Olipahan Pääkaupungin Uutisissa kerrankin artikkeli, jota minäkin vaivaudun blogistaniassa kommentoimaan. Nimittäin tämä. Aikalailla samat tarinat voi myös lukea artikkelin kohteen kirjoittamasta alkuperäisestä kirjoituksesta täältä, jos nyt vaikka mielii lukea ennemmin englanniksi.
Juttu koskee lasten kasvattamista kahden kulttuurin ristitulessa, mutta moni asia pätee monikulttuuriseen perheeseen jo ennen, kuin lasta on suunnitteillakaan. (Minä ja puolisomme olemme jopa käyneet miltei vakavamielisen keskustelun siitä, miten mahdollisesti tulevaisuudessa hankkimallemme koiralle voitaisiin opettaa tärkeimmät komennot kahdella kielellä. Jeps.)
Meilläkin henkisiä hiertymiä aiheuttavat monasti juuri tällaiset sosiaaliseen kulttuuriin liittyvät asiat: mikä on minun mielestäni kohteliasta saattaa olla toisen mielestä tökeröä, mikä on hänen mielestään normaalia kanssakäymistä saattaa minun mielestäni olla törttöilyä, ja käsitys siitä, mitä ihmisiksi oleminen tarkoittaa, saattaa joissain pienissä asioissa vaihdella radikaalistikin.
Mieheni on monessa asiassa artikkelin haastateltujen kanssa samoilla linjoilla. Ihmiset jättävät toisensa Suomessa rauhaan niin pedantisti, etteivät huomioi toisiaan edes silloin, kun se olisi kohteliasta. Pelkäävät puhua tunteistaan tai ajattelevat selviytyvänsä asioistaan itse aina loppuun asti, vaikka selittämällä, missä mättää, olisi vältytty monelta murheelta matkan varrella. Suomalaisen suorapuheisuus voi vaikuttaa pohjoisamerikkalaisesta tylyydeltä. Toisaalta sieltä päin tulevilla (tai no, mantereen itärannikolta), on taipumusta omanlaiseensa suorapuheisuuteen, joka suomalaisvinkkelistä taas vaikuttaa hyökkäävältä. Ja joskus puoliso kiskaisee palkokasvin nokkaansa kovin nopeasti töykeilystäni, minä kun en jaksaisi aina selittää enkä jaaritella sitten selittämättömyyden aiheuttamista harmistuksen tunteistakaan.
Kun luemme parisuhdeneuvoja, saamme usein kääntää sukupuolirooli päin vastoin. Tiedättehän, sellaisia naiset haluavat kommunikoida ja saada tunteensa kuulluksi, miehiä liika asioiden vatvominen saattaa ahdistaa, mutta heidän tulee ymmärtää, että tämä naisen tarve on tärkeä tai naisen puhe tunteistaan voi kuulostaa miehestä nalkutukselta ja hänestä voi tuntua, että nainen hyökkää häntä vastaan - naisen tulee muistaa tuoda esille, että negatiivissa tunteissa on kyse vain jostain tietystä asiasta, ja pääsääntöisesti hän arvostaa miestä kumppaninaan. (Keksin em. sepustukset itse, mutta tuollaista kamaahan se on.) Minä olen aina tällaisissa kuvauksissa se mies, vaikken mitenkään valtavan tuppisuu ole minäkään, kuka tahansa minut tunteva voisi sen teille kertoa. Hämäläisyys vain puskee kuitenkin päälle niin, että paljon sosiaalisemmassa ja avoimemmassa kulttuurissa kasvanut puolisoni on aina oleva se tunteitaan ruotivampi osapuoli.
Kulttuurieroja on toki jo kahden suomalaisenkin välillä. Kaikki tulemme erilaisista perheistä, joissa kussakin on ollut oma kulttuurinsa, ja olemme myös muiden elämän varrella tapaamiemme ihmisten muokkaama. Mielestäni näiden asioiden oppiminen toisesta on, vaikkakin välillä turhauttavaa, myös todella mielenkiintoista. Se lisää myös ymmärrystä siitä, minkälainen minä todella olen, miksi ja miten käyttäydyn tai ajattelen. En itse ikinä tajunnut, kuinka todella isänmaallinen olenkaan, ennen kuin muutin saman katon alle henkilön kanssa, jolle Suomi ja suomalaisuus eivät olekaan itsestäänselvyyksiä.
Suosittelen tutustumaan jompaan kumpaan artikkeliin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti