keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Neliapila syntymäpäiväpöydässä *

Olipa tuossa syntymäpäiväni, maanantaina, kuten myös silloin 28 vuotta sitten. "Maanantain lapsi on kaunis piltti," sanottiin jossain lorussa, ja se oli lapsena mielestäni latteasti sanottu, typistäen olemukseni pelkkään ulkonäköön. Suurempi ongelma tosin oli luultavasti se, että sisareni oli sunnuntaina syntyneenä kuulemma "kaunis ja hyvä ja iloinen aina". Nallekarkit eivät menneet tasan ja minua kismitti.

Tähän kypsään (aahhahaaa) ikään mennessä ei lapsuuden loru aiheuta enää muuta reaktiota kuin lämpimän tunteen rintakehässä: olivat oikeassa siskostani.

Minä itse sen sijaan:

Olen oppinut rentoutta. Tänä aamuna töihin tullessani huomasin hameen ajautuneen sillä tavalla ylös, kuten tiedätte, että takamus paistoi. Mutta monet ikäiseni naishenkilöt kävelevät ihan vakavissaan kadulla pelkissä legginsseissä, ajattelin, enkä vaivautunut nolostumaan.

Olen oppinut kohtaamaan tunteitani
sen sijaan, että lähden niitä karkuun. Elämän tiukemmissa kaarteissa minulle tulee toisinaan sellainen olo, että haluaisin vain nostaa repun selkään ja hypätä ensimmäisenä lähtevään kaukojunaan (tai avaruusrakettiin). Nykyään tunnistan olon, enkä pakene (ainakaan heti). Aina en ihan tiedä, mistä pakokauhu on kotoisin, mutta olen kouluttanut itseni jäämään sijoilleni sitä miettimään. Karkuun lähteminen on saattanut synnyttää mielenkiintoisia seikkailuja, mutta lähtöön ajaneet haasteet ovat kiinnityneet repun sivutaskuihin ja seuranneet mukana joka tapauksessa. Nykyään ajattelen, että voisipa koettaa selvittää nuo ensin, ja lähteä sitten matkaan kevyemmin kantamuksin.

Olen oppinut rohkeutta. Syntymäpäivälahjaksi sain hyviä uutisia koskien projektia, joka tietää minulle uutta intoa ja sylikaupalla lisää vastuuta työrintamalla, sekä bonuksena ajankäytöllisiä haasteita. Olen vähän kauhuissani, mutta uskon silti kaiken sujuvan oikein hyvin. Ja vaikkei sujuisikaan, niin samapa tuo.



Onneksi elämä on kuitenkin vasta aluillaan. Tai siis toivottavasti. Koska paljon haluaisin vielä oppia. Muun muassa: rentoutta (oma stressaantuminen ei ole syy muuttua tiuskivaksi kiukkukasaksi eikä suunnitelmien peruuntuminen ole maailmanloppu), tunteiden kohtaamista (suklaan syöminen ei ole sitä, ei myöskään aviopuolison syyttäminen kaikista omista tunteista) sekä rohkeutta (tavoitella asioita, joita elämääni haluan, vaikka se olisi vaikeaakin - sekä itselle että lähimmäisille).

Ja aika paljon kaikkea muutakin.



* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 12.10.1992.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Vaihda asennetta ja toimi terveemmin! *

Olen tässä ollut pari viikkoa sitä mieltä, että avioliittomme on tuhoon tuomittu. Yölläkin olen itseäni sen tiimoilta valvottanut pariin otteeseen. Lyhykäisyydessään kriisiä voisi kuvailla niin, että olen kuvitellut kuristuvani avioliiton juoksuhihnassa kaulapantaani (ei sellaisessa nykyaikaisessa juoksen-puolimaratoneja-kahden-dalmatialaiseni-kanssa -juoksuhihnassa, vaan sellaisessa, missä kahden koivun väliin laitetaan vaijeri ja siinähän koiraparka kuvittelee olevansa vapaa liikkumaan sitten).

No, sitten kuitenkin ihan ilman hihnaa juoksin tänään töistä kotiin, jonka jälkeen olen valmis toteamaan seuraavaa:
a) Minulla on kenties pätevä syy olla tietyistä asioista huolissani.
b) Minulla ei ole yhtään pätevää syytä käyttäytyä sen tähden kuin murkkuikäinen ja napsahdella puolisolle kaikesta tiskien ja taivaan väliltä.
c) Hän ei ole (välttämättä) tehnyt mitään väärää, hänellä vain on mielestäni väärät mielipiteet asioista. Se on eri asia. 
d) Minua saattaa hyvinkin häiritä elämässäni pari muutakin asiaa, joiden selvittämistä kannattaisi myös miettiä, eikä tykittää kaikella huonolla ololla helpointa kohdetta. (On myös vähän noloa, etten voinut uskoa, kun puoliso rauhallisesti koetti ehdottaa minulle näin kenties olevan asian laita, mutta minähän en usko mitään, mitä en itse ole keksinyt.)
e) Aviorauhan takia minun on selvästi urheiltava säännöllisemmin.


