Hei, minun nimeni on Riimi ja minä olen ..

.. ostosriippuvainen.

Olen tiennyt sen jo pidempään, mutta tänään totuus iski vasten kasvoja lopullisesti. Vingutin luottokorttia, vaikkei olisi tarvinnut. Halusin. En edes halunnut. Mutta tunsin pakonomaista tarvetta. Ostosriippuvuuteni kohdistuu vaatteisiin. En osta lukumäärällisesti kovinkaan paljoa, mutta siihen nähden mikä määrä vaatetta minulla jo on, ostan liikaa. En osta hulppean hintaisia merkkituotteita, mutta siihen nähden miten paljon saan palkkaa, ostan liian kalliita. Riippuvuuden ostamisesta tekee se, että en osaa lopettaa, vaikka minun pitäisi ja haluaisin säästää rahaa. 

Olen puhunut asiasta mieheni kanssa — onneksi sentään uskaltauduin! — mutta hän ei pysty vahtimaan minun kulutustani. Emme näe toistemme pankkitileille, eikä hän tiedä minne kymppi tai pari tai kymmenen minun käsistäni hujahtavat. Toisekseen hän ei ole juurikaan kiinnostunut pukeutumisesta, eikä siten useinkaan edes huomaa, jos minulla on päälläni uusia vaatteita. Kolmanneksi, ostosvimmani ei ole päivittäistä eikä viikottaistakaan, ja parin kuukauden välein tapahtuvat ostosspurtit on helpompi peittää.

Miehelle tunnustamisen lisäksi olen kokeillut kirjan pitämistä tuloistani ja menoistani ja se auttoi — nyt lienee taas korkea aika palata siihen takaisin. Lisäksi olen pyrkinyt käyttämään ainoastaan käteistä, kieltämään itseltäni tilin ylityksen ja laittamaan ostoksiin himoamani rahat säästötilille. Kaikki tämä auttaa aina jonkin aikaa, mutta sitten tapahtuu .. jotain, ja homma karkaa taas käsistäni. Mitä se jotain sitten on? Ahdistus kasaantuu. Mieleni ylikuormittuu. Palleanseudulle asettuu kylmää hohkaava möhkäle pelkoa ja riittämättömyyden tunnetta. Tunnen elämäni menevän väärään suuntaan. Ennen lääkkeeni tähän huonoon oloon oli liikasyöminen. Kun pääsin siitä oireesta eroon, luulin päässeni myös taudista, mutta todellisuudessa lääkitsen itseäni nykyään kerryttämällä vaatekaappini sisältöä. 

Vaatteiden haaliminen edustaa selvästi jonkinlaista turvan hakemista ja täydellisyyden tavoittelua: sitten, kun minulla on tämä ja tällainen ja nuo, olen valmis, kokonainen. Turvassa epävarmuudelta ja minua jahtaavalta ankeuttajalta, joka kuiskii korvaani ahdistusta ruokkivia ajatuksia. Ostamisella saavutettu huuma on kuitenkin häviävän hetkellistä, ja nykyään liiasta ostelusta seuraava syyllisyys herää sekin välittömästi. Ahdistusta ahdistuksen päälle siis.

Kirjoitin tästä tänne tunnustaakseni asian myös jolle kulle muulle. Häpeänsä myöntäminen toisille nimittäin tunnetusti auttaa. Sen lisäksi halusin kirjoittaa aiheesta, joka on nykyaikana luultavasti harmittavan yleinen, kenenkään huomaamatta. En usko kenenkään huomaavan minusta, että olen riippuvainen ostamisesta. Minulla ei ole joka päivä uutta erilaista päällä eivätkä käyttämäni vaatteet ole kalliita — vaikutan vain ihmiseltä, joka tykkää pikkuisen panostaa pukeutumiseensa. Minulla ei ole kulutusluottoja eivätkä laskuni ole myöhässä — on vain sitkeä alle kahden tonnin luottokorttivelka, josta maksan saman verran pois kuin kerrytän lisää, niin ettei loppusumma muutu ikinä miksikään. Näennäisestä harmittomuudestaan huolimatta ongelmani on silti todellinen. Ja haluan siitä eroon.

Mikä olisi sitten seuraava askel? 1) Alkaa jälleen kirjaamaan tuloja ja menoja orjallisesti ylös. 2) Myydä tarpeettomia vaatteita pois. 3) Haastaa itseni olemaan ostamatta mitään tuiki tarpeellisten päivittäistavaroiden lisäksi seuraavaan kolmeen kuukauteen. En oikeasti varmasti tarvitse mitään lisää. Haluan ja tulen varmasti haluamaan, mutta en tarvitse. Kirjaan himoamani ostokset tänne ylös, samoin kuin syyt ostohaluille. Lopuksi julkaisen koko roskan.

Hävettää. Koetan kuitenkin muistaa, että tästä ongelmastani huolimatta olen ihan hyvä tyyppi. Eikä tämä määrittele minua ihmisenä. Olen silti ihan riittävän hyvä, juuri tällaisena. Saan alkaa muistuttelemaan itseäni siitä useammin.