lauantai 13. elokuuta 2016

Halu hoitaa halun työn! *

"Onkohan noita edes yhteensä seitsemää," mietin, kun vertailin ihmisten varhaisia työkokemuksen omaani. Mutta kun aloin miettiä, keksin kuin keksinkin, enkä edes päässyt listan lopussa nykyiseen. Olen lukenut tätä haastetta kohtaan jo myös kritiikkiä, asiallista ja tavallaan aiheellistakin, mutta onhan näitä nyt hauska lukea ja mielenkiintoista muistella. Jos ei kiinnosta nämä meikäläisen ammatilliset valinnat, skippaa loppuun ja lue homman ydin.

Katsotaanpas. Alkuun seuraava huomio: käpyjen kerääminen ukkilan pihatieltä, voikukkien poimiminen marmeladia varten, salaojan kaivuu tai puusavotta mökillä eivät koskaan olleet minulle töitä. Isäni on maalta, ja sekä hänellä että vanhemmillaan oli selkeä asenne, että lapsetkin tekevät hommia. Ei käsketty, mutta ei kyllä pyydettykään. Todettiin vaan, että nyt mennään, ja napsautettiin telkkari pois päältä. Vikinät kuunneltiin, mutta mitään vaikutusta niillä ei ollut. Olen ollut tästä jälkikäteen erittäin onnellinen, ja miellyttämisenhaluisena, fyysisestä rasituksesta nauttivana henkilönä olin itse asiassa jo lapsena sisaruskatraan innokkain osallistumaan näihin työleireihin. Seuraavassa on siis listattu seitsemän ensimmäistä urakkaa, jotka mielsin työksi.

Haastattelujen litteroija
Tämän näin jonkun muunkin listassa. Jotain äitimme artikkelia tai tutkimusta varten litteroimme siskoni kanssa tuntikaupalla haastatteluja. Opin, että monet ihmiset puhuvat todella epäselvästi ja lauserakenteet tosielämässä harvoin noudattavat äidinkielentuntien oppeja. Olin yhdeksäsluokkalainen ja osasin kymmensormijärjestelmän. Työ oli yksitoikkoista, mutta rahallisesti teinille erittäin palkitsevaa.

Avustaja tv-sarjan kuvauksissa
Lukion ensimmäisellä haimme kavereiden kanssa esiintyjiksi erääseen nuorten tv-sarjaan. Ei meistä kukaan päässyt, mutta saimme kutsun parin päivän kuvauksiin avustajiksi. Tuntipalkka oli lähes elämäni parhaita. Kuvitteellisen koulun ruokalassa pyörittelimme samaa maksalaatikkoa lautasella tuntikaupalla. 

Reilun kaupan myyjä
Tätä työtä tein ilmaiseksi, mutta se oli silti työ. Olin epätoivoisesti hakenut jäätelökioski- ja hautausmaatyöntekijä hommia jo useampana kesänä, mutten koskaan päässyt edes haastatteluun. Hakijoita oli kotikaupungissani satoja, eikä minulla ollut työkokemusta. Äkkäsinpä jotain kautta sitten, että voittoa tavoittelemattoman Maailmankauppa Tasajaon myymälästä voisin saada työkokemusta ihan ilmaiseksi! Joitain iltoja ja lauantai-iltapäiviä vietin opetellen kassakoneen käyttöä, hyllyttämistä ja inventaarion tekemistä. Kaupan imago oli hivenen liian hippi makuuni, vaikka rastatukkainen olinkin, mutta ansioluettelon paksuntaminen motivoi hurjasti.

Torimyyjä
Tämä oli ensimmäinen oikea työni, johon hain, haastattelin ja pääsin. Rakastin torimyyjän pestiäni ja kaikkea siinä. Vähän kiukkuista vanhaa omistajarouvaa, jolla oli kuitenkin lämmin sydän ja pilke silmäkulmassa. Herttaista, mutta hivenen laiskaa työkaveriani. Hiljaisten aamujen vanhusasiakkaita, joiden kanssa ehti rupatella. Iltapäivän kiirettä, ja sen siivittämää nautintoa, kun oppi iskemään kolikot antiikkiseen kassakoneeseen yhdellä kädellä ja arvioimaan kilon perunoita ilman vaakaa. Naapurin perunakojun suulaita huutelijoita. Ulkoilmaa ja toritunnelmaa, olkoonkin, että kesäkuun alussa hytisimme siellä villapaidoissa ja heinäkuussa hikoilimme kuin pienet possut. Palkka tuli joka toinen perjantai setelinippuna suoraan nyrkkiin. Opin rohkeutta, ahkeruutta ja heräämään viideltä. Vaikka aika tuskaa tuo jälkimmäinen olikin. Helteen marinoimien mansikoiden haju ällöttää yhä.

Rivitaloyhtiön huoltomaalari
Tämän suhteilla saadun paikan avulla suoritin opintoihini kuuluvan rakennustyömaaharjoittelun. Varsinaisesti paikka ei opettanut minulle juurikaan rakentamisesta, mutta ihan antoisaa se oli silti. Tosin taas piti herätä kukonlaulun aikaan, ja pohjoisempana opiskelijakaupungissani nukkumaan meneminen iltayhdeksältä oli kerrassaan mahdotonta. Työkavereina oli hauska virolainen rouva sekä tupakanhajuinen vanhempi suomalainen nainen. Edellä mainitun kanssa tulin paremmin juttuun, vaikka hän olikin hengästyttävän ahkera. Tauoilla virolainen luennoi meille veriryhmädietin erinomaisuudesta. Käsivarren lihakseni paisuivat painavan telan pitelystä ja niskani oli kroonisesti jumissa. Alkukesä oli tällöinkin hyytävä, onneksi heinäkuussa tuli lämmin – sitten maalasimmekin asukkaiden terassien katoilta käsin huolettomasti bikiniyläosissamme. Onneksi pidän haaleasta mintunvihreästä.

Kesätyöntekijä arkkitehtitoimistossa
Ensimmäinen oman alan työni, jonka sain niin ikään suhteilla. Tähän kotikaupungissani sijaitsevaan toimistoon palasin vielä useampana kesänä ja puoleksi vuodeksi myös sinä opinnoista ottamanani välivuonna, jolloin pakka muilta osin oli vähän levällään. Tämä jengi oli toinen kotini, olin aina tervetullut. Ihanat työkaverit ja työilmapiiri kaikkine rituaaleineen, huippu toimistotila keskellä kaupunkia ja aloittelijalle oikein opettavaiset työtehtävät. Nykyistä työpaikkaani vertaan vähän väliä mielessäni tähän toimistoon ja haikailen, vaikka työn sisältö pääosin nykyisessä onkin paljon mielenkiintoisempaa. Työyhteisönä tämä toimisto vaan oli huippuporukka, ainakin tällaiselle lellikkivauvalle kuin minä, nuorena tuttujen tyttönä kun siellä olin.

(Tässä välissä taisin muuten saada esiintymispalkkiota musikaalissa esiintymisestä opiskelupaikkaunnan teatterissa, mutta en mieltänyt sitä työksi. Olisin luultavasti maksanut saadakseni olla siinä mukana.)

Katkaraputehtaan liukuhihnatyöntekijä
Pari kesää toimistohommia tehtyäni lähdin vaihto-oppilaaksi Norjaan. Rakastuin – maahan, pääkaupunkilaiselämään, ihmisiin ja itseeni. Vuosi, jonka merkitystä henkiselle kehitykselleni ei voi väheksyä. Olisin halunnut jäädä sinne myös kesätöihin ja hain mm. hotellirespan ja lehdenjakajan hommia, jääden kuitenkin aina rannalle. Ei muuta kuin vielä kauemmas länteen, katkaraputehtaalle Grönlantiin kesäksi. Lähdin reissuun reilun viikon varoitusajalla ja täynnä intoa, mikä kyllä palkittiin. Kokemus pisti minut monessa mielessä polvilleni: uskomattoman luonnon keskellä, jossa päivittäin sai ihmitellä miten helkutissa ihmiset oikein olivat saaneet päähänsä jäädä sinne asumaan, fyysisesti raskasta liukuhihnatyötä iltavuorossa seurana lähinnä jengiä, joiden kanssa pystyi kommunikoimaan vain viittomin. Grönlantilaisten huumorintaju on melko alkukantainen, sanon. Onnistui hyvin viittomin ne vitsit. Flirttailin kuuron työkaverin kanssa heittelemällä jäisiä katkarapuja. Huima kesä, huimat maisemat. Pestin päätyttyä otin katkarapurahani, matkustin vielä komeammille seuduille parin tunnin lentomatkan päähän ja tutustuin siellä telttaillessani kohtalokkaasti erääseen punapartaiseen jenkkinuorukaiseen.

Eräät työhanskat, joihin omissa töissäni törmäsin.

