Juhannustaikoja ja vanhuuden viisautta

Oi ja ah, Suomen kesä! Tällä kertaa keskikesän juhlani piti sisällään niin monta ihanuutta, etten olisi voinut uskoa sitä etukäteen todeksi. Aurinkoa ja lämpöä riitti, isän lapsuudenkoti tuoksui turvallisesti vanhoilta hirsiltä, oli siikaa ja perunoita ja mansikoita, tyyni järvi sekä keskiyön valon kajossa sauna kera itsetehtyjen vastojen.

Tähän onneen liittyi vielä iki-ihanan isoäitini seurasta nauttiminen juhannusaattona. Yli 90-vuotiaaksi elänyt sitkeä savolaiseukko on elämänsä varrella kerryttänyt kokemusta yhdestä jos toisesta, ja hänen muisteluidensa lomasta löytyy monta mietintämyssyyn pantavaa totuutta. Kuinka ihmeellistä ja arvokasta on lapsuudesta vanhuuteen saakka kantanut ystävyys. Kuinka arvokas on sellainen ihminen, joka auttaa tarvitsevaa pyyteettömästi, antaa omastaan ilman toivoakaan vastapalveluksesta. Kuinka tärkeää on pitää huolta hampaistaan (huom.), liikuttaa ruumista, etteivät luut pääse sammaloitumaan, ja opiskella uutta pitääkseen mielen terävänä. Kuinka elämässä on hyvä pitää yllä toivoa (esimerkiksi, että pääsisi sairaalasta vielä kotiin), mutta loppujen lopuksi rauhan saavuttaa sillä, kun hyväksyy ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa ("Eihän sitä koskaan tiiä, kuinka käy!"). 

Isoäitini on elänyt sitkeän, työteliään, vaiherikkaan elämän. Hän ei ole filosofioilla paljon päätään vaivannut, vaan on keskittynyt perusasioihin: siihen, että tekevälle löytyy aina työtä, nuukuus on hyve, avioliitosta pidetään kiinni vaikka välillä vaikeaa olisikin, lapsista kasvatetaan kunnon kansalaisia, epäterveellisiä asioita sopii välttää ja terveellisiä suosia, lukemalla pysyy maailman menossa kiinni ja elämänilossa nauramalla. 

Jos jotain mummosta jää mieleen, niin lause, johon vierailut aina päättyvät: "Pitäkää ny sitte toisistanne huolta." 
Pitäkää tekin.

Täydellinen juhannus ja juhannusruusu.

Uskallusta ja sen puutetta

Tutkimusmatkailijoiden jäljet edellisellä kaukomatkalla. Jäävätkö lumeen vastakin kahdet jäljet?

Näinä päivinä mietin kovasti seuraavia: Onko rohkeutta jäädä ja asettaa itsensä alttiiksi uudelle yritykselle vai lähteä ja antautua uusien tuulien vietäväksi? Onko jämäkkyyttä koettaa ohjailla elämäänsä aikaisempien henkilökohtaisten tulevaisuudensuunnitelmiensa suuntaan vai onko se jumahtamista? Olisiko villimpää tarttua siihen, mitä elämä tarjoaa ja vain kokeilla, josko onni voisi löytyä sieltä — vai onko se omien tarpeidensa liiallista unohtamista?

Perhanan vaikeaa. Minussa elävät rinnan isäni juurevuus — hänelle elämä on parhaimmillaan oman mökin pihassa puuhastellessa, rakkaan kainalossa, suvun ja perheen yhteydessä sekä suomalaisessa luonnossa, höystettynä ripauksella hauskoja harrastuksia — sekä äitini — joka innostuu joka toinen hetki jostain uudesta ja lähtee toteuttamaan sitä täysillä, on matkustanut joka mantereella ja tekee yhä uusia aluevaltauksia sekä urallaan että elämässä — rauhattomuus. Sieluni hakee tasapainoa, ja aina, kun keinulauta kallistuu liiaksi toisen suuntaan, tekee mieli tehdä räväkkä korjausliike. Vaikeinta tässä tasapainoilussa on vielä se, että minulle on kahden edellä mainitun lisäksi annettu roimalla kädellä itsepäisyyttä ja itsemääräämistahtoa. Niin runsaasti, että jos minusta alkaa tuntua, että olen tanssimassa jonkun toisen pillin mukaan kuin omani, menen helposti kertakaikkiseen henkiseen paniikkiin ja pieni ääni päässäni alkaa mesota: Missä on minun omani?! En tiedä, haluanko tätä! Mitä minä haluan?!

