Tänään uskaltauduin sinne, nimittäin epämukavuusalueelle. Kävin koelaulussa erääseen laadukkaaseen, levyilläkin laulavaan ja kansainvälisestikin esiintyvään kuoroon. En päässyt. Mutta hyvä kokemus oli!
Laula kehuttiin. Ja tulkintaakin. Sekä luonnetta! Lapsena oudoksi ujoksi erakoksi itsensä tituleeranneelle tekee hyvää, kun kehutaan hauskaksi ja valloittavaksi persoonaksi. Minä!
Harmittaa vähän toki, etten päässyt. Mutta homma kosahti harrastusalan yleiseen naisvaltaisuuteen ja miltei täydelliseen nuotinlukutaidottomuuteeni, johon ei vaan löydy lahjoja. Kirjaimia olen kyllä lukenut nelivuotiaasta saakka hienosti, mutta nuotit ja tahdit eivät vain asetu kohdilleen. Korvakuuloni on puolestaan hyvä, mikä toisaalta saattaa olla paitsi syy, myös toisaalta seuraus nuotinlukuharjoittelun epäonnistumiseen: en viitsinyt, kun ei ollut yhtään synnynnäisiä lahjoja, eikä toisaalta monessakaan yhteydessä tarvinnut, kun saatoin vain esittää lukevani nuotteja, olinhan jo oppinut melodian korvakuulolta.
Noniin, vähän traumaa sieltä taustalta löytyi siis kuitenkin, piti päästä pettymystä purkamaan.
Mutta homman ydin on tämä: miten ihanan pelottavaa, kamalan jännittävää, hersyvän hillitöntä tehdä jotain, johon ei melkein meinaa riittää rohkeus. Olin koe-esiintymisen jälkeen aivan jännän käkenä. Innoissani, kun kehuttiin. Nolona, kun olin siinä nuottien lukemisessa niin surkea. Ylpeänä, kun menin. Pettyneenä, kun en päässyt.
Useamminkin voisi tehdä tällaisia vierailuja epämukavuusalueensa ulkopuolelle. Niihin tarvitaan toki aina oikeanlainen motivaatio. Parisuhteessakin miltei joka kerta uskaltauduttuani omalta mukavuusalueeltani, on lopputulos ollut edeltävää tilannetta parempi. Jotenkin niissä asioissa se on kuitenkin kohdallani kaikista vaikeinta.
Kyse lienee jonkinlaisesta itsetuntoprobleemasta. Laulamisen ja esiintymisen suhteen minulla on vahva itsetunto ja tunne: "Tämän osaan. Tässä olen (onnistuessani) hyvä. Vaikka menisi huonosti, se ei tarkoita, että olen huono. Sitten vaan meni huonosti." Vaan raakoja, herkkiä, sekavia tunteita ja hentoja tulevaisuuden haaveita pöydälle ladattaessa ei löydykään samanlaista itsevarmuusreserviä. En ajattele: "Tätä haluan. Tällainen olen. Tällaisia tunteita minulla nyt on. Koetan ilmaista ne parhaani mukaan ja tulla ymmärretyksi, ymmärtää takaisin. Jos tulee vähän sotkua, ei sekään mitään. Minun tunteeni ovat hyviä ja oikeita sellaisenaan." Sen sijaan sisäinen kommentaattorini tuuttaa jotain aivan muuta: "Pelottaa. Entä jos sanon jotain väärää? Jos se suuttuu? Mitä teen, kun se ei hyväksy näitä tunteita? Joudunko hylkäämään nämä unelmat, kun tuo ei näe niiden tärkeyttä? Jos se hylkää minut, kun paljastan tämän? Uskallanko?"
Aina en uskalla. Mutta useimmiten (Tai aina! Luultavasti aina.) kannattaisi.
Haluaisin vähän parantaa tuota sisäistä keskusteluyhteyttäni. Luoda vähän uskoa itseeni. Tällaiset, siellä oman epämukavuusalueen mukavammalla puolella tapahtuvat, rohkaistumiset ovat hyvää treeniä.
Juuri nyt haluaisin syleillä koko maailmaa. On niin täpinät. Jes.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti