sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Hengitä välillä, Stephanie! *

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa erittäin hienon teoksen: Keuhkot.

Pidän näytelmistä, joissa riisutulla lavalla pari näyttelijää tulkitsee ihmiselon ihanuutta ja kamaluutta sellaisenaan, pääsee näyttämään taitonsa. Katsojana pääsen tuolloin parhaiten samaistumaan tunteisiin, esitys tulee iholle.

Keuhkot on yhtä aikaa hyperrealistinen ja absurdi — eli sellaisena erittäin todenmakuinen, näitähän elämä on. Rakkaustarina ja kuvaus länsimaisen kolmekymppisen epävarmuudesta, vanhemmaksi tulemisen (ja sen suunnittelemisen) vaikeudesta, ilmastonmuutoksesta, tulevaisuuden painolastista.

Herkästi ja tarkasti roolihahmojaan tulkitsevat näyttelijät käyvät lavalla läpi koko parisuhteen tunnespektrin.  "Keskustellaan? Sinä keskustelet! " "Anna mun nyt vaan ajatella ääneen, tiedätkö?" "Miks sä katot mua tolleen?" "Mä en saa suhun mitään yhteyttä!"  Ja vähän kirosanoja väliin. Ja sitten hymähdys, lempeä katse. Halaus. Kunnes toinen taas sanoo jotain aivan älytöntä.

Teksti soljuu kuin keskustelu elävässä elämässä: lauseet katkailevat, aiheet poukkoilevat, vuoroin loukkaannutaan ja lepytään. Näytelmä oli erinomaisesti ja oivaltavasti ohjattu siten, että katsojalle oli selvää milloin siirryttiin huoneesta, päivästä tai vuodesta toiseen ilman, että näyttelijöiden piti miimisesti esittää mitään. Tauko, hengitys, ja yhteisellä energialla oltiinkin seuraavassa tilanteessa. 

Löysin paljon samaistumispintaa ja näytelmä tuli minulle oikeaan saumaan: keskelle orastavaa kolmenkympinkriisiä, tulevaisuusahdistusta, lapsensaantitoiveita ja ilmastonmuutostuskaa. Silti salista poistuessa olo oli tyyni. Kaikki värit kuuluvat elämän palettiin, ne mustimmatkin. 

Suosittelen. Näytelmän perusteella voin suositella myös alkuperäistekstiä, jonka kuvittelen toimivan luettunakin hyvin.


Jälkikirjoitus:
Joitain tunteja tämän tekstin julkaisun jälkeen järjestin keittiössä näytelmän inspiroiman kohtauksen, jossa ensin vähän kiukuttelin, väittelin vastaan ja sitten itkua tihrustaen listasin koko parisuhdeahdistukseni syyt kunnioitettavan kärsiväisesti kuunnelleelle puolisolle. Lopulta kasvishampurilaisten kokoamisvaiheessa olin pääosin koonnut myös itseni ja mietiskelimme luultavasti molemmat tahoillamme, mikä minuun taas menikään. Naishormoonit, kenties. Huippua olla minä!


* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 31.1.2007

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Puhelu sinne jonnekin keskelle ei-mitään! *

Olen väsynyt. Mutta melko onnellinen.

Alkutalvi on sujunut ihan kivasti. Tammikuussa keskityin lähinnä talviurheiluun. Hiihdin joka toinen päivä hiukset huurussa ja elämä oli ihanaa. Olin joka kerta pakahtua siitä, miten onnekas olenkaan, jotta sain olla juuri siinä juuri silloin. Ladulla. Lumisessa metsässä. Meren jäällä auringonnousun aikaan. Ai että. Katsokaa nyt: 




Sitten kävimme talvilomalla Norjassa. Olen siellä aiemmin muutamia kertoja, ensimmäisen ulkomaanmatkani alle kaksivuotiaanakin kuulemma tein sinne. (Mäkäräiset olivat syödä naamani, on kaikki, mitä siitä tiedän.) Vuoden olen asunutkin opiskeluaikana. Koen kuuluvani sinne melkein yhtä vahvasti kuin Suomeen. Nyt pääsin esittelemään paikkoja puolisolle, ja tapaamaan joitain omia ystäviäni sekä hänen idoleitaan (eri ihmisiä siis). Katselin kauas, söin simpukoita, neuloin yhden neuletakin. Ja, lupauksistani huolimatta, ostin myös villapaitalangat! Perustelin ostokset kutsumalla niitä tuliaisiksi (itselleni toki) ja sillä, että ne olivat objektiivisestikin tarkasteltuna äärimmäisen edullisia laatulankakeriä. Sitä paitsi mieheni auttoi värivalinnoissa, joten hän on osasyyllinen koko operaatioon. Noin. "Call it a vegetable and move on," kuten minulla on tapana näissä tilanteissa sanoa. Nyt voimme ihastella kuvasarjaa Norjan merestä, merestä Norjan:









Toki vietimme aikaamme muuallakin, kuin merestä nousevian vuorten juurella, mutta niistä minulla lähinnä kuvia on.

Sen jälkeen olenkin ollut lähinnä väsynyt. Arki ei jotenkin kulje. Työt saan tehtyä, kerran viikossa ehkä käytyä lenkilläkin, illalla puolihorroksessa neulon kaulaliinaa tv:n edessä. Osallistun parhaillaan myös eräälle verkkokurssille, josta lisää joskus tuonnempana. Mutta sekin, kaikessa ihanuudessaan, sakkaa. Homma karkasti alamäkeen ehkä siitä, kun riitelimme megalomaanisesti syntymäpäiväni aattona. Tai ehkä olo on vain seitsemän todella huonosti nukutun yön sarjan syytä? (Pikkulasten vanhemmat etsivät nyt ehkä jotain terävää, jolla tuikata minua ruutunsa läpi. "Seitsemän!" he sihisevät.) Luultavasti, koska koen elämässäni asioiden olevan todella hyvin, mutta pääni on täynnä puuroa, jonka johdosta haluaisin piiloutua johonkin pieneen koloon pariksi viikoksi seuranani pari neuletyötä ja kasa kirjoja.

Voi myös johtua siitä, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä hankkimassa syntymäpäivälahjaksi saamani reseptin mukaisia silmälaseja. Vois helpottaa sekin.

Toivottavasti teille kuuluu myös ihan hyvää! 


* Otsikko: Beritta, Markkula. Kauniit ja rohkeat 18.1.2002