Olen siis kertakaikkiaan aivan basket case, kuten rapakon takana sanoisivat. Olin lapsena ja nuorena perinteinen näkymätön väliinputoaja, kiltti tyttö ja hiljainen suorittaja. Myöhemmin olen kuopsuttanut tietäni ylös tästä kuopasta, mutta monasti nykyäänkin koen vaikeaksi erottaa, milloin uhraudun toisten hyväksi liikaa ja torpedoin omia unelmiani — milloin taas rajoitan mahdollisuuksiani pitäessäni sitkeästi oman pääni, sillä samalla kieltäydyn antautumasta muiden vaikutteille ja näyttämästä haavoittuvuuteni. Totuus kuitenkin on, että elämäni on minun eikä kenenkään muun. Itse itselleni olen siitä vastuussa ja minä olen se, joka (toivottavasti) sitten ysikymppisenä muistelen vierineitä vuosia. Haluan saada silloin itseltäni synninpäätöksen: Täysiä elin, ei kaduta. 

Tässä hetkessä, 26-vuotiaana, on välillä vaikea tienhaarassa tietää, kumpi poluista olisi se oikeampi. Vaikka itse asiassa koko ongelma on kysymyksen asettelussa. Totuushan on, että kumman tahansa tien valitsee, ei jää mitään kaduttavaa, kunhan valitsee täydestä sydämestään ja antaa sitten sille kaikkensa. Ennen valintaa on hyvä punnita eri vaihtoehtoja, ja vielä sitäkin tärkeämpää on määritellä omat elämän arvonsa, ja tutkia kumpi valinta toteuttaa niitä paremmin. Sitten kun on valintansa tehnyt, ei enää katsota taaksepäin vaan annetaan palaa. Elämän valinnat ovat kuitenkin usein kuin hyppy kielekkeeltä tuntemattomaan: ei loppumatkaa voi suunnitella — luottaa vain siihen, että elämä kantaa.

Noniin, heti haihtui osa valinnanvaikeuteen kietoutuneesta pelosta. Onneksi ei tarvitse tänään päättää. Päivä kerrallaan tässä katsellaan, olisiko elämää antoisampaa jatkaa toisen kainalosta käsin vai levitellä omia siipiään. Kenties sisäisen epävarmuuden voisi vielä tehokkaamminkin selättää ja kasvaa edellisiäkin parempaan vaihtoehtoon: omien siipien levittelemiseen ilman, että niiden räpyttelyn täytyy häätää toista rinnalta pois. Sellainen liitto on minulle ja puolisolleni kovimman työn takana, mutta olisi kyllä se kaikkein kaunein: oppia olemaan erillisiä ja silti me, yhdessä ja silti omamme.

Suvannossa haudon uuden myrskyn nostattamista

Aloitin tämän blogin terapiasta luopumisen eroahdistusta helpottamaan, mutta nyt tästä alkaa uhkaavasti muodostua väylä onnettoman parisuhteen tuntojen kuvaamiseksi. Vaan elämä muokkaa ja muotoutuu, kaikkea ei voi ennalta suunnitella.

Sitäkään en voinut suunnitella, että kaukana kotoa tapaisin miehen, joka veisi minulta jalat alta silloin, kun olin jo luovuttanut parisuhdepartnerin etsinnän suhteen. Enkä sitä, että tämä samainen uros halusi myöhemmin edistää suhdetta seuraamalla minua kotimaahani. En myöskään sitä, että mies ja kotimaani eivät millään muotoa tule toimeen, vaan jatkuvasti loukkaavat toisiaan eivätkä onnistu täyttämään toisiaan kohtaan asettamiaan vaatimuksia. En osannut rakastumisen huumassa suunnitella myöskään sitä, miten raastavan vaikeaa tämä olisi minulle. Kaikkein vähiten osasin suunnitella sitä, että tämän kaiken vaikeuden päälle minä muuttaisin mieleni sen suhteen, haluanko yrittää elämässäni saada lapsia. 

