Olettajille olettavissa ongelmia

Tänään olemme päässeet nauttimaan parisuhteemme perisynnin hedelmistä, ja jaetaanpa sitä nyt vähän teidän lukijoidenkin (kun todistettavasti olette olemassa) kanssa.

Nimittäin olettaminen (eng. assuming).

Ei herranjestas meikäläiset osaamme sitä harrastaa aivan joka välissä. Ja kun kaksi yhtä lailla meedioksi tekeytyvää luovivat tunteiden ja tarpeiden louhikossa, menee siinä ruvelle polvi jos toinenkin. Viljelemällä oletuksia siitä, mitä rakkaasi haluaa ja mitä taas ei, mitä rakkaasi odottaa sinulta, miten hyvin rakkaasi tietää, mitä itse odotat häneltä ja ylipäätään mitä mieltä olette elämästä yhdessä tai erikseen — saa aikaan aikamoisen solmun. 

Vaikka tällaisen.

Tämänpäiväinen episodimme oli hyvin vaaratonta mallia: Minä oletin miehen haluavan viettää aikaa kanssani, vaikka itse olisin halunnut omaa aikaa. Mies oletti minun haluavan viettää aikaa kanssansa, vaikka itse olisi ihan tyytyväisenä ollut itsekseenkin. Lopputulemana vähän epämääräisesti vietetty päivä, jonka aikana molemmilla oli sellainen olo, ettei tämä nyt ihan oikein mennyt, ja illalla pieni stressikänä. Selvitimme sen ihan hienosti sitten, kun tajuttiin mistä ylipäätään oli kysymys. Mutta onhan tämä tällainen naurettavaa.

Meillä on molemmilla ihan selkeät syymme siihen, miksi yritämme lukea toisen ajatuksia. Puolison lapsuuden kodissa toinen vanhemmista on ollut räjähtävää sorttia, jolle pettymyksen aiheuttamisesta on rankaistu raukkamaisella tavalla. Mies ei uskalla sanoa kaikkia mielipiteitään ääneen, koska pelkää aiheuttavansa minulle pettymyksen. Minä taas olen jossain matkan varrella oppinut tarpomaan omia tarpeitani muiden tarpeiden kustannuksella, ja vaikka tätä olenkin yrittänyt treenata, usein yhä unohdan etten ole oman elämäni objekti vaan subjekti — tekijä. 

Huomasinpahan taas ajautuneeni objektimoodiin, ja nyt on aika vähän herätellä sitä tekijäminää. Mitä minä haluan? Miten itse haluan aikani käyttää? Mitä itse tarvitsen juuri nyt? Miltä minusta tuntuu, ja miten haluan siihen reagoida?

Ei, rakas objektiminäni, joka yrität siellä piipittää vastalauseita, tämä ei ole itsekkyyttä, vaan tervettä itserakkautta — rakkautta itseä kohtaan. Ei omien tarpeiden kuunteleminen tee minusta huonompaa puolisoa, ystävää, tytärtä tai siskoa. Pikemminkin omien rajojeni, tarpeideni ja halujeni tunteminen ja ilmaiseminen tekee minusta paremman kaikilla noilla alueilla. Nimittäin aidomman, avoimemman, rehellisemmän, läsnäolevamman, oman itseni.

Siispä haaste tulevalle viikolle: sano ainakin kerran päivässä ääneen sellainen tarve, halu tai tunne, josta tekisi mieli vaieta (ettei aiheuttaisi harmia tai ongelmia muille, tai ikävää välikohtausta tai hankaluutta).

Ei kellään muulla olisi tällaisia vaikeuksia, tai vinkkejä siihen?