maanantai 1. elokuuta 2016

Arvomaailmojen tarkistuksia *

Olen taas lueskellut. Nyt jos on valmiiksi huono päivä tai vaihtoehtoisesti niin hyvä, ettet halua sitä pilata, klikkaapa jonnekin muualle, sillä se ei tästä lukemalla parane. Mee vaikka tänne. Maailmassahan tapahtuu. Brexittiä, Trumpettia ja kaikenlaista kaaosta. Terrorismia en tässä lähde puimaan, koska terrorismiahan on ollut aina, se vaan ei muutamaan vuosikymmeneen ollut kauheasti koskettanut länsimaista valkonaamaa kovin läheltä. Mutta tästä muusta sitten.

Feminististen opusten sarjassa, joita keräilin kirjaston poistohyllystä, oli myös Tiina Rosenbergin teos Arvot mekin ansaitsemme. Mielipidekirja, luin sitä kuvailtavan. Pamfletti, kenties. Joka tapauksessa eräs valistunut näkökulma siihen, miksi fasismi nostaa päätään Euroopassa juuri nyt ja juuri nykymuodossaan. Rosenberg maalaa eteen kuvan, jossa fasistinen liikehdintä – ja sitä nämä kansallismieliset äärioikeistopuolueet ovat, sanotaan se nyt ihan suoraan vaan – näyttäytyy selvänä jatkumona syyskuun 11. päivän iskuille, eriarvoistumiselle ja toisaalta lisääntyneelle tasa-arvolle, koska sen Rosenberg katsoo uhkaavan perinteistä valkoisen miehen valtaa. Eikä tämä tietenkään ole ensimmäinen kerta, kun näitä argumentteja ladellaan. Tanskassa hyväksyttiin tuossa taannoin laki, jonka nojalla pakolaisilta voidaan takavarikoida heidän arvokas omaisuutensa. Miltä tämä kuulostaa?

"Juuri se tosiasia, ettemme näe omaa nationalismiamme, tekee meidät erityisen alttiiksi fasistisille ideoille ja arvoille."
- pohjoismaalaisesta nationalismista

Perinteisesti Suomessa on voinut ajatella, ettei täällä meillä. Että olemme tasa-arvon mallimaa. Joitain hulluja on, mutta onhan tämä nyt käytännöllisesti katsoen paratiisista seuraava. Ja suomalaisten isänmaallisuus on vain isänmaanrakkautta, lämmintä lempeä. Vaan onko? Joudun erittäin epämukavasti asettamaan omatkin ajatukseni tarkastelunalaisiksi. Myönnän auliisti olevani toisinaan ennakkoluuloinen ja uutta vierastava. Sen myöntäminen ei kirpaise, vaan sen, etten juurikaan tee mitään ennakkoluulojeni hälventämiseksi. Haikailen henkilökohtaisella tasolla yhä perinteisempien elämänvalintojen ja ajanviettotapojen perään, mutta olisi kai näin kaksikulttuurisessa parisuhteessa elävänä suotavaa ottaa vähän enemmän vaikutteita ulkoapäin?

"Kansakunta on monikulttuurinen, haluttiin sitä tai ei. Unelma kansakunnasta on Euroopan historiassa todellinen painajainen."

"Kansa" on populistien omima termi, vallanpitäjien vastakohta. Mutta kansa ei koostu kaikista kansalaisista vaan heistä, jotka muodostavat oikeaoppisen kansallisvaltion. Absurdi ajatus Euroopassakin, jossa kansat ovat vaelleelleet milloin missäkin, ja etenkin Pohjois-Amerikassa, jonka alkuperäisasukkaita on jäljellä enää hippunen. Kirja on parin vuoden takaa ja kommentoi lähinnä eurooppalaista äärioikeiston nousua, mutta voisi aivan hyvin käsitellä myös meneillään olevia Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Tätä käsittelikin jo dokumentaristi Michael Moore osuvassa kirjoituksessaan. Teksti on lohdutonta luettavaa, mutta ei yllätä. Ei siellä rapakon takanakaan hyvin mene. Rakenteellinen rasismi on vahvasti osa jopa oikeusjärjestelmää** ja tasa-arvo on korkeastikoulutettujen etuoikeus.

"Jos julmuus eksotisoidaan ja rajoitetaan koskemaan ihmisiä, joita ei mielletä täysin inhimillisksi, on olemassa vaara, että emme näe julmuutta emmekä reagoi siihen ajatellessamme, että se ei koske meitä itseämme."

Haluaisin sulkea silmäni tältä kaikelta ja käpertyä sykkyrälle oman elämäni pyörteisiin. Mitä tänään syötäisiin, millä rannalla kävisin uimassa, mitäköhän raskaana olevalle ystävälle kuuluu ja kauankohan se mummo vielä elää. Onhan näissä, ja muissa, pohdittavaa tarpeeksi. Ja turvallisempaa onkin pysytellä vain omissa ympyröissään. Mutta jokin takaraivossa inisee, että jotenkin olisi reagoitava. Että vaikka kuinka haluaisinkin kuvitella, että maailma menee kuitenkin pitkässä juoksussa aina parempaan suuntaan, eihän välttämättä niin ole. Jollemme me maailman ihmiset pidä siitä huolta ja katso, että tasa-arvo, demokratia ja solidaarisuus toteutuvat. Olisiko siihen kuitenkin herättävä jo nyt, ennen kuin eriarvoisuuden lisääntymisen aiheuttamat levottomuudet ulottuvat uneliaaseen lähiööni?

"Ihmisoikeuksien ja solidaarisuuden tulisi olla yhtä itsestään selviä kuin ilman, jota hengitämme."

En tiedä, voinko suositella Rosenbergin kirjaa luettavaksi. Se ei ollut varsinaisesti lohdullista luettavaa ja paikoin en kyennyt keskittymään laveaan poliittisen manifestin omaiseen esitystapaan. Masentava kokemus, oikeastaan, ja nyt olen pahoillani, että masensin moisella teidän onnenkuplaanne. Mutta yksi ajatus kirjasta kannattaisi ottaa onkeen: Tasa-arvon, solidaarisuuden ja demokratian kehittyminen edelleen edellyttää solidaarisen poliitikan ajamisen lisäksi kansalaisaktivismia. Ja tehokkainta arjen aktivismia on puuttua. Kun näen koulumatkalla lasten kiusaavan pienempää. Kun humalainen aukoo päätään huivipäiselle naiselle. Kun tuttu esittää rasistisen mielipiteen. Kun ohikulkija tarvitsee apua, autan riippumatta tämän vaatetuksesta, ihonväristä, ominaishajusta tai päihtyneisyyden asteesta. Autanhan? Kun tilanne sitä vaatii, nousenko barrikadeille?

Toivon niin. Vaikka paljon mielummin söisin jäätelöä sohvalla ja keskittyisiin omiin pieniin ongelmiini. Ihan voisin vaikka kehitellä uusia, ettei tarvitsisi pistää nokkaani mihinkään itseäni isompiin asioihin. Weltschmerz!

Lainaukset: Tiina Rosenberg
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 8.12.1994.

** Tästä aiheesta, ja mustien asemasta Yhdysvalloissa muutenkin, kannattaa lukea Jill Leowyn loistava Ghettoside. Oksat pois, mikä kirja, ja niin mukaansatempaavasti kirjoitettukin. Parasta nonfiktiota naismuistiin. Voisin kirjoittaa siitäkin sivukaupalla, mutten taida nyt jaksaa.

2 kommenttia:

  1. Mä oon miettinyt paljon samaa. Että jos ja kun vihdoin jotain näen (miksen ikinä näe? Olenko niin sokea? En usko, etten näe, koska ei ole mitä nähdä), toivottavasti osaan puuttua. En jaksa uskoa, että totta kai osaan. Mutta toivon, että osaan.

    VastaaPoista
  2. No sanopa muuta. Koululaisten kiusaamiseen olen puuttunutkin pari kertaa ja koettanut pelastaa yhden lukiolaistytön humalaisen räpätykseltä, mutta melko heikkoja esityksiä ovat olleet puoleltani nämä. Kunnolla puuttuakseenhan on laitettava itsensä likoon, reilusti noustava vastarintaan, ja se tuntuu jotenkin oudosti nololta - kai siksi, että puuttumalla tulee samalla korostaneeksi ympärillä olijoiden välinpitämättömyyttä.

    Suoranaista rasismia en ole todistanut, mutta tapahtuuhan sitä. Epäilen osittain itsekin, että olen ollut huomaamatta. Tuon kirjan vahvimmin kolahtanut ajatus oli se, että kauheiden väkivallantekojen tekijöiden kategorisoiminen mielipuoliksi on ongelmallista, koska tällöin julmuudet tulevat sillä kuitatuiksi. Että parempi olisi yrittää katsoa niitä syitä ja seurauksia, ymmärtää miksi, jotta jokin voisi muuttua. Samoin pitäisi varmaan terästytyä kuulemaan juopon rasismi, jotta siihen voisi puuttua, eikä kuitata humalaisen huuteluksi.

    VastaaPoista