Ja tässä sitä ollaan: voin ainoastaan yrittää suunnitella ja pohjustaa joko sitä, että päätän jäädä tai sitä, että päätän lähteä. Kummassakin vaihtoehdossa on punnittava: Miksi? Juoksenko jotain karkuun vai parempaa kohti? Olenko tehnyt voitavani, miten minun oma vajavaisuuteni vaikuttaa ongelmien syntyyn? Ja ehkä painavin kysymys: uskonko olevani 10 vuoden päästä onnellisempi mieheni kanssa vai yksin — tämän parisuhteen rakentamiseen syventyen vai omaan elämääni keskittyen?

On tälläkin parilla elämän varrelle ongelmia varmasti mahtunut. 
Koska on oikea aika luovuttaa vai onko koskaan?

Vaikka nuorena naimisiin mennessäni ajattelin, että lapsettomasta suhteesta (jossa molemmilla on omat pankkitilit eikä yhteistä lainaa) eroaminen olisi yhtä yksinkertaista kuin pidemmästä suhteesta yleensäkin, olin väärässä. Pitkässäkin suhteessa on toki jo kasvanut kiinni toiseen ja kehitellyt unelmia yhteisestä tulevaisuudesta, mutta jotain siitä silti puuttuu: "Eronnut." Tämä leima, omassa ja muiden silmissä epäonnistuneen polttomerkki. Omat vanhempani ovat eronneet. Isäni löysi uuden suhteen erossa ja uskon tämän toisen liiton kestävän hautaan saakka, niin onnellisia he ovat. Äitini ei koskaan löytänyt uutta kumppania. Ei ole mielestäni oikein lähteä huonostakaan suhteesta sillä ajatuksella, että "etsii paremman". Jos haluaa vielä yrittää, yrittäköön sen nyt valitun puolisonsa kanssa. Silloin, kun halu yrittää alkaa kokonaan hiipua, kun riidan jälkeen ei tunnu olevan itselle väliä, saadaanko sopua aikaiseksi koskaan, ja kun yleisesti alkaa tuntua siltä, että yksinkin olisi paremmin kuin kaksin — silloin minä aloin harkita eroa.

Vaikeinta avioeropäätöksessä koen olevan sen päättäminen, että on tehnyt kaikkensa. Siinä joutuu yhdellä kertaa luopumaan niistä unelmista, joita suhteen tulevaisuudesta on ollut, kohtaamaan omat puutteensa ja olemaan itselleen tästä "epäonnistumisesta" myötätuntoinen. Oma erotahto pannaan myös todella puntariin siinä vaiheessa, kun ottaa asian esille kumppaninsa kanssa — ja tämä haluaisi vielä yrittää. Päätöksen täytyy olla todella lopullinen tai pettymyksen syvä, ettei rakkaan ihmisen edessä helly vielä koettamaan kertaalleen.

Oma päätökseni ei ole vielä täysin sataprosenttinen, mutta paljon ei puutu. Sen, kumpaan suuntaan asia kehittyy, näyttävät tulevat kuukaudet. Onnea matkaan vain, minulle.

Painava sana

Vaiettujen totuuksien kanssa on kovin raskasta elää.

Sydämessä toisistaan mittaa ottavat rehellinen oma ääni ja myötätunnosta toista kohtaan vaikeneva uhrautuja. Tiedän jälkimmäisen olevan tuhoisa tie, mutta en uskalla sanoa ääneen. Että ei vetele. Että nyt riittää. Että en halua enää jatkaa näin.

Mikä sitten pelottaa? Sen toisen raivo. Jos olenkin itse väärässä. Se hullunkurinen ajatus, että tämä yksi ja ainoa olisi minulle elämässä annettu. Sekä itseni että toisen näkeminen aivan paljaina, sellaisina kuin olemme ilman mitään naamioita.

Juuri nyt en vielä uskalla. Mutta jo tämän tunteet tiedostaminen ja sietäminen on askel oikeaan suuntaan.

Omilla siivillä

Nyt se on ohi, terapia.

