maanantai 29. kesäkuuta 2015

Alahan pakata, poju! *

Kesäloma nimittäin lähestyy uhkaavasti. Ja hyvä niin. Alan olla valmis.

Ilmojakin on pidellyt sen verran, että olen hiljalleen jo laskeutunut lomatunnelmaan. Hankkinut alustavan rusketuksen Stadikalta. Neulonut kesäpaitaa parvekkeella olkapäät paljaina. Juonut sihijuomaa, jonne pullonsuusta tungettiin ensin limeviipale. Syönyt kotimaisia mansikoita (vähän vetisiä, mutta makoisia kyllä, hintavia toki). Parikin uutuusjäätelöä maistellut. Käyttänyt aurinkolaseja useammin kuin kerran. Syönyt kahdesti terassilla, ja monta kertaa ilman ruokailuvälineitä. Hellittänyt vähän, rentounut hiukan, pitänyt itseäni hyvänä ja sen seurauksena onnistunut olemaan kiristymättä stressitilanteissa. (Pelottaa vähän sanoa tätä ääneen, koska seuraavassa hetkessä varmaan olen sitten pinkeänä kuin viulunkieli ja riitelen ovet paukkuen, mutta jos nyt tällä kertaa kuitenkaan en.)

Väliäkös sillä, että nyt on kesäkuun loppu, ja suurin osa em. kesäisestä toiminnasta on suoritettu viimeisen seitsemän päivän aikana. Sitä ennen elin kuten kuka tahansa toukokuun alkupuolella. Kuten norjalaiset asian ilmaisevat: "Viime vuonna kesä oli tiistaina." 

Nauttikaamme siis näistä päivistä, jotka annettu on! Loppuun alkukesän vehreyttä kuvina, olkaa hyvät. (Sade ja tasainen +14 asteen lämpötila ovat ilmeisesti oivalliset olosuhteet luonnon vehmaudelle, mistä on villahuivi kaulassa kivasti voinut nauttia.)




Kaikissa kuvissa näyttää olevan syreeni. Syreenit ovatkin parhaita!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 4.5.2010

torstai 18. kesäkuuta 2015

Minä-minä-minä ja pienet hetkeni Ridgen kanssa *

Tiedättehän, kuinka avioliitossa tulisi vetää yhtä köyttä? Tuntea olevansa kaksi aasia, jotka vetävät samaa kärryä yhdessä samaan suuntaan, eivätkä temmo eri teille (sillä aasejahan tässä ollaan joka tapauksessa, siitä ei ole epäselvyyttä). Tehdä kompromisseja, neuvotella ja löytää molempia miellyttävä keskitie.

Minunkin mielestäni — periaatteessa — tulisi toimia näin. Käytännössä omat juttuni ovat kuitenkin minulla aina aika paljon tärkeämpiä, kuin ne puolison. Tottakai! puuskahdatte. Mutta nyt on kyse ihan siis sellaisestakin, että kun mies on jo tullut vastaan lähtemällä seurakseni puuhaamaan jotain, joka oikeasti kiinnostaa vain minua, haluaisin jokaisen osa-alueenkin tästä mielestäni ihanasta puuhasta menevän juuri niin kuin minulle parhaiten sopii. Olen juuri sellainen, että saan parisuhderiidan aikaiseksi siitä, että mies hiihtää liian hiljaa, vaikka hän ei ilman minua vapaaehtoisesti edes laittaisi suksia jalkaansa. 

Jälkikäteen ajateltuna käytökseni useimmiten vähän nolottaa. Miksen voinut vaan relata ja nauttia, oliko pakko ruveta kipuilemaan niiden viimeisten rippeiden kanssa, joissa jouduin antamaan myöden? Tilanteen keskellä en kuitenkaan näe muuta kuin omien tunteideni oikeutuksen. Kuten kaikki tunteeni, myös pettymyksen tunne ottaa minut valtaansa vahvasti. Olen tunteellinen siili.

Arvaan tai tiedän syynkin kyllä. Omat jutut ovat minulle hurjan tärkeitä ja haluaisin jakaa tärkeät jutut puolison kanssa, koska hänkin on minulle tärkeä. Kulttuurierot yhdistettynä persoonallisuuseroihin vaan tekevät sen, ettei mieheni sydän läpätä ajatukselle kylmässä kesäyössä pussikaljoittelusta, vuorikiipeilystä tai fuskumaratoonista. Esimerkiksi. Ei toki minunkaan sydämeni väräjä kaikille hänen intohimoilleen, mutta sitä en kovin usein joudu muistamaan, koska elelemme täällä, missä omat perinteeni, harrasteeni ja tottumukseni ympäröivät meidät. Olen myös hämmästykseni  huomannut, miten järkyttävä traditionalisti oikeasti olenkaan, vaikken koskaan ajatellut olevani kovin perinteinen henkilö. Olen juuri sellainen, jonka mielestä joulua ei ole ilman riisipuuroa tai koko perheen kokoontumisia, vappua ilman takapuoli jäässä nautittua siideriä tai kaunista kesäpäivää ilman ahdistusta siitä, että pitäisi olla joka sekunti ulkona. Toisin sanoen näen joka viikonlopun ja vuodenajan mahdollisuutena toteuttaa ihanasti jonkinlaista "täydellistä" elämää. Ymmärrän kuitenkin parisuhteen vaatiman kompromisseja ja siksi elämme vain minun mieleni mukaan harvemmin. Mutta sitten käy ehkä joskus melko usein niin, kun niin käy, kaiken menevän sitten tismalleen minun mieleni mukaan.

No, maanittelen puolison jakamaan sitä omaa huippua juttua, jonka parissa meillä olisi minusta niin ihanaa. Eikä se menekään ihan odotusteni mukaisesti, koska toinen ihminen tuo kuvioon mukanaan omat tunteensa, tuntemuksensa ja mielipiteensä. Joskus ne ikävästi ovat niin omien upeiden suunnitelmieni vastaisia, että petyn. Enkä nyt tähän ikään mennessä ole oppinut ihan hetkessä pettymystä harteiltani karistamaan sellaisen kohdatessani. Päivässä tai parissa tottahan toki. Mutta en niin nopeasti, ettenkö onnistuisi siinä hetkessä sillä tunnelmaa kaikilta pilaamaan.

Yksinkertainen ratkaisu ongelmaan olisi tehdä itsekseni niitä asioita, joiden sujumisesta oman pillini mukaan aion olla turhan tarkka, ja löysätä pipoa yhdessä tehtävien suhteen. Mutta aina eivät mene nallekarkit tasan ja nyt on niin, että tämmöisen omiin intohimoihin osuvien tekemisten saralla on puolisollani täällä kovin laihat karamelliapajat. (Miten niin muka, kyllähän Helsingissä vaihtoehtoja riittää! puuskutatte kenties siellä, mutta ei kannata. Riittänee, että olemme täällä kotirintamalla käyneet kyseisen keskustelun ensimmäisten parin vuoden aikana pari kertaa kuussa. Älkää te väsyttäkö itseänne moisella. Ei ole.) Tasapuolisuuden ja parisuhdeviihtyvyyden nimissä on mukavaa, jos painelen menemään omin nokkineni vain tietyn verran, jonka lisäksi puuhaillaan yhdessä. Tämä johtaa siihen, että on tarpeen tehdä niitä omiani myös yhdessä, muuten jäävät (mielestäni) liian usein tekemättä.

En vaan jotenkin näemmä osaa tätä yhdessä puuhailua. Kuvittelen sen tarkoittavan sitä, että puuhailemme niin kuin itse yksin puuhailisin, paitsi että kivasti puolison kanssa yhdessä. Harvemmin näin, kas kun en tullut naineeksi kopiota itsestäni. Ja miehen juttuja puuhaillessamme kyllä luonnollisesti odotan oman ääneni pääsevän kuuluville toteutuksessa. Taidan totta puhuakseni olla tässä suhteessa aika hankala tyyppi. Sen siitä saa, kun nai omapäisen yksinhuoltajasankarirouvan omapäisimmän tyttären! Saa syyttää ihan itseään mies! (Saan syyttää ihan itseäni kyllä myös minä, sillä en tullut naineeksi lehmänhermoista jeesmiestä minäkään..)

Toivottomintahan tässä kaikessa oikeasti on, että kaikessa omapäisyydessäni en edes halua osata tai viitsiä muuttua yhtään vähemmän omapäiseksi. Mikäs se mielisairauden määritelmä taas olikaan?

Eräät häät, ei omat.

Noniin, mutta menenpä tästä purkauduttuani nyt hyvillä mielin laskeutumaan juhannukseen, vaikka se tuleekin sujumaan täysin omien odotusteni vastaisesti. Onneksi ko. juhlan suhteen en ole koskaan ollut mitenkään kovin pakkomielteinen, joten tällä kertaa on jopa ihan hyvät mahdollisuudet onnistua relaamisessa. Neulon, syön, ja nukun!

Mukavan kylmää ja sateista keskikesän juhlaa teillekin!


Tasapuolisuuden nimissä voidaan lisätä, että siinä mielessä kyllä nain kopion itsestäni, että puolisokin on aika omapäinen. Häissämme isäni sanoi — kaikella rakkaudella! — puheessaan jotenkin niin, että on aina tiennyt minun olevan omalaatuinen henkilö ja vaikutti siltä, että olin löytänyt puolisokseni toisen yhtä hienon omalaatuisen henkilön. Omalaatuista voitaneen tässä pitää kiertoilmauksena tunteidensa heitteillä elävälle, itsenäisyyttään vaalivalle jääräpäälle, joka on mielestään aina oikeassa.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 22.3.2006

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Forrester-dynastia kysymysten kourissa *

Dynastialla viittaan tässä itseeni. Sain nimittäin Kasvun ilo -blogin Elinalta haasteen. Kyseessä on Liebster Award -haaste, jolla pyritään saamaan näkyvyyttä blogeille, joilla on alle 1000 lukijaa. (Tai alle 20, kuten tässä minun tapauksessani.) Tehtäväni on vastata 11 Elinan keksimään kysymykseen ja keksiä itse seuraavat. Katsotaan nyt, kuinka pitkälle pääsen.

1. Miksi bloggaat?
Ihan todella hyvä kysymys. Aloitin siksi, että halusin paikan, jossa tuulettaa ajatuksiani. Kai bloggaan siksi yhä. Mutta nyt mukana on sellainenkin taso, että oman blogin myötä olen alkanut lukea toisten blogeja intensiivisemmin, ja nyt oma kirjoittelu tänne on vain osa bloggailuharrastusta, joka käsittää myös toisten blogien kommenttikentässä jaarittelemisen keskustelemisen.

2. Millaisia blogeja luet?
Aihepiirit vaihtelevat laidasta laitaan, mutta pidän blogeista, joissa kirjoittajan persoona paistaa kirjoituksista läpi. Että löytyy rosoa, elävää elämää ja on kai se niinkin, että jotain samaistumispintaa on oltava, jotta kiinnostukseni pysyy yllä. Usein se tosin voi olla vaan joiltain osin samankaltainen tapa katsoa maailmaa, kirjoittajan elämäntilanne voi erota omastani paljonkin. Luen myös joitain käsityöblogeja harrastusmielessä tai ruokablogeja reseptien toivossa jne., mutten joitain poikkeuksia lukuun ottamatta vieraile näillä säännöllisesti, vaan inspiraatiota hakiessani.

3. Millaisia kirjoja luet?
Mukaansatempaavia. En jaksa lukea kirjoja, joita pitää kyntää läpi. Aihepiirit vaihtelevat näissäkin, ja luen sekä tieto- että kaunokirjoja. Enemmän kuitenkin jälkimmäisiä, romaaneja. Pidän kirjoista, joiden parissa saa nauraa, mutta tempaudun myös traagisiin tarinoihin tai jännittäviin kertomuksiin. Keräilen blogosfääristä arvostelujen perusteella kirjasuosituksia, joilla kasvatan kirjaston varauslistaani. Tämä onkin ollut huippu tapa löytää uutta lukemista nyt, kun kirjaston hyllyjen välissä tunti kausia norkoilu ei enää kuulu jokaviikkoiseen ohjelmaani, kuten teinivuosina.

4. Mitä odotat tai toivot elämän tuovan sinulle?
Lisää itsetuntemusta, rohkeutta elää omannäköistäni elämää ja kykyä heittäytyä. Toivon konkreettisempiakin asioita, mutta en kyllä odota. Ei ole tähänkään asti mennyt kovin suoraviivaisesti, joten odottamalla jotain tiettyä lopputulosta pettyisin varmaan karvaasti. Ja silti varmaan odotan, enkä vaan uskalla myöntää sitä. Olen kompleksinen henkilö.

5. Mikä on paras asia mitä sinulle on tapahtunut?

En pysty vastaamaan tähän. Paitsi ehkä pystynkin: synnyin minuksi, minun perheeseeni, kotimaahani, kotikuntaani ja elämääni. "Sikiöt siis huolella valitkaa, mihin kohtuun päädytte roikkumaan," laulaa PMMP eräässä biisissään (ironisesti tosin, eikä laulun sanoma muutenkaan liity aiheeseen lainkaan). Hyvin valittu, sikiöni. Ei sillä, että elämäni olisi ollut jotenkin täydellistä. Mutta täydellistä en usko olevankaan. Hyvää on ollut, huonoimmillaankin.


Olen tuo "Aleksi". Oikein hyvä päivä oli tämäkin. Kertaluontoinen kunnia oli kuitenkin vain, eli tapaamiseni toivossa ei kannata lähestyä muita Aleksi-hahmoja. 

6. Mikä oli haaveammattisi lapsena ja mikä sinusta tuli?
Lapsena halusin kuvittajaksi, lastenkirjojen kuvittajaksi ehkä lähinnä, koska olin lapsi. Tähän asti minusta on tullut arkkitehti. Sivutöinä tehtyjen pienten taittojuttujen kautta olen ihan pikkiriikkisesti vähän kuvittanutkin kyllä! Mutta kriiseilen aika vahvasti yhä tätä mikä minusta tulee isona -kysymystä, suuntaan tai toiseen muutosta on jossain vaiheessa luvassa. Ainakin vähän.

7. Kallein aarteesi?
Olen aika sentimentaalinen, joten näitä kalliita aarteita on useampia. Isoäitini kuoltua istuimme ison pöydän ääressä setien, tätien, serkkujen ja oman perheeni kasken. Kaikki sukupolveni edustajat saivat toivoa jotain perinnöksi isovanhempien talosta (molemmat olivat siinä vaiheessa kuolleet). Räkäitkun keskeltä (olen todella edustava aina kaikissa tunteellisissa tilanteissa) sain viimein sanottua, mitä itse toivoin: korua, joka isoäidilläni oli ollut kaulassa joka ikinen päivä kaikki ne vuodet, kun minä hänet tunsin. Sen sain, ja se lienee yksi kalleimpia aarteitani. Toinen on mummini vanha mekko (ei hääpuku), jossa minut vihittiin. Arvokkaita, joskin myös suuria myötähäpeän aaltoja nostattavia, ovat kyllä myös vanhat päiväkirjani! Niistä en luovu.

Vaikka oikeasti kalleimpia aarteita taitavat kyllä kultaakin kalliimmat elämäni rakkaat ihmiset, joita on - suureksi onneksi! - useampia.

8. Millä tavoin pidät itsestäsi huolta?
Koetan nukkua tarpeeksi, syödä hyvin ja ulkoiluttaa itseäni säännöllisesti. Lisäksi koetan pitää huolta siitä, että saan tarpeeksi herkkuja ja halauksia. Tunnepuolesta pitäisi pitää vähän paremmin huolta. Kirjoittaa, jäsentää ja käsitellä omia tunteitani ja pitää itseäni hyvänä, rauhoittua omaan kehoon. Stressi tuppaa muuten kasaantumaan solukoihini ja purkautumaan sieltä lähipiirin mielestä epäviehättävin tavoin. Ja olisi se omankin olon kannalta hyvä.

9. Kaunein muistosi lapsuudestasi?

Lapsuus kokonaisuutena on mielessäni melko ruusuisena, vaikka suuriakin vaikeuksia toki niihinkin vuosiin osui. Kenties kauneimpia ovat muistot lapsuudenkodin takapihalla vietetyistä kesäpäivistä: Marjapuskissa piilosilla ollessa karviaisten syöminen suoraan pensaasta, alusvaatteisillaan puutarhaletkun suihkun läpi edes takaisin juokseminen, vanhempien apuna pyykin ripustaminen nitisevään pyörivään pyykkitelineeseen, iltahämärissä pihalta bongattu siili, syreenin alle haudattu ikkunaan lentänyt pikkulintu, elokuiset iltauintiretket lähirantaan. Olen aina rakastanut talvea yli kaiken, mutta silti tämä kysymyksen muotoilu toi heti mieleen ne perinteiset lapsuuden kesät. Hassua.

10. Mitä toivot tulevalta kesältä?

Rentoutumista, mansikoita ja turkkilaista jogurttia aamiaiseksi, saunomista ja järvessä uimista, kauniita kelejä ja hyviä hermoja kesälomareissuun, lämpimiä mutta levättömiä uimavesiä elokuulle, pakastimen hankkimista toimistolle iltapäiväkahvitunnin jäätelöpuikkoja varten, nurmikoilla ja kallioilla köllimistä ja rusketusrajoja sandaaleista. Kaikkea ei varmaan voi saada, mutta toivoa voi!

11. Mitä teet ensimmäisenä aamulla?

Arkisin: hiivin kuin ninja (herkkäunisen puolisoni mukaan kuin maailman äänekkäin ja kömpelöin ninja) ulos makuuhuoneesta, käyn pissalla ja pesen hampaat. Viikonloppuna: myönnyn viimein anomuksiin nousta nyt jo vihdoin ylös, käyn pissalla ja pesen hampaat.



Kysymyksiä seuraavalle uhrille henkilölle, joka haluaa vähän hauskaa haastetta elämäänsä:

1. Mitä syöt aamiaiseksi?
2. Jos sinun pitäisi juuri nyt keksiä nimi uudelle koirallesi (vastaa, vaikka koiran hankkiminen olisikin syystä tai toisesta kohdallasi mahdottomuus, tai vaikka inhoaisit niitä), miksi nimeäisit sen
3. Millaisena toivot sinua muisteltavan hautajaisissasi?
4. Lempivihanneksesi (hedelmäkin vastauksena sallittakoon) juuri nyt?
5. Mitä ostit viimeksi?
6. Mikä oli haaveammattisi lapsena ja mikä sinusta tuli? (Tämä oli niin hyvä kysymys, että kopioin Elinalta.)
7. Jos saisit päiväksi yhden supervoiman, minkä haluaisit?
8. Saavutus, josta olet ylpein? 
9. Mitä, tai mistä aiheesta, haluaisit oppia lisää?
10. 
11.


En keksinyt enempää. Ja puhti loppui haastettavien keksimiseen. Enkä tajua, miksi nuo kysymykset välistyvät oudosti. Korjasin sen, jiihay.

Inspiroitunut lukija vastatkoon haluamaansa (tai vaikka useampaan, jos oikein innostuu) kysymykseen kommenttikentässä! Se tekisi minut iloiseksi!


* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 12.3.2003.