Katkarapukesän jälkeen haihatteluni ja liihotteluni vähentyi vähitellen. Jatkossa sain leipäni pääosin arkkitehtitoimistoista, joskin sekaan on mahtunut päivä Siwan kassalla, toinen lastenelokuvan promomaskottina ja useita iltoja freelance-taittohommia. Työmotivaationi on ollut korkeimmillaan nuoruuden suorittavissa töissä tai nykyisessä työpaikassa aina silloin, kun projekti resonoi mielenkiinnon kohteideni ja arvojeni kanssa. Tai silloin, kun opin jotain uutta. Suorittamalla läpi juostu asiantuntijatyö, jonka merkittävyyttä ja kannattavuutta epäilen, on minulle selvästikin äärimmäisen epämotivoivaa. Etsin yhä omaa polkuani.

Varsinainen asian pihvi on kuitenkin tässä: tyhjästä on paha nyhjäistä. En pysty hetkeksikään tuudittautumaan sellaiseen illuusioon, että työurani olisi pelkästään omaa ansiotani. Olen lähtöisin sen verran varakkaasta perheestä, etten todellisuudessa tarvinnut nuorena kesätöitä. Halusin niitä, mutta rahat jäätelöön irtosivat muutenkin. Olen korkeasti koulutettujen ja hyvin pärjäävien vanhempien vesa, jolle oli tarjolla runsaasti apuja työhakemuksien rustaamiseen ja haastatelluihin valmistautumiseen. Ensimmäiset oman alani työpaikat sain puhtaasti suhteilla, en tehnyt niiden eteen muuta, kuin synnyin oikeaan perheeseen. Toki ajautuakseni alalle olin pärjännyt hyvin koulussa, mutta siihen oli niin ikään tarjolla runsaasti tukea koulutusta arvostavassa perheessäni. Kun ansioluetteloon on ensin saanut vähän täytettä, on seuraavien työpaikkojen hakeminen onnistunut paljon helpommin. Nykyisen työni olen saanut omine ansioineni, mutta silti valinnassa vaikutti verkostoituminen – joku tunsi jonkun joka tunsi minut. Kaiken lisäksi olen vastaanottanut luultavasti yli seitsemää erilaista yhteiskunnan tukea elämäni aikana suoraan tai välillisesti, joten ei tässä ole varaa rintaa mitenkään erityisesti röyhistellä.

Jotkin, etenkin amerikkalaisjulkimoiden #first7jobs -listat tuntuvat hehkuvan asennetta, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, sitä amerikkalaista unelmaa. Todellisuudessa kukaan meistä ei vaella elämänpolulla yksin ja sillä, keitä matkallaan kohtaa, on huomattava vaikutus siihen, minne päätyy. Toisaalta voin itsekin omassa elämässäni koettaa olla sellainen motivoiva ja tsemppaava ystävä, työkaveri ja sukulainen, joka auttaa muita eteenpäin elämässä.

Lisäksi juusto ja suolakurkku: Seitsemän ensimmäistä olivat vain alkusoitto. Jos elän elinajanodotteen mittaisen elämän, mahtuu siihen luultavasti vielä monen monta työtä, kenties useampi ammattikin. Tämä on nykyaikaa. Facebook-seinälläni eräs vasta työelämästä poistunut listasi hänkin seitsemän ensimmäistä ammattiaan: ensimmäinen oli vielä koululaisena alkanut apupojan pesti, viimeinen se työ, josta hän jäi 65-vuotiaana eläkkeelle. Tähän ei enää moni nykynuori pysty. Itse en moisesta haaveilekaan, ajatus nykyisessä työssä marinoitumisesta eläkeläiseksi asti lähinnä ahdistaa – mikä sekin kertoo muutoksesta. En ole nähnyt kenenkään paljon itseäni nuoremman seitsikkoa. En tiedä onko tällainen heidän silmissään millään tasolla merkityksellistä pohdittavaa, vai onko sen ajatteleminen, miten ammattikorkeakoulusta valmistumisen jälkeen on tullut tehtyä jo kuutta työtä, lähinnä ahdistavaa?

Mielenkiintoista näitä työlistauksia on mielestäni lukea, ja ne kertovat omaa tarinaansa kirjoittajan sukupolvesta, kasvuympäristöstä ja ajasta, jossa elämme. Voin kuvitella, että 20-vuotiaalle itselleni ne olisivat olleet rohkaisevia, mikä lienee alkuperäinen tarkoituskin; moni myöhemmin menestynyt on myös aloittanut hampurilaisravintolan kassalta. Matkalle mahtuu kuitenkin muutakin. Kolmikymppiselle itselleni on tätäkin mielenkiintoisempaa lukea niistä, jotka muuttavat uransa suuntaa myöhemmällä iällä, tarkoituksella tai huomaamattaan siihen ajautuen. Ihmisten urapolut ovat yhtä moninaisia kuin henkilöt itse, ja siten pohjattoman mielenkiintoisia.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 27.5.2010.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti