lauantai 31. elokuuta 2013

Minusta tulee isona

Olen 26-vuotias enkä vieläkään tiedä vastausta otsikon kysymykseen. Pohtinut olen kuitenkin kovasti. 

Vauvakirjaani on kirjoitettu, että alle kouluikäisenä tulevaisuuden haavenani oli elää maatilalla aviomieheni kanssa, seuranani liuta lapsia ja eläimiä. Oma muistini ei ulotu näiden varhaisten unelmien päiviin. Ensimmäiset omat muistikuvani tästä minua nyt jo yli vuosikymmenen kalvaneesta kysymyksestä ovat ala-asteajoilta. Ystäväkirjassa oli aina se kohta: ”Miksi haluat tulla isona?”, johon kaikki muut tuntuivat osaavan vastata epäröimättä. Näyttelijä. Eläinlääkäri. Palomies. Vaatesuunnittelija. Minä en keksinyt koskaan mitään. Lopulta yhdessä äitini kanssa kehittelimme vastauksen, joka olisi minulle hauska ammatti: kuvittaja! Olinhan sekä kirjallisesti että kuvataiteellisesti lahjakas. Monta vuotta tämän jälkeen kirjoitin ystäväkirjoihin tunnollisesti: ”Haluan isona kuvittajaksi.” tietämättä täysin, mitä se edes tarkoitti ja ilman sen suurempaa vakaumusta. En vieläkään tiedä, kuinka pitkälti tuo lapsuuden haave oli minun omaa keksintöäni, tai oliko se peräti kokonaan äitini idea.

Lukijalle lienee tässä vaiheessa jo selvää, että olen ollut malliesimerkki niin kutsutusta ”kiltistä tytöstä”. Olin hyvä koulussa, perustyytyväinen ja hyvin käyttäytyvä, harrastin taideaineita, joissa olin hyvä mutten ilmiömäinen. Isäni muistaa lapsuudestani minun saaneen rehellisen raivokohtauksen vain yhden ainoan kerran. (Teini-iässä myrskysin sentään minäkin, mutta sitä isä ei ollut enää arjessa mukana seuraamassa. Enkä silloinkaan kyllä kovin kapinallinen ollut.)
Monasti tämän kysymyksen ääressä on tuntunut tältä.

Ystäväkirjabuumin jälkeen kysymys siitä, mikä minusta isoksi kasvettuani oikein tulisi, realisoitui uudelleen oikeastaan vasta lukiossa. Siihen asti olin vain nauttinut elämästä, käynyt koulua kohtuullisen tyytyväisenä ja harrastanut mitä milloin tekikään mieleni, vailla mitään kauaskantoisia päämääriä. Osan kouluaineista olin tuominnut itselleni hyödyttömiksi, mutta jäljelle jääneistä olin vain huomannut pitäväni ja tein siksi parhaani, en tähdännyt mihinkään erityisesti. Sitten lukion puolivälissä pitikin yht’ äkkiä valita, mihin korkeakouluun haluaisi käydä tutustumassa. Valitsin kaksi opinahjoa, joista ensimmäinen etäisesti kiinnosti, ja toisesta valmistuttiin ammattiin, jota vanhempani tässä vaiheessa ylpeydellä visioivat hienoksi alaksi minulle, joka olin sekä teknillisesti että taiteellisesti suuntautunut. ”Niin kai sitten,” ajattelin, olematta asiasta itse oikeastaan mitään mieltä. Jälkimmäisestä koulusta pidin esittelyssä enemmän ja sen suuria miettimättä pyrin, ja pääsin.
Viime vuonna valmistuin ja kannan nyt arkkitehdin arvonimeä. Monet samassa tilanteessa olevat opiskelutovereistani tuntuvat olevan intoa piukassa: vihdoin ammatissa, johon vuosia pyrkivät, täynnä puhtia tavoitella kirkkaampia ja kirkkaampia tähtiä rakennustaiteen saralla. Itse vain käyn töissä. Töiden jälkeen olisi kiva harrastaa jotain muuta, eikä minua kiinnosta kierrellä rakennuksia vapaa-ajallani. Parin kuukauden välein mietin kuumeisesti yhä tuota samaa kysymystä: Mikä minusta tulee, sitten isona?
Pitkään koin kovastikin paineita siitä, että minun tulisi monien ystävieni tapaan löytää jokin yksi intohimo ja päämäärä, selkeä suunta elämälleni ja tavoitella sitä kaikin hartiavoimin. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut itselleni armollisemmaksi. Olen todennut, ettei minusta tarvitse tulla koskaan minkään asian tähteä tai parasta. Eivätkä lahjani mitenkään ”valu hukkaan” vaikken koko ajan sohisikaan luovuuksissani sinne tänne eri projekteihin. Monet ystäväni elävät näin, mutta itse asiassa se vaikuttaa silmissäni usein väsyttävältä.
Viimeistään nämä viime viikkojen kaikki mehut vievät vatsavaivat ovat saattaneet minut elämän perusasioiden äärelle. Minulle on tärkeää tehdä asioita, joista nautin. Mutta mihinkään ei ole kiire. Tämä ajatus on vielä minulle melko vaikea oppia, olenhan oppinut tämän ah-muutostuulia-nyt-toteutan-tämän-heti-ja-äkkiä-ja-TÄYSILLÄ –asenteen jo kohdussa (olemme äitini kanssa tässä asiassa kuin kaksi marjaa). Mutta vähitellen yritän sitä sisäistää. Minulla ei ole mihinkään kiire.
Vastaus otsikon kysymykseen on siis: ei mitään hajua. 