Jännittää, pelottaa, innostaa, ihastuttaa, askarruttaa. Uskallanko? Osaanko? Jaksanko? Nimittäin jatkaa sillä tiellä, jonka olen terapeutin avustuksella saanut pohjustettua. Tällä uudella polulla rohkenen sanoa toiveeni, ajatukseni ja tarpeeni ääneen. Käännyn toisten puoleen iloni, suruni, pelkoni ja huolteni kanssa, en enää pidä kaikkea itselläni vain hyljätyksi tulemisen pelossa. Tällä uudella polulla myös tunnistan paremmin, miksi reagoin kulloinkin, niin kuin teen. Alan tiedostaa ja lopulta voin valita, kuka sisäisistä äänistäni ohjailee sanojani ja tekojani: pelokas läheisriippuvainen vai itseään armeliaasti rakastava viisas minä. 

Virheitäkin uudelle polulle mahtuu, astumista harhaan, toisinaan aivan reittä myöten kahlaan ojassa. Mutta tällä uudella tiellä ei virheistä tuomita, niin kuin ennen. Nyt osaan ja uskallan sanoa itselleni: "Olet silti hyvä, arvokas ja ihana. Nyt kävi näin, mutta tämä ei ole maailman loppu. Kukin meistä vasta opettelee elämää. Tämä oli yksi arvokas oppitunti. Ei ole syytä heittää kaikkea kaivoon tämän vastoinkäymisen takia. Katsotaan, mikä meni pieleen. Sitten jatketaan harjoituksia, ja koetetaan vain olla saman asian tiimoilta valppaana seuraavalla kerralla." 

Eikä kukaan muu määrittele arvoani, sen teen minä itse. Ylimielinen ei kannata olla, eikä kuuro toisten kritiikille — mutta ei myöskään tarvitse ottaa sisäisiksi totuuksiksi kaikkia niitä tuomioita, joita muut niskaani langettavat. "Olet valehtelija. Auttamattoman huono. Järjettömiä ongelmia." Niin miettii joku toinen, ja antaa miettiä. Minä teen omat valintani, päätelmäni ja ratkaisuni sen pohjalta, muttei minun tarvitse ottaa heidän totuuksiaan risteiksi rintaani. Otan niistä opikseni vain sen verran, kuin mielestäni totuutta löytyy. 

Kaiken jälkeen muistan:

Minä kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen, eikä voikaan — tavoitteeksi kelpaa riittävän hyvä. Itsensä tuntemaan oppiminen on elämän mittainen matka, tärkeintä ei ole perille pääsy vaan se, että matkan varrella oppii, löytää, ihmettelee ja kokeilee rajojaan. 

Tästä se lähtee.

Kutsu sinua oikeilla nimilläsi,
Jotta kuulisit itkusi ja naurusi yhtä aikaa,
Jotta näkisit tuskasi ja ilosi olevan yhtä.

Kutsu sinua oikeilla nimilläsi,niin heräät,
ja sydämesi ovi jää raolleen,
myötätunnon ovi.

— Thich Nhat Hanh

Hidasta kaarteessa

Tämä lähti käyntiin ihan hyvin, vaikka sitten heti hiipuikin. Tällä kertaa en kuitenkaan luovuta heti, vaikken onnistunutkaan täydellisesti. Tätäkin olen viime aikoina koettanut opetella, että on olemassa harmaa alue epäonnistumisen ja täydellisen suorituksen välillä: Riittävän hyvä. Parhaansa yrittäminen. Ennen helposti innostuin, suunnittelin suuria, aloitin kiihkeästi — ja turhauduin pian joko omaan saamattomuuteeni, aikataulumahdottomuuksiin tai mielestäni liian hitaaseen kehitykseen. 

Nyt opettelen uutta vaihdetta. Että omaan tahtiin eteneminen on tarpeeksi. Ettei epäonnistumisesta, saamattomuudesta tai unohduksista tarvitse rankaista itseään tai heittää heti pyyhettä kehään — eikä niitä tarvitse edes koettaa lunastaa takaisin hirvittävällä tehospurtilla. Voi vain todeta, että jahas, tuli sellainen mutka matkaan. Eipä mitään, jatketaan sitten vaan tästä ihan rauhassa. Kenties tuli vähän takapakkia ja pitää aloittaa aikaisempaa tasoa rauhallisemmin — kuin sairastamisen jälkeen liikunnan lisääminen, hellästi kuntoa uudelleen rakentaen, sitä armollisemmin mitä pidempi tauko tuli. Mutta ei sekään mitään. Elämässähän on aikaa. Kiire on vain, jos asettaa itselleen aikatauluja. 