Siinä, että on taas kirkkaita päiviä, on itse asiassa mielestäni parasta se, että on auringonlaskuja.


Toisinaan on niin kovin raskasta olla minä minuna elämässäni. Mutta kaikista puolison haittapuolista huolimatta on sanottava, että hyvä, hän, ja hyvä, me. Tästä kehittämästäni aviokriisistä nimittäin onnistuimme allekirjoittaneen murkkuilusta huolimatta keskustelemaan aika kivasti. Ja vaikka olemmekin molemmat ärsyttäviä jääräpäitä ja herkkänahkaisia ahdistujia, ei homma karannut mitenkään käsistä. Olemme keskustelun lomassa ja sen jälkeen eläneet oikein mallikelpoisesti rinnan, vieretysten ja sylikkäinkin. Olisi paljon helpomaaa syyttää toista kaikesta, jollei se olisi oikeasti aika ihana. Olisi vaikeampaa antaa anteeksi omat virheet ja hyväksyä epätietoisuus, jollen uskoisi itsekin olevani oikeasti tosi ihana.

Erästä teistä lukijoista lainatakseni: "Ken elää, hän näkee." Nimittäin sen, kuinka tässäkin käy. Mutta ihan jännä elämä on, kaikenlaista jännää joutaa mietiskelemään, intoilemaan ja panikoimaan. Välillä kannattaa näköjään käydä raittiissa ilmassa vähän tuulettumassa, niin ymmärtää vähän selvemmin, mistä tosissaan kannattaa hermostua ja mistä voisi toisaalta vaan olla kiitollinen.


Huomatkaa anopin tekemä koirakoristeinen juoksubandana.


* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 1.4.1999.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Haluan liikettä kehityspysähtymiini! *

Tämän julkaisemisessa meni niin kauan, että asia muuttui jo vähän epäajankohtaiseksi. Mutta parempi myöhään, kuin ei silloinkaan!

Sattumalta, jo ennen Markus Kajon listaamia, olin kuun alkupuolella jo kirjoittanut omaa listaani siitä, mitä tulevalta vuodelta haluaisin. Se kuului suurin piirtein näin:
1. Tanssia sydämeni pohjasta niin, että hiki lentää.
2. Kokeilla jotain ihan uutta.
3. Istua iltaa hyvän ruoan ja ihanien ihmisteni kera (usein).
4. Hengittää paljon raitista ilmaa. 
6. Harrastaa hyvää seksiä.
7. Nauraa katketakseni.
8. Tuntea sydämen sykähdyksiä ja riemun läikähdyksiä.

Siitä mukava lista, että kaikki on hyvin helposti toteuttavissa. (Osan olen jo toteuttanutkin!) On sitä toki muitakin haluja, haaveita ja unelmia. Mutta ne eivät yhtälailla mukavasti muokkaudu listan muotoon, vaan ennemminkin ovat sellaisia isoja aaltoja, joiden seassa uiminen on toisinaan pakokauhunomaista ja toisinaan huurmoksellista laineiden vietäväksi heittäytymistä. Tällä hetkellä useimmiten tunnen niistä pakokauhua, mutta siitä lisää myöhemmin.


Vaan varsinaiseen asiaan! Minut haastettiin tällaiseen:



Haasteen säännöt kuuluvat:
- Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat.
- Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!

Tovi ja toinenkin ehti vierähtää, ennen kuin sain aikaiseksi tämän, mutta josko nyt sitten. Haastetuksi itsensä voivat katsoa seuraavat:
 

Kutimointia-blogin Liina. Koska hän ilahdutti minua jo aloittaessaan tämän (kolmannen? kuinka monennen?) bloginsa. Olen itsekin enemmän tai vähemmän innokas neuloja, mutta useiden käsityöblogien meininki ei aina tunnu omalta. Kutimoinnissa on tunnelmaa ja samaistumispintaa meikäneulojallekin.

Ehdoton ehkä-blogin Saara. Saara kirjoittaa ajatuksia herättävästi paitsi vanhemmuudesta, myös kulutusvalinnoista, vaatekaapin raivauksesta ynnä muista länsimaisen ihmisen ekoteoista. Usein joudun sydäntäni (ja komeroitani) Saaran tekstien jälkeen tutkiskelemaan.


Kokovartalofiilis-blogin Ani. Jonka kamppailut koskettavat ja viime aikojen alkoholistin aikuisen lapsen kasvupohdinta kaivelee myös omia haavojani oikein sopivasti. Rohkea nainen, jota arvostan jo pelkän blogin perusteella kovasti.

Terviseks!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 21.10.2005.