Olen harrastanut lähes kaikkea luovaa. Yhdessä vaiheessa piirsin 
ahkerammin, tämä on niiltä ajoilta. Luultavasti jossain välissä 
palaan tällaisen pariin taas.
Elämä näyttää. Ehkä kehitän kuvataiteellista lahjakkuuttani ja vielä joskus maalaan tauluja näyttelyn verran. Tai ehkä kirjoitan kirjan. Tai uppoudun alani tutkimukseen. Tai opiskelen uuden ammatin. Luultavimmin näen itseni toteuttamassa kaikki nämä, jossain vähäisemmässä muodossa. Suorittaminen ja päämäärät ovat kuitenkin aiempaa vähemmän tärkeitä. Osuvampi kysymys minulle olisikin kenties:

Millainen minusta tulee isona?

Toivottavasti: Entistä rohkeammin oma itseni, paremmin omaa kehoani, tunteitani ja tarpeita kuunteleva ja kunnioittava, ennakkoluulottomammin elämän tilaisuuksiin tarttuva, vähemmän muutosvastarintainen, ylpeästi oman polkuni kulkija. Elämääni tyytyväinen.
Uskallan sanoa olevani jo matkalla oikeaan suuntaan, ja tällä matkalla ei mitään päätepistettä olekaan. Ei ole mitään täydellistä mihin ”pitäisi” päätyä. On vain askelia eteenpäin, sivulle ja toisinaan taaksekin. Oman itsensä etsimistä, mutta ei enää ulkoa päin ja muista peilaten, vaan oman sieluni syövereistä. Kuunnellen sitä sydänjuuren sopukkaa, missä rakkaus omaan itseen asuu. Sitä ääntä, jonka mielestä kävi miten kävi, ja oli mitä tahansa menossa, on mahtavaa olla minä. Koska onhan se!

(Älkääkä ahdistuko, en ole läheskään aina tämän asian kanssa näin seesteinen. Muutan tulevaisuuden suunnitelmiani kuin tuuliviiri, ja mieheni menee toisinaan aivan kerrassaan sekaisin yrittäessään pysyä aivoituksieni perässä. Mutta nykyään ymmärrän itseäni vähän paremmin, ja myös tätä tuuliviiriyttä. Hyväksyn sen, mutta se, että pyörin sinne sun tänne, ei vielä tarkoita sitä, että joka suuntaan olisi pakko myös sännätä päätä pahkaa. Opettelen ainakin.) 

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kivuliaita nämä elämän oppitunnit

Elämään ei valitettavasti paljon muuta ole mahtunut viime aikoina, kuin oman navan tuijottelua. Kirjaimellisesti. Jos nyt vähän yritän summata tapahtunutta, niin se menisi jotenkin näin:

(( Varoitus! Teksti sisältää sellaista ruumiintoimintojen kuvausta, joka ei sovi herkästi ruokahalunsa menettäville ruokapöytälukemiseksi eikä heikkohermoisimmille ollenkaan. Hienotunteisuuteen ei nyt vain ole energiaa. ))

Ennen en voinut kuvitella, että on olemassa sellaista vatsakipua, joka lamauttaa koko ruumiin. Nyt tiedän olevan. Sitten tämä ilmaus, elää hetkessä. Sitä viljellään kovasti näinä aikoina, mutta vaikka kuinka olen sitä itsekin itselleni jauhanut, on siitä todella vaikea ottaa onkeensa. Vaan kun vieraan maan vieraassa kaupungissa epämukavissa majoitusolosuhteissa istuu kylmällä vessanpöntöllä, joka värjäytyy verestä jo kolmannen kerran sinä yönä, onnistuu hetkessä eläminen todella hyvin. Siinä ei mielessä liiku mitään muuta kuin: "Ei helvetti. Mua pelottaa. Miten selviän tästä vähimmillä tuskilla ja aiheuttamatta lisää vahinkoa?" Eikä kiinnostanut siinä vaiheessa lainkaan miten selviän loppuelämäni tämän taudin kanssa, tai miten selviäisin loman jälkeen töissä, tai edes matkan loppuun kunnes pääsisi Suomeen tai edes miten pärjätä seuraava päivä. Siinä vaiheessa kiinnosti vain ja ainoastaan, miten selviytyä hengissä seuraavat tunnit, aamuun asti. Sitten alkaisi uusi päivä, ja vasta sitten oli varaa alkaa miettiä siitä selviytymistä.

Hetkessä elämistä tuli harjoiteltua melko monena yönä.

Kypsät banaanit ovat tämän vatsavaivaisen turvaruokaa. Muista asiaan liittyvistä
puolista tuskin kaivataan kuvamateriaalia.

Sitten sain toisen lahjan universumilta: kortisonikuurin. Ja taivas aukesi! Tuntui, kuin olisin saanut elämän. Nautin jokaisesta hetkestä, suupalasta, tuulenvireestä ja naurusta enemmän kuin ennen. Metsässä raikas, vähän hapan tuoksu enteili jo syksyä vaikka lämpötila viipyikin vielä kesässä. Pyöräillessäni työmatkoja hymyilin kuin heikkopäinen. "Minä elän! Tätä on elämä!" teki mieleni julistaa kaikille vastaantulijoille. Näin kaiken selvemmin kuin koskaan: oman elämäni osana ihmiskunnan ketjua, omat pienet arkiset valintani, iloni ja suuressa mittakaavassa mitättömät huoleni siitä, miten ehtisin enemmän tai mitä kaikkea voisinkaan vielä saavuttaa. Soljuin onnelliseen mukavuushyytelöön, jossa tärkeää oli ainoastaan seesteinen mieli, hyvä ruoka, riittävät yöunet, lämpimät halaukset ja se metsän tuoksu. "Olen vihdoin löytänyt onnen." ajattelin. "Nyt ymmärrän mitä itsensä rakastaminen tarkoittaa, ja osaan jopa toteuttaa sitä!"  

Olin siis kerrassaan vastuttamattoman huumaantunut elämästä. Aviomieskin näytti silmissäni ihanalta ja tuoreelta, eivätkä erimielisyydet tulevaisuudesta tai ajankäytöstä painaneet. Minulle oli olemassa vain tämä hetki.

Kuten kaikki huumeet, sekin lääkekuuri loppui aikanaan. Niin lopahti myös kaikenkattava onnen tunne ja kokonaisvaltainen rakkaudentäyteinen olo — lorahtivat nimittäin pyttyyn tänään palanneen veriripulin myötä. Pelko ja selvityminen syrjäyttivät rauhan ja nautinnon. Yhä elän hetki kerrallaan, mutta nyt taas sillä epämukavammalla tavalla. Mitä uskaltaa syödä työmaaruokalassa? Onko parempi jättää iltapala väliin vai syödä vatsavaivojen uhallakin? Montako tuntia ensi yönä saan unta? Näitä ja muita mietin, kun tässä sohvalla istuksin.

--------

Luin jostain blogista tällaisesta tuoreesta kampanjasta, kuin Haluan olla minä. Kyseessä on jokin laihdutusjuttu, johon ei tällaisella vatsataudin kuihduttamalla luukasalla ole mitään asiaa, mutta projektin nimestä pidän. Minäkin haluan olla minä. Nimittäin se vahva, jaksava, nauravainen, elämän ja etenkin luonnon ihmeistä päivittäin ihastuva, luova, herkkä, hauska, pohtivainen minä. Enkä vain tämä kuori, joka varjot kasvoilla istuu sohvalla ja selviytyy tunnista toiseen. Toivotaan, että apua tulee taas pian!

perjantai 2. elokuuta 2013

Äkkilähtö raikastaa mielen

Tänään ostin lentoliput huomiselle, viikoksi, paikkaan, jossa en ole koskaan ollut. En vielä tiedä, missä ensi yöni nukun (koska yösijaa ei siis ole varattu). 

Moni lähipiiriini kuuluva on leikkimielisesti naljaillut äkkiväärille ratkaisuilleni ja onpa puoliso niistä ottanut myös nokkiinsa kerran jos toisenkin. Äkkinäisyys on kuitenkin monasti ollut minulle hyvästä. Sitä paitsi ulospäin päähänpistoilta vaikuttaneet tempaukseni ovat yleensä muhineet päässäni kuitenkin jo jonkin aikaa, vähintään päiviä, toisinaan kuukausia. Sitten vaan äkkiä tunnenkin olevani valmis päätökseen, ja kun päätös on tehty, ryhdyn mieluiten heti toimeen. Menee hyvä päätösenergia muuten ihan hukkaan! Vasta tehdyn päätöksen innolla saa aikaan paljon lyhyessä ajassa. Minä olen saanut opiskelupaikkoja ja uusia rakkaita harrastuksia, oppinut uusia taitoja, matkustanut lähemmäs ja kauemmas, nähnyt kauan kaivattuja ihmisiä ja tutustunut uusiin, mennyt naimisiinkin. 

Kun kerroin veljelleni aikoinaan aikovani silloin melko tuoreen miesystäväni kanssa vihille — siitä hetkestä kahden viikon kuluttua — totesi hän vain, että oli jo vaimonsa kanssa arvellutkin näin käyvän. Arvaamattomuuteni on siis jo kerrassaan arvattavaa!

Yhtä äkkilähtöä olen miettinyt niin pitkään, ettei siinä ole enää mitään äkkipikaista. Nimittäin uranvaihtoa. Haudon ja haudon, mutten uskalla päästää suunnitelmaa kuoriutumaan. Vaan joku kaunis päivä rohkenen senkin tehdä, suuntaan nokan kohti uusia unelmia ja nostan kytkintä. 

Nyt alkajaisiksi nautin näistä pienimuotoisemmista muutostuulista.