maanantai 14. heinäkuuta 2014

Myrsky

Tänään olen ollut surkea puoliso. Siis aivan rehellisesti aivan kamala.

En ole ollenkaan rauhoittunut kuuntelemaan toisen tunteita, vaan hyökännyt puolustautumaan ja syyttelemään takaisin, oman nahkani pelastaakseni. Nälissäni olen ajautunut lähes psykoosin valtaan raivontunteineni. Olen vakavissani miettinyt, minkä koiran ottaisin ja minne muuttaisin, kun puolisoni ja minä käynnissä olleen riidan takia eroamme. Olen kerta kaikkiaan epäonnistunut hillitsemään terävän kieleni. 

Olen myös eilen ollut surkea puoliso, sillä petin erään lupauksen, todella räikeästi vielä. (En ole pettänyt häntä, ainoastaan hänet, tässä asiassa.) Puolisoni ei olisi saanut koskaan tietää, ellen olisi tunnustanut asiaa. Entinen minä olisi katunut tunnustusta, mutta minäpä en kadu. Olen ylpeä siitä, että kerroin munaukseni heti, enkä peitellyt sitä. 

Typeryyksistäni huolimatta olen samalla yrittänyt olla parempi puoliso. Olen ollut rehellisempi. Olen myöntänyt omat virheeni auliimmin. Olen pyrkinyt näyttämään arvostukseni puolisoni myöntyessä minun toiveisiini. Olen puhunut omista tunteistani avoimemmin.

Virhelistani on silti pidempi. Olen paennut ja pannut villaisella puolisoni tunteita. Olen keskittynyt enemmän oman pääni pitämiseen kuin suhteemme toimimiseen. Olen ollut itsekäs ja itsepäinen. Olen tulistunut ja puhunut loukkaavasti. Olen keskittynyt enemmän puolustautumaan toisen tunteiden edessä kuin ymmärtämään ja ratkaisemaan tilannetta. Olen nähnyt puolisoni virheet selvemmin kuin yhtäkään hänen hyveistään. Olen ollut kärsimätön ja lapsellinen.


En rehellisesti tiedä, onko toivoa. Kiiltääkö taivaanrannassa kullan hohde — vai elämmekö lopun aikoja. Jokin osa minusta on kai luopumassa toivosta. Tai ehkä ystävieni kesähäissä heidän kokonaisvaltaista onneaan katsoessani ymmärsin, ettemme me puolisoni kanssa ole yhtä hyviä toisillemme, yhtä armollisia, eikä meidän rakkautemme yhtä riemukasta. Tuntiessani valtavaa iloa ystävieni puolesta ja heidän kanssaan, jossain sydämeni takahuoneessa kipinöi suru. Ehkä se suru sai minut käyttäytymään niin luokattoman huonosti? Ehkä ikään kuin kokeilin suhteemme vahvuutta, hänen sitoutumisensa astetta.

Sanomattakin selvää, ettei taktiikkani toiminut. Ainakaan, jos lopputuloksena oli samanlaisen onnen saavuttaminen. Nyt se on entistä kauempana. Voin silti oppia tästä paljon. Mitenköhän helvetissä oppisin puhumaan tunteistani ennen kuin sotken kaiken toimiessani sokeasti niiden vallassa, ymmärtämättä itse ollenkaan, mistä on kysymys. 

Ne tietoisuustaidot? Niitä ei ole harjoitettu eikä harjoiteltu hetkeen. Jälkikäteenhän on helppo todeta, että olisi kannattanut. 

Tämä oli tällainen itsetutkiskelukirjoitus. Kuten alun perin sanoin, aloitin blogin, kun lopetin terapian. Olisi kannattanut viime aikoina varmaan kirjoitella useammin.