Oma huone, oma meri, vau! *

Olen viettänyt kaksi erittäin onnistunutta vuorokautta. Vietin aikaa äitini ja nuoren sukulaiseni kanssa. Matkustin kotikaupunkiini, jossa söin jäätelöä teiniaikojeni pussikaljapuistossa ja soitin pianoa yksin entisessä kodissani. Sitten menin kylään maalle, jossa juttelin ummet ja lammet, kuljin paljain varpain nurmikolla, näin suloisimman varsan ja saunoin kaksin isäni kanssa. Huvittaa, miten suomalaisia hänen kanssaan olemmekaan. Lapsi-vanhempi suhteemme on välittömimmillään kun istutaan lauteilla kaksin nakuina ja käydään vähän henkeä haukkoen välillä sukeltamassa kylmään järveen. Kuunnellaan hiljaista kesäiltaa. Siinä on helpointa jutella asiat halki. 

Reissuiltani palasin yötä myöten kotiin ja ylellisesti sain hytistä järven kylmyydestä kahden peiton alla. 

Aamiaisen söin parvekkeella ja töihin lähtö osoittautui äärimmäisen hankalaksi. Tomaatin taimen tuoksu toi mieleen lapsuuden kesät isovanhemmilla, joiden talon eteläseinustalla kasvoi aina tomaatteja. Työmatkalla noukin kirjastosta mukaani ilmaisia poistokirjoja. Työpäivä sujui kohtuullisen rattoisasti, ilman eri paniikkeja. Ystävä, jonka kanssa olin aikonut iltani viettää, perui iltapäivällä lääketieteellisin syihin vedoten. Hetken ajan upposin pettymykseen, kunnes päätin ottaa tilaisuudesta vaarin ja ankkuroitua illaksi maauimalaan. Luin aamulla hankkimaani Helena Anhavan muistelmateosta nurmikolla. Uin 1,5 kilometriä triatlonisteista stressaantumatta. Saunoin antaumuksella. Pyöräilin hymy huulillani kotiin.

Miniloma miehestä olisi ollut täydellinen, ellen olisi tämän jälkeen parkkeerannut tietokoneen eteen, ahdistunut sähköpostin ja nettikauppojen tarjousten äärellä sekä lillunut epämääräisesti somessa silmät ristissä. Söin päivälliseksi tähteitä suoraan muovirasiasta ja suklaavanukkaan katsellen toisella silmällä Erin Brockovichin touhuja. Koetin vähän järjestellä kotia, mutta päädyinkin pukemaan ja riisumaan kahta paitaa edes takaisin, kykenemättä päättämään, kumpi olisi pitänyt säästää. En imuroinut, en laittanut tiskejä tiskikoneeseen – enkä tehnyt erästä taittohommaa, jonka olin luvannut tehdä.

Tämän aamun parvekeaamiaisellani vähän analysoin. Hetkittäin tunnen oloni todella tukalaksi parisuhteessa, yksinkertaisesti toisen ihmisen huomioiminen käy minulle raskaaksi. Olen hyvin itsellisen yksinhuoltajan itsenäinen tytär, enkä ole ennen tätä parisuhdetta jakanut elämääni tiiviisti kenenkään kanssa. Teen toki kohtuullisesti asioita yksin tai omine kavereineni, enkä hyväksytä kaikkia menemisiäni kumppanini kanssa, mutta aika monet kuitenkin. Tarkistetaan sopivatko aikataulut yksiin. Mietitään minä viikonloppuna jaksaa lähteä ja milloin vain ollaan. Myönnyn lepäilemään yhdessä kotona vaikka tekisi mieli seikkailla metsissä. Lähden elokuviin, vaikka olisi hyvä kirja kesken. 

Siinä on ollut harjoitteleminen, ja vaikka nykyään kohtuullisesti sujuukin, nämä hengähdystauot ovat äärimmäisen tarpeellisia. Voin vain kuvitella, millaista keveyttä kotoa viikonlopuksi omiin rientoihinsa karkaava kotiäiti tuntee, kun jo itsessäni tunne on näin voimakas. Toisaalta huomasin jälleen, että kaikessa on puolensa. Toisen – ainakin juuri hänen – kanssaan elämäni jakaminen on tuonut siihen paljon hyvää. Syön ateriani pöydän ääressä. Menen ajoissa nukkumaan. Olen kotonakin läsnä, enkä hypi seinille. Minulla on (ainakin joillekin, hänelle sopiville) retkilleni seuraa ja juttukaveri, jonka tavoittaa aina, ainakin kun tarve on todellinen. Ja ylipäätään elämässäni on tyyppi, joka on ajatuksistani ja tunteistani kiinnostunut, suorastaan vaatii minua sanomaan ne ääneen. Joka päivä (hengästyttävää välillä). Elän enemmän ulospäin.

Silti tätä voisi kyllä harrastaa vähän useamminkin. "Voisitkohan taas lähteä jonnekin matkalle? Mahdollisimman pitkälle, kiitos," vaan on pyyntönä vastapuolessa vähän ristiriitaisia tunteita aiheuttava. Joten tämän illan vietän tanssitunnilla sheikaten ja villapaidan viimeisen hihan viimeistellen – ja sitten jään odottelemaan seuraavaa kertaa.

Vain yksi tuoli, koska mieheen iskee parvekkeella korkeanpaikankammo.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.2.2003.

Kiitollisuuden kosketuksia *

Istuskelen tässä parvekkeella sunnuntaiaamuna ennen kahdeksaa, linnut laulavat (tai räkättävät, jos ihan tarkkoja ollaan) ympärillä, näkymä on vehreä (ainakin, jos katsoo vain viistosti oikealle) ja jalkojen juuressa kasvavat (tai kituvat, en ole vielä ihan varma) yrtit ja vihannesten taimet.

Olen juuri onnistuneesti päässyt puolisostani kolmeksi päiväksi eroon (meinasi alkaa vielä viime hetkellä perua reissuaan, lempeällä ohjauksella pää kuitenkin kääntyi – HUH!) ja on hetki aikaa vähän ajatella.

Olen viime aikoina ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, mitä minulla on. Oikeasti huippu työpaikka, jossa on mukavat työkaverit. Ei täydellinen, ei ehkä alanakaan täysin oikea, mutta voittaa minä hetkenä hyvänsä lomautettuna kotona stressaamisen. Puoliso, jolle parisuhde on tärkeä ja yhdessä vietetty aika etusijalla, joka saa minut nauramaan ja häikäisee pätevyydellään. Olkoonkin, että hänelläkin on traumansa, epävarmuutensa ja suhteessa kipupisteensä, joiden takia hetkittäin haudon oman asunnon vuokraamista jostain mahdollisimman kaukaisesta kaupunginosasta. Olen terve, krooninen sairautenikin on mallia, joka pysyy lääkkeillä kurissa niin hyvin, että tuskin huomaan sitä. Toisin kuin heillä, joilla on selittämättömiä oireita tai jatkuvia kiputiloja, tutkimuksia toisensa perään. Minulla on myös ihana valikoima läheisiä, jotka rakastavat minua ja joita minä rakastan, ystäviä ja huippu perhe. On heilläkin oikkunsa, huolensa ja pyyntönsä, ja osa asuu liian kaukana, mutta silti he ovat siellä – en ole yksin.

Kaikki tämä kiitollisuus olisi pelkästään onnellista kehräystä, ellei sitä olisi synnyttänyt myötätunto ja huoli niitä läheisiä kohtaan, jotka parasta aikaa kamppailevat edellä kuvatun kaltaisten haasteiden parissa. Kiitollinen voin olla myös siitä, että minulta löytyy tällä hetkellä voimavaroja olla tukena, ja tukeani selvästi arvostetaan.

Nyt kello on kahdeksan, ja ilmeisesti lapsiperheet heräävät tähän aikaan myös sunnuntaisin, tai ainakin he avaavat parvekkeen ovensa. "Tuupas kattoon mitä täällä on!" "En haluu-u!"  "Irti!" (toivottavasti ohjeeksi koiralle kuitenkin). Vaikka pakkomielteisistä vauva-ajatuksistani päätellen kehoni on vakuuttunut, että sen tulisi saada pyöräyttää pari naperoa maailmaan justiinsa nyt, olen aika tyytyväinen myös siihen, missä olen elämässä. Ei tästä ole ihan heti kiire mihinkään.

Luin muuten eilen, että sen lisäksi, miten elintärkeä uni on aivoille, jotta ne pääsevät järjestelmään itsensä uudelleen ja nollautumaan – voi itse vaikuttaa siihen, mitkä yhteydet aivoissa vahvistuvat ja mitkä dumpataan unen aikana käyttämättöminä roskikseen. Artikkelin mukaan sillä, mitä intensiivisesti ajattelee ennen nukkumaanmenoa on merkitystä siinä, minkä aiheen aivoprosessit vahvistuvat. Tämä selittää, miksi aivoni ovat näinä päivinä erittäin optimoidut tulevien neuleprojektien suunnitteluun. Eilen koetin vähän ajatella tärkeää työprojektiani ennen nukkumaanmenoa, mutta alkoi heti väsyttää. Se toki oli tavallaan toivottuakin. Mitähän tänä iltana ajattelisi?

P.S. The Martian, siis se kirja, on huippu. Lue, olit sitten nähnyt elokuvan tai ei. Luin sen eilen loppuun toista kertaa. Niin paljon tieteellisiä termejä ja kutkuttavia tilanteita on harvoin samojen kansien sisällä!

P.P.S. (klo 12) Tämän julkaisemisen jälkeen vietin aamupäivän erään kuusivuotiaan kanssa, ja pyydän unohtamaan aiemmat horinani. Haluan oman! Tai kolme! Miten söpö, iso, pieni, viisas, höpsö ja ihana. Olen toki tämän yksilön suhteen puolueellinen, mutta silti. Varmaan mun oma olis ihan yhtä ihana. Paitsi sitten sillä olisi ehkä puolisoni temperamentti ilman hänen tunnetaitojaan, ja pääni hajoaisi. Mutta silti hän olisi varmasti ihana. Lienee parasta pysyä kaukana lapsista.

Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 9.2.1996

Säröjä miesten mielenrauhassa *

Keskustelut lähipiirissä ja mediassa viimeisten parin vuoden aikana ovat havahduttaneet minut huomaamaan kaksi asiaa. a) Sukupuolten välinen tasa-arvo on yhä asia, jonka puolesta tulee vähän puida nyrkkiä. b) Em. tasa-arvo on minun ja puolisoni kotikulttuureissa yllättävän eri tolalla (yhä, jo, ja kaikesta huolimatta).

Lisäksi: c) Olen elänyt mitä onnellisempien tähtien alla.

Minkä vuoksi tämän tajuamiseen hetki ehkä menikin. En henkilökohtaisesti ole juuri kokenut syrjintää naissukupuolestani. Minua ei ole liikkamaikka läpsinyt perseelle eikä kukaan muistaakseni koskaan huoritellut. Yksi poika oli kiinnostunut vain pussailemaan jossain, missä olisimme mahdollisimman hyvin sivullisten (eli hänen tuttujensa, ymmärsin käytöksestä) katseilta piilossa. Eikä juuri halunnut keskustellakaan. Tätä kesti pari kuukautta, kunnes jätin hänet tekstiviestillä löydettyäni toisen pojan, joka viikko tapaamisemme jälkeen tuli vanhempieni luo kylään ja esitteli itsensä reippaasti ovella. En tiedä, johtuuko hyvä onneni tällä rintamalla enemmän siitä, että olin verrattain hitaasti lämpiävä seksuaalisesti ja aloin toden teolla kokeilla siipiäni vasta täysi-ikäisyyden kynnyksen ylittäneenä. Vai siitä, että minut oli onnistuttu kasvattamaan tässä suhteessa itsevarmaksi ja opin nopeasti, miten yökerhon tanssilattialla tvistataan kauemmas lähentelijöistä. Tai sitten en vain laittanut itseäni kovin rohkeasti likoon. En riehu barrikaadeilla asian puolesta, joten ei tule myöskään niin kauheasti lokaa niskaan. Äitiys, jonka suorittamisesta oikealla tavalla vaikuttaa joka toisella olevan mielipide, on myös osaltani vielä kokematta.

