keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Käyttäytykää, naiset! *

Luin tuossa erään hyvän kirjan, joka myös viime aikojen puheenaiheisiin liittyy, naisasia kun on ollut monessa suhteessa jälleen pinnalla. Kyseessä on Tuulikki Pietilän ja Katriina Järvisen kirjoittama teos Vapaa nainen törmää todellisuuteen. En olisi koskaan osannut etsiä tätä hyllystä, mutta se osui käteeni kirjaston poistolaarista ja kiinnostuin. Mikä onni!

Kirjailijanaiset ovat kulttuuriantropologeja ja tutkijoita kumpainenkin, mutta kirja ei ole mikään kuiva lähdeviittauskokoelma vaan tekijöiden henkilökohtainen kokemus feminismistä ja omasta naisen asemastaan – maustettuna erilaisten naisten ja naistutkijoiten haastatteluilla sekä tutkimustiedolla suuntaan jos toiseenkin. Kirja on hauska, ajatuksia herättävä ja avartava kaltaiselleni untuvikolle, joka ei ole seurannut 80-luvun feministiliikettä kuin korkeintaan lastenvaunuista käsin.

Teos sisältää viiltävää analyysiä nykynaisen vapautuneesta asemasta – ja toisaalta kaikilta puolin nurkkaan ahdetusta roolista. Liian naisellisena rimpsumekossa et ole tarpeeksi uskottava. Liian maskuliinisesti käyttäytyvänä taas uhkaava. "Kiltin tytön" leima tekee pärjäävästä nuoresta naisesta säälittävän oloisen hikipinkoluuserin. Lapsia tulisi tehdä, muuten on kummajainen. Äitiyteen ei kuitenkaan sovi liialti hurahtaa, vaan palata aika pian töihin ja muistaa mainita, miten on sitä kaivannut. Jos vanhemmuuteen aikoo täysillä uppoutua, on se parasta tehdä muodikkaasti ekologisuuteen ja luonnonmukaisuuteen nojaten. Kotoilu on hyväksyttävämpää kuin perinteinen uhrautuva kotiäitiys.

Kirjassa käsitellään myös sitä, kuinka pari valitaan, vai valitaanko, ja mitä roolia parisuhde elämässä näyttelee. En itse joutunut symbolisella tasolla pohdiskelemaan, mitä avioliitto minulle merkitsee, sillä kyseessä oli nopeasti syntynyt käytännön asioiden hoitamiseksi tehty päätös. Ikätovereideni kautta olen päässyt kuitenkin seuraamaan pohdintaa, joka seuraa siitä, että avioliitto ei ole enää millään tapaa edellytys yhdessä elämiselle tai perheen perustamiselle. Suhtautumisia on monia. Oli mielenkiintoista myös katsoa asennetta uskollisuuteen parisuhteessa kulttuuriantropologin näkökulmasta.

Hedelmällistä on myös pohdinta feminismin menneisyydestä, miten radikaali lopulta laimenee aidoksi muutoseksi – ja toisaalta sen nykytilasta, myös feminismiä kohtaan esitetystä kritiikistä. Itselleni erittäin mielenkiintoista oli naisen aseman käsitteleminen myös erilaisten kulttuurien ja eri aikakausien kontekstissa, samoin kuin eri yhteiskuntaluokissa.

Kaiken tämän teorian lisäksi on myös Pietilän ja Järvisen omia kokemuksia, jotka hyvällä tavalla täydentävät toisiaan, sillä elämä on vienyt kirjoittajia ajoittain hyvinkin eri suuntiin. Lukija pääsee kurkistamaan naiseuden heräämisen kokemiseen uskonnollisessa herätysliikkeessä ja avioliiton merkitykseen Kilimanjarolla. Kuvaavia ovat myös kohtaukset, joissa sulhaskokelas karkaa treffeiltä kuultuaan deitin olevan tohtori ja arviointi miten tulisi suhtautua siihen, kun toimittaja keskittyy nuoren naistutkijan ulkonäön kuvailuun.

En olisi osannut määritellä itseäni feministiksi, mutta kirjaa lukiessa ymmärsin, että jollain tapaa olen sellaiseksi muovautunut jo nuoresta lähtien. Kirjailijat ovat alle vuosikymmenen nuorempia kuin äitini, ja hänelle aionkin suositella kirjaa seuraavaksi. Tämä kuitenkin selittää sen, miksi kaikki kirjan pohdinnat eivät omassa elämässäni resonoi, vaikka ne yhteiskunnallisella tasolla voinkin aistia. Minut on jo kasvatettu melko feministisesti, rohkaistu tekemään omia valintoja, eikä mikään ollut mahdotonta siksi, että olin tyttö. Olen ikäluokkaa, jonka ei ole monesta naisasiasta enää tarvinnut pitää meteliä (ennen miesvaltaisella alalla oli omalla vuosikurssillani puolet tyttöjä, esim.), ja yhteiskuntaluokkaa, jolla on valtavasti mahdollisuuksia ja jonka piirissä on sosiaalisesti hyväksyttävää tehdä hyvinkin erilaisia elämänvalintoja. 

Eniten omalla kohdallani kirja resonoi käsitellessään vapautta, ja täydellisen vapauden mahdottomuutta. Siitä olen jauhanut täälläkin, joten en toista itseäni, mutta ymmärsinpä vain, mistä tietyt reaktiot kumpuavat. Miksi minua hävettää sanoa, että pääse lähtemään kaverin kanssa kaksin kesälomareissulle, koska vietän kolmeviikkoisen miehen kanssa ollen ja reissaten. Koska useiden elämäni naisten reaktio tähän on: "Kyllä sun mies yksinkin pärjää!" ja pisto sydämessäni on laatua: Pitäisi olla villi ja vapaa, itsellinen feministinainen ja liihottaa menemään oman mieleni mukaan, eikä antaa puolison sanella menemisiäni tipan tippaa. Vaikka suurimmaksi osaksi nämä miehen merkityksen vähättelyt ovat pelkkiä heittoja, ja kaikkien parisuhteessa elävien ystävieni elämässä puolisonkin mielipiteellä on merkitystä. Feminismin gospel on kuitenkin jo tiukassa meissä.

Ymmärsin myös ehkä paremmin, miksi en rouvuudestani huolimatta haluaisi tulla kutsutuksi rouvaksi. En koe titteliä omakseni, mutta johtuuko se kuitenkin eniten siitä, että rouvuus kielii ikääntymisestä aikana, jona normaali tarkoittaa (liian) monessa yhteydessä nuorta ja elinvoimaista, ainakin naisen kohdalla. Osa kirjan sisällöstä avautuu varmasti paremmin vasta muutaman vuoden kuluttua, koska esimerkiksi vanhemmuus ja äitiys elämässäni vielä kokematta (jos koskaan kohdalle osuvatkaan). Olen kuitenkin saanut jo osani tytöttelystä palaverin ainoana naishenkilönä ja tuntenut tarvetta pukeutua rakenneavauskatsastukseen mahdollisimman epänaisellisiin väreihin (toki ne myös vähemmän herkästi likaantuvat). Kotirintamalla olen päässyt keskustelemaan naisen asemasta useampaan otteeseen, mikä viimeistään herätti minut aiheen äärelle.

Asia ei ole itsestäänselvyys. Että sanoista "kirurgi" tai "tuomari" tulee mieleen mies ja sanoista "lastentarhanopettaja" ja "sihteeri" nainen, ei tarvitse senkään olla itsestäänselvyys. Toisaalta feminismi on välillä sekin kovin ahdas lokero naiselle, ja tulee väärinymmärretyksi käsitettäessä vain tietyn rajatun näkemyksen mukaisena. Feminismiä, kuten myös naiseutta, on monenlaista, ja sitä voi toteuttaa eri tavoin.  

Suositus!

En pitänyt kirjasta aukottomasti, kaikkien tekijöiden kokemusten kanssa en ollut samaa mieltä. Kirjoitusajankohdasta on tovi (julkaistu 2010), mikä osaltaan vaikuttaa joihinkin yksittäisiin mielipiteisiin ja toisaalta kirjailijat myös auliisti myönsivät, etteivät välttämättä nuoremman polven feminismiä täysin hiffaa. Se vain nosti pisteitä minun silmissäni. Olisi jännittävää lukea, mitä Pietilä ja Järvinen ihan viimeisen vuoden aikana velloneista naisuutisista olisivat mieltä. 
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 13.3.2006

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Olet vapaa valitsemaan omat polkusi, Nick! *

Tänä aamuna kävimme aviomiehen kanssa avartavan keskustelun.

Minulle rakkaus on aina ollut sitä, että antaa toisen mennä, mutta tarjoaa sylin, johon palata. Vanhempani ovat aina tukeneet, rohkaisseet, sanoneet: "kunhan se tekee sinut onnelliseksi" ja "kotiin voit aina tulla". Olin sisaruskatraan itsenäisin jo lapsena, ja sitä on tuettu niin paljon, että vaikeampaa on ollut opetella ottamaan apua vastaan. "He gave me wings to fly," on mielestäni kauneinta, mitä puolisostaan voi toisella kotikielelläni sanoa.

Hänen perheessään rakkaus oli, ja on, ehdollista. Tavalla, josta ei ole fyysisiä arpia, mutta syvä haava sielussa. Ettei riitä sellaisenaan. vain täydellisenä olisi tarpeeksi hyvä. Ja toisaalta, ettei koe saavansa arvokkaita neuvoja ja tukea päätöksiinsä, vaan kokee jäävänsä yksin. Aikuisena valitsemiltaan läheisiltä hän kaipaa kaikupohjaa, myötäeloa, jatkuvuutta.

Nämä kokemukset näkyvät myös siinä tavassa, miten näytämme rakkautemme toisillemme. Kun hän haaveilee haluavansa käsikirjoittaa, rahoittaa ja ohjata monikansallisen elokuvan, sanon: "Antaa mennä, kuulostaa hienolta." Ja ajattelen: "Pidä hauskaa, tulen sitten ensi-iltaan." Kun minä haaveilen hakeutuvani tanssinopettajakoulutukseen, hän sanoo: "Oletko varma, että haluat juuri sitä? Miten järjestämme ajankäytön ja raha-asiat? Mielestäni kannattaisi pysyä hetki vielä nykyisessä työpaikassa ja katsoa, miltä se vuoden kuluttua tuntuu." (Esitetyt unelmat ovat vain esimerkkejä. Ainakin melkein.)

Hän on niin järkevä! Ja ajattelee Meitä paljon enemmän kuin minä Minua. Se on arvokasta. Minun pitää vain muistaa, että sekin on rakkautta ja huolenpitoa. Että hänen sydämessään rakkautta on myös olla hyppäämättä ailahtelevaisen kumppanin jokaiseen kotkotukseen mukaan. Että rakkautta on myös tarjota perspektiiviä. Mutta se ei tarkoita, etteikö hän haluaisi nähdä minun kokeilevan siipiäni. Ja hänen pitää muistaa, ettei minulla ole tarvetta tai halua olla aina kovinkaan järkevä. Että rakastamaansa ei voi omistaa ja syvimmin tunnen oloni rakastetuksi silloin, kun hän sanoo: "Mene." eikä: "Jää."

Tämä kuva on ollut täällä aiemminkin. Never gets old!

Alkusysäyksen aiheelle saimme läheiseltäni, joka harrastaa lajia, jonka vuoksi joutui eilen toista kertaa vuoden sisällä ensiapuun. Itkettyäni silmäni punaisiksi puolisoni sanoi, että kehottaisi harkitsemaan lajin vaihtoa, jotten menetä läheistäni ennenaikaisesti. Mihin vastasin, että kyynelistä huolimatta toivon läheiseni mielummin kuolevan onnensa kukkuloilla, kuin hylkäävänsä intohimonsa pelosta ja näivettyvän lopulta palvelutalossa. 

Joskin sisälleni syttyi kyllä vielä edelliskerrasta voimistuneena kiire nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä nyt, kun vielä voimme. Lienee silti epäeettistä painostaa puoliso vauvantekohommiin sillä perusteella, että lapsi saisi nauttia isovanhempansa seurasta ennen kuin tämä katkoo niskansa..

Elämä! Juuri kerkesinkin miettiä, miten kaikki oli kerrassaan täydellisesti mallillaan. Jaksaa yllättää. Kyllä tämä taas tästä. Ennuste on hyvä, elämä jatkuu – eräillä fysioterapia.

** Tosin ajatellessani "Pidä hauskaa, tulen sitten ensi-iltaan," harvemmin muistan, että puolisoni valinnat saattavat vaikuttaa myös omaan elämääni. Nimim. Vietän maanantaina pari tuntia ajellen paketteja postiin.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 24.4.2007.