Opettelen tässä siis, pikku hiljaa, olemaan hötkyilemättä.

Terapeuttini pyysi minua kehittelemään ideoita siihen, miten selviydyn takaisin kuiville vesille ja uusien opittujen parempien tietoisuus- ja tunnetaitojeni pariin, jos tulee takapakkia ja uuvuun myrskysäissä. En ole kehittänyt vielä montaakaan kouriintuntuvaa ideaa, mutta yhden lauseen tiedän auttavan minua vielä monituisia kertoja:

We are all still learning. 

Kukaan ei ole elämässä vielä valmis. Me kaikki vielä opetellaan, huseerataan, yritetään ja epäonnistutaan, sählätään kerrassaan, kaadutaan — ja noustaan taas jatkamaan. Ettei kannata olla itselleen niin ankara. Myötätuntoinenkin voi olla.

Kuka sinua ohjaa?

On vaikea välillä tietää, toimiiko vapaasta tahdostaan vai reagoiko tietyllä tavalla, koska jokin ympäristössä laukaisee aiemmin elämässä opitun toimintamallin. Myös paljon puhuttu Viisas Minä, tunteiden ja järjen henkilökohtainen tasapainotila, on häilyväinen. Toisinaan selvästi läsnä, mutta monasti väin hetken välähdys, jonka jälkeen ohjaksiin astuu joku buu.

Terapeuttini on monasti käyttänyt vertausta bussimatkasta: Mieleni on kuin reittibussi. Kyydissä on jos jonkinlaista hiihtäjää, on läheisriippuvainen pelkääjä, on vihainen teini, herkkä sisäinen lapsi ja viisas mielikin siellä nököttää. Monasti tuntuu siltä, etten voi estää heikompia puoliani ohjailemasta, mutta todellisuus on toinen. Halutessani voin itse päättää, kuka bussin kuskin paikalla istuu. Ja vaikka joku epätoivottu rattiin hetkeksi pääsisikin, voin minä pian käydä tämän luokse, kiittää kyydistä ja todeta tulleen taas minun vuoroni. Hän siirtyy kyllä.

Parisuhde on uusien toimintatapojen rankin koekenttä. Miinoja on siellä täällä, ja minkä tahansa nurkan takana saattaa pälyä yllätyshyökkäys. Vastapuolen aikeista ei koskaan voi olla liian varma. Hellillä ja herkillä tunteilla on vastapuolensa — se kiihko, millä hädän hetkellä omaa nurkkaa puolustetaan, kivun ja loukkaantumisen syvyys, kun toinen siinä aivan iholla operoidessaan tulee sohaisseeksi johonkin sisäelimeen.

Tällaisen rauhan kun tavoittaisi mielessään. Olisi moni tilanne helpompi.

Vaikeinta parisuhteessa tuntuu olevan kantaa vastuuta. Kantaa vastuu siitä, että minun tunteet ovat minun aivojeni aikaansaannosta, eikä mieheni ole niihin syyllinen — vaikka laukaissut olisikin. Kantaa vastuuta omista virheistä ja omien arvojeni vastaisesta toiminnasta. Vaikka puoliso olisi suuttunut ja huutaisi, ei se anna minulle automaattista oikeutusta tehdä samoin. Olen siitä huolimatta vastuuta oman pihani siistinä pitämisestä. Perhanan vaikeaa sitä moraalin hylkäämistä on kuitenkin estää leviämästä, valitettavasti.

Tarinan opetus on siis seuraava: 

Miten olen mielestäni käyttäytynyt? Äkkipikaisesti, tuomitsevasti, kostonhimoisesti ja kaunaisesti.

Miten haluan käyttäytyä? Rakastavasti, sallivasti, hyväksyvästi ja tasapainoisesti.

Mikä näiden kahden erotus on?

Pysähtyminen. Syvä hengenveto. Omien arvojen mukainen valinta.