Mikä meitä yhdistää

-->

Minut ja mieheni yhdistää ikuisesti se äärettömän epätodennäköisten sattumien sarja, jonka päätteeksi päädyimme kovin kovin kaukana kummankin kotoa nukkumaan kolme yötä limittäin yhden hengen telttassa kovilla kallioilla. Tässä nimettömänä voin myöntää, että rehellisesti joinain heikkoina hetkinä satumainen tapaamistarinamme tuntuu ainoalta syyltä niellä ilkeät sanat ja hieroa sovintoa. Kas, kun olisi niiin hienoa päästä kertomaan tuosta reissusta lastenlapsille.

Mutta yhdistää meitä moni muukin asia. Olemme molemmat omalla tavallamme vähän hulluja. Sellaisia oman tiemme kulkijoita, joiden ystävät eivät oletakaan tekevän asioita niin kuin tapana on. Hulluutemme ovat vähän eri lajia, mutta sopivat useimmiten silti hyvin yhteen. Minun on lapsenmielestä innostusta ja uhkarohkeutta, mieheni yltiöpäistä päämäärätietoisuutta ja luovia ratkaisuja. Tämän lisäksi nauramme molemmat kovin mielellämme ja koetamme saada toisemme nauramaan. Emme aina huvitu samoista asioista, mutta toisen ilo tarttuu siitä huolimatta. Meille on myös molemmille tärkeää osoittaa ja saada päivittäin hellyyttä. Ilman tätä halailun tarvetta olisimme kenties jo riidelleet suhteemme hengiltä. Joissain asioissa olemme nimittäin aivan sietämättömän samanlaisia: itsepäisiä, temperamenttisia, herkkätunteisia, typeryyteen asti oikeudenmukaisuutta ihannoivia, itsekkäitäkin.

Arjessa usein tulee sellainen olo, kuin puoliso olisi toiselta planeetalta. Puhuu kummallisia, väärällä kielellä vielä, omaa omituisia tapoja ja käsittämättömiä päähänpinttymiä, on vakuuttuut ties minkä järjettömyyksien todenperäisyydestä ja vakaumuksellisesti päättänyt olla hyväksymättä jotain päivän selvää seikkaa (argh!). Tarkemmin tarkasteltuna olemme kuitenkin hyvin samanlaisia. Elämänkatsomuksemme on pääsääntöisesti hyvinkin samankaltainen: polittiset näkemyksemme, elämän arvojärjestyksemme, elämäntapaihanteemme, uskonnollisuuden asteemme (vaikka uskomuksemme eivät olekaan), tasa-arvonäkemyksemme — kaikki käyvät erittäin hyvin yksiin.

Arkisissa tilanteissa toisen älytön fiksaatio johonkin pikkuasiaan saa helposti valtavat mittasuhteet, vaikka tosi asiassa kannattaisi tarkastella näitä suuria linjoja. Silloin muistaa, miksi sen toisen kanssa oikein onkaan. Löytyisi varmaan joku, joka osaisi laittaa tiskit tiskikoneeseen minun tavallani tai sulkisi teepaketit kaappiin niin kuin hänen mielestään kuuluu, mutta ei ole lainkaan varmaa, että nämä henkilöt olisivat niiltä oikeasti tärkeiltä osin yhteensopivia kanssamme.

Loppujen lopuksi meidät yhdistää kiinteimmin se, että kummankin mielestä elämä on yhteiselon ajoittaisesta hankaluudesta huolimatta parempaa, kun sen saa jakaa toisen kanssa. Meitä yhdistää se, että haluamme olla yhdessä, enemmän kuin mikään samankaltaisuus. Joinain hetkinä meidät yhdistää ehkä myös vain se, että olemme päättäneet olla yhdessä. Halu löytyy sitten taas kohta kulman takaa.

Emme kumpikaan ennen ole kuvitelleet menevämme isona naimisiin. Mutta kun niin tuli tehtyä, otamme asian vakavasti. Ja tiedostamme myös sen, että meidän kaltaisillemme herkkäsieluisille hiihtäjille avioero olisi aivan hemmetin raskas ja raastava prosessi. Tähän asti, oli ongelma mikä tahansa, on aina lopulta vaikuttanut siltä, että syvään hengittäminen ja asian ratkaiseminen — vaikka kuinka tulisi itselle takkiin neuvottelupöydässä — on kuitenkin helpompaa kuin yhdessä rakennetun elämän repiminen hajalle eroamalla toisesta. Hevillä ei luovuteta!

Itsepäisyys. Se meitä taitaakin siis vahvimmin yhdistää. Huvittavaa kyllä, se varmaan samalla syy suureen osaan ongelmistamme. Elämän ironiaa!