Yhdysvalloissa naisen asema on paljon perinteisempi, kuin meillä täällä Suomessa. Vaikka viime aikojen hyökkäykset suunsa jostain (vähän mistä tahansa, alkaa tuntua) aiheesta avanneita naisia kohtaan ovat uskomattoman törkeätä sukupuolista häirintää, on naisella silti täällä vielä keskimäärin kai aika hyvä olla. Asiantuntijuutta ei jatkuvasti kyseenalaisteta, vaikka vähän tytötelläänkin (aina yhtä ärsyttävää on kyllä se, täytyy sanoa). Voi käydä töissä, hankkia lapsia, deittailla ketä haluaa ja pukeutua, miten lystää. Toki Yhdysvalloissa on toisaalta todella korkealla kivunneita naisia, tiukkoja mimmejä, jotka luotsaavat kansainvälisiä suuryrityksiä, kehittelevät syöpähoitoja ja lobbaavat kuin viimeistä päivää. Mutta silti minulla on sellainen käsitys, että keskimäärin naisen asema on siellä huonompi. Tuoreen äidin vaihtoehdot ovat laittaa vauva kolmikuukautisena päivähoitoon tai jäädä kotiäidiksi, usein vuosikausiksi. Naisiin kohdistuva häirintä on jollain tapaa luonnon laki ja "miehet eivät vaan voi itselleen mitään". Kun pukeudut minihameeseen tai flirttailet baaritiskillä, olet jollain tapaa esittänyt kutsun, jota ei voi enää perua. Naisihmisen mielipide on usein helposti mitätöitävissä höpsötyksenä. Kyllä pistää vihaksi.

Yllättävän paljon on jouduttu ja joudutaan yhä aiheesta myös kotona keskustelemaan, vaikka länsimaisia korkeakoulutettuja ihmisiä tässä ollaan molemmat. Puolisoni on kyllä tasa-arvon kannattaja, mutta kotikulttuurin erot silti välillä kuultavat läpi. Ettei voiko veljenpojalle muka ostaa MyLittlePony-paidan. Tai eikö paljastava pukeutuminen kuitenkin ole lieventävä asianhaara, jos tulee kohdanneeksi törkeätä huutelua. Että eikö ole "luonnollista", että naisia on vähemmän johtotehtävissä. Pitäisi koettaa muistaa valistaa lempeämmin, eikä aina heti syttyä palopuheeseen. Mutta tunnekuohahdus kielinee kuitenkin siitä, että jollain tasolla sukupuolittunutta syrjintää tai vähättelyä joutuu kokemaan arki-/työelämässä – kun ei palaverissa pääse pauhaamaan takaisin, edes sitten kotona.

Kotimaan mediasta on uhkaavasti aistittavissa myös asenteiden yllättävää luolamiestymistä tässä suhteessa. Missä vaiheessa raiskatuksi tulemisen toivottelu muuttui osaksi keskustelukulttuuriamme? Toiselle väkivallan toivominen ei ole älykästä argumentointia. Missä vaiheessa muuttui soveliaaksi antaa palautetta hieromasauvan muodossa? Olen jo valmiiksi todella herkkä sukupuoliselle häirinnälle. En esimerkiksi kykene katsomaan minkäänlaisia raiskauksen tai seksuallisen väkivallan kuvauksia elokuvissa. Väkivalta ilman seksuaalista nöyryyttämistä ja alistamista on aivan tarpeeksi raakaa minulle, sekin aiheuttaa välillä itkukohtauksen. Syitä siihen miksi reagoin voimakkaasti seksuaalisen väkivallan kuvastoon, valotti itsellenikin Play Rape -monologin synnyttämä keskustelu. Linkatussakin artikkelissa eräs ohjaaja sanoo raiskauksella olleen eräässä näytelmässä "vertauskuvallinen merkitys". Minä en hyväksy tätä. Naisen seksuaalinen alistaminen synnyttää yleisössä voimakkaan tunnereaktion vääryydestä, voimattomuudesta, rankaisemisesta. Haluan, että taiteentekijät opettelevat tuottamaan haluamansa tunnereaktiot ilman kuivaraiskauksia lavalla tai valkokankaalla. Samoin haluan, että erimieliset opettelevat argumentoimaan itsevarmasti, ettei heidän tarvitse hädissään toivoa vastapuolelle yhtä kauheimmista rangaistuksista, jonka keksivät. **

Niin mukava kuin olisikin pistää homma tyhmien miesten piikkiin, on asia luultavasti monipolvisempi. Taannoin luin tällaisen hienon artikkelin aiheesta: The Opposite of Rape Culture is Nurturance Culture. Asenteet muuttuvat hiljalleen, isät on lempeämpiä poikiaan kohtaan. Mutta silti meilläkin (ja etenkin tuolla rapakon takana) olisi tarvetta miesten auttaa toisiaan, opetella toistensa pehmeämpää kohtaamista. Puolisoni ystävyyssuhteiden solmimista seurattuani olen saanut kuvan, että työsarkaa vielä on. Hän on avoin tunteissaan, ja suomalaisen miehen vastaus avautumiseen on valitettavan usein: "Älä ny viitti." tai jotain muuta sen suuntaista.

Valittevasti on meillä naisillakin lusikkamme osin sopassa. Niin mielellämme näemme miehen, etenkin sen omamme, voimakkaana, osaavana, turvallisena tukipilarina. Minä ainakin. Ja on ottanut todella koville hyväksyä hänet heikkona, avuttomana, epävarmana, luovuttaneena, tukea tarvitsevana. Yhä joudun välillä tekemään töitä sen eteen, etten aseta rimoja eri korkeuksille kohdillamme. Että minä saan olla tunteellinen, häilyväinen ja epävarma, mutta hänen ilmaistessa samoja tunteita en salaa tuomitsisi. Että kokoa nyt itsesi, hyvä mies, ja hoida homma kotiin.

Haluan, että ihminen on ihminen, eikä nainen tai mies. Se edellyttää, että naisen on hyväksyttävää olla osaava, voimakas, laskelmoiva, lempeä, tunteellinen, kunnianhimoinen, häilyväinen, itsevarma, hauska, suorapuheinen, järjestelmällinen, ymmärtäväinen ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä, olematta erityisen "naisellinen tai "epänaisellinen". Se edellyttää, että miehen on hyväksyttävää olla hempeä, epävarma, älykäs, urheilullinen, teoreettinen, tunteellinen, kunnianhimoton, kaunopuheinen, ujo, haavoittuva ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä olematta "miehekäs" tai "epämiehekäs".  

Toisin sanoen: vastauksia minulle ei ole, asian päivittely on helpompaa kuin asenteiden muuttaminen. Ja oman asenteen muuttaminen se vasta vaikeaa onkin. Tsemppiä vaan meille kaikille!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.12.1993.

** Lisättäköön, että seksin, jossa kaikki osapuolet ovat subjekteja (eikä kukaan siis objekti) esittäminen mediassa on mielestäni äärettömän jees. Samoin alastomuuden. Varmasti terveemmällä seksuaalisuudessa varustettuja ihmisiä synnyttää se, kuin pohjoisamerikkalainen vierastus kaikkea alastomuutta kohtaan, jolloin seksiaktin voi nähdä vain pornoelokuvissa.