torstai 27. elokuuta 2015

Isä, poika ja myrsky *

Uimavedet ovat ihanan lämpimiä ja ilmoja on pidellyt. Olen nauttinut! Eilen, kun vaihteeksi satoi vettä, luin loppuun vihdoin paljon puhutun Finlandia-voittajan ja kiemurtelen halusta avautua siitä. Siispä:

Valtonen, Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät

Pidin kirjasta kovasti, sen sanoma on ajassamme tärkeä. Yksinkertaistettuna: kuinka fanaattisuus, tai jo pelkästään vahva vakaumus voi sokeuttaa vaihtoehdoille ja sävyttää ihmisen maailmankuvan niin yksiväriseksi, että hän luulee tietävänsä kaiken, kaikki viittaa samaan vakaumusta edustavaan totuuteen. Mutta jos todella avaa silmänsä ja lähestyy epäilyttäviäkin mielipiteitä ja arveluttavaa tietoa yrityksellä ymmärtää, huomaa oman näkökulmansa rajallisuuden. Kirja oli rakennettu niin, että saman oivalluksen sai lukijanakin, mikä oli hienosti tehty. Teos oli mukaansatempaava, enkä olisi malttanut laskea sitä käsistäni.

Opushan kertoo amerikkalaisesta Joesta, hänen suomalaisesta (ex-)vaimostaan Alinasta ja heidän pojastaan. Ja kaikista muista siinä ympärillä, sekä lisäksi kritisoi nykymaailman ilmiöitä sosiaalisesta mediasta aina pörssiyhtiöiden vallankäyttöön. Alussa Joen valittaessa, kuinka huonosti kaikki Suomessa on, tunsin aidosti ärsyyntyväni. Todella realistinen kuvaus kulttuurishokkia kärsivästä amerikkalaisesta Helsingissä siis! Nimittäin ihan selkäytimestä nousivat meikäläiseltä kotiseuturakkaan puolison tunteet pintaan. Kulttuurien eroja kuvattiin mielestäni onnistuneesti, jos kohta hyvin kärjistäen. Mutta sepä tämän kirjan tarkoitus lienee ylipäätään. 

Olen ehkä itse aika harvasta asiasta todella kaikki-tai-ei-mitään -tyyppinen, minkä takia monessa kohtaa kirjaa oli vähän vaikea lukea. Aikamme ehdottomuutta käsittelevänä opuksena kun sen vaihtuvat keskeishenkilöt ovat niin ehdottomia, että heikompaa hirvittää. Tavallaan kaiken kärjistäminen kävi välistä itselleni raskaaksi. Etteikö jonkin asian olisi voinut käsitellä vähemmälläkin äärimmäisyydellä.

Mutta eniten minua haittasi välillä kerrontatyyli. Valtosen edellinen romaani, Siipien kantamat, on yksi viime aikojen vaikuttavimmista lukukokemuksistani. Isoja kysymyksiä käsitellään siinäkin, vaan vähän erilaisia kuin tässä. Valtosen tapa edistää tarinaa hyppimällä ajassa on siitä minulle jo tuttu, ja sinänsä oikein virkistävä. Tässä uudemmassa vaan monessa kohtaa huomasin selailevani sivuja hajamielisesti eteenpäin: Ollaan tilanteessa X, seuraavaksi on tapahtumassa jotain jonka kertominen keskeytyy useamman sivun takaumaan, jossa käydään enemmän tai vähemmän suorasti läpi sitä, mikä on tilanteeseen X jollain tapaa johtanut kunnes lopulta päästään eteenpäin "reaaliajassa" tilanteessa X. Ei siinä mitään. Mutta tässä teoksessa koin useampaan otteeseen, etten oppinut noista takaumista tarpeeksi uutta. Valtonen kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä ja maailmansa vaikutusmekanismeja niin terävästi vähilläkin virkkeillä, että pitkät monisanaiset selostukset motiiveista ja taustavaikututtajista tuntuivat paikoin ylimääräisiltä. Kyllä minä jo ymmärrän, teki mieli kirjailijalle ähkäistä, ei tarvitse vääntää rautalangasta!

Toinen, mikä kirjassa feministä vähän hiersi, oli sen naishahmojen yksipuolisuus. Se ehkä osin vaivasi myös edellistä romaania, mutta oli tarinan takia perusteltua. Tässä kirjassa näkökulma kuitenkin on välillä Alinan ja kirja kuvaa myös hänen sielunelämäänsä. Alina on kuitenkin tuskastuttavan jänismäinen. Moni henkilön ajatuksista ja tunteista olivat tuttuja itselleni, mutta koko henkilön kärjistäminen epävarmuuden ruumiillistumaksi oli itselleni jotenkin liikaa. Toki myönnän, että tämä voi johtua yksinomaan siitäkin, että asetelma houkutteli minut suoraan samaistumaan tuohon amerikkalaisen miehen suomalaiseen puolisoon. Käsivarrenmitan päästä tarkasteltuna en ehkä olisi niin ärsyyntynyt.

Olisin myös toivonut aivan viimeiseltä loppuratkaisulta enemmän, mutta mikäpä minä olen sellaisista nipottamaan. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin ehdottomasti suosittelujen arvoinen romaani ja samaan syssyyn voin suositella sitä kirjailijan edellistäkin. Tosin tänäänhän taas on paistanut aurinko, mutta huomista rankkasadetta voi hyvin pidellä kirjastossa.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 2.11.1992

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Kriittiset, kirurginvihreät tunnit *

Työt alkoivat kesäloman jälkeen kivasti. Löysäilin, kävin aamu-uinneilla ja iltalenkeillä ja näpyttelin siinä välissä vähän jotain. Koirakuume on noussut parilla asteella ja kävimme miehen kanssa rapsuttelemassa muutamia eri karvakasoja. Syksyksi on paljon suunnitelmia, osa jää varmasti toteutumatta ja uusia tulee tilalle. Tiedossa oli tiukkoja viikkoa töissä, puolisolla moninkertaista tiukempia kuukausia omissa töissään ja kaikenlaista silppua siinä sitten vapaa-aikarintamalla. Olin intoa täynnä. 

Olen yhä, mutta nyt suunnitelmia ja kiirettä varjostaa myös huoli. Kutkuttava odotus erään lähimmäisen näkemisestä kääntyi itkunsekaiseksi huoleksi, emmekä päässeetkään seuraavana päivänä halaamaan ja heittämään huulta. Kohtasimme sen sijaan moottoroidun vuoteen ja letkujen merkeissä, minä pidin kädestä ja autoin asettelemaan peittoa. Huulta heitimme sentään silti.

Hengenvaaraa ei ole, onni onnettomuudessa ja niin edelleen. Mutta olen nyt jo monta päivää ollut sydän vereslihalla tätä miettiessäni. Miten pienestä on kiinni. Että kaikki olisi sujunut, niin kuin on suunniteltiin. Tai että olisi käynyt pahemmin, jopa se pahin. Miten todella pitäisi elää jokainen päivä täysillä, koska huomisesta ei koskaan tiedä. Miten aikani voisi riittää kaikkien rakkaideni kesken niin, ettei tarvitsisi koskaan miettiä, että olisinpa järjestänyt yhteistä aikaa enemmän, kun siihen vielä oli mahdollisuus. Miten pientä on omien viikonloppusuunnitelmien peruuntuminen sen rinnalla, kun menee seuraavat puoli vuotta uusiksi. 

Puoliso ei käsitä, miten vieläkin olen aivan tolaltani, vaikka potilas on hyvässä hoidossa, vammat onnettomuuteen nähden pieniä ja ennuste erinomainen. Siellä sairaalavuoteen vieressä en tuntenutkaan surua ja pelkoa, ainoastaan kiitollisuutta, että hän oli yhä siinä. Nyt täällä satojen kilometrien päässä olen ymmärtänyt edellisten lisäksi myös sen, miten ison osan itseä ne tärkeimmät minua matkani varrella eniten kasvattaneet tyypit muodostavatkaan. Kun sydämeni on haljeta jo pelkästä ajatuksesta, mitä sille käy sitten, kun yhden heistä oikeasti menetän.

Näistä synkistä mietteistä koetan kammeta itseni ylös samalla lääkkeellä, joka auttoi siellä kättä pidellessäkin: olen kiitollinen siitä, mitä on. Kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut kokea, ja kenen kanssa. Alan herkästi elämään tulevassa, sekä pilvilinnoja piirrellen että katastrofeja kaavaillen. Kumpikaan ei tee kovin onnelliseksi. Yhä uudellen koetan keskittyä tähän hetkeen ja tähän päivään, tehdä valintoja nyt. Siitä, kenelle on aikaa – tai mihin. Minkä puolesta taistella ja missä kohtaa luovuttaa suosiolla. Milloin kokeilla uhkarohkeasti ja milloin pelata varman päälle.

Osallistavaa kaupunkitilan elävöittämistä Lontoossa kesällä 2015.

Tällä hetkellä joudun kiipeämään takaisin kiitollisuuteen kerran tunnissa tai parissa, eivätkä valinnatkaan ole monasti helppoja, kun päässäni palloilevat erilaiset priorisointivaihtoehdot. Mutta koetan olla hetkessä kiinni. Yhdellä kädellä näpytellyt tekstiviestit pohjoissuomalaisesta sairaalasta karkoittavat joka kerta huolen. Siellä se sinnittelee, pärjäilee, lepäilee – tulee kuntoon. Minä en huolehtimalla pysty prosessia yhtään nopeuttamaan, joten koetan yrittää olla läsnä tässä omassa eteläsuomalaisessa elämässäni.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 10.4.2008