torstai 12. tammikuuta 2017

Elämän arvaamattomuuden rihmasto *

Elämä on ihmeellistä.

Juuri edellisen riitamme tuoksinassa puoliso huusi minulle: "Sinun ei tarvitse pitää minusta huolta!" Ja mikäs sen parempaa. Mutta aiheellinen nalkutuksen aihe, sillä on myönnettävästi voinut jäädä vähän päälle sellainen ajattelu. Parisuhteelle tekee kuitenkin hyvää ajatella sitä toista tyyppiä Kumppanina. Otan opiksi.

Muuten myös aika ihmeellistä, että viikko sitten
oli talvi ja nyt taas ei. Pääni ei pysy mukana.

Nyt muutamia päiviä myöhemmin taas olen menossa nuoremman sisarukseni tueksi alkaaksemme seikkailun erikoissairaanhoidon sokkeloissa. Meitä tukijoita on monta, ja diagnoosi erittäin hyvä ja hoidettavissa. Mutta onhan tässä nyt silti kivi sydämellä ja se huolenpitäjän rooli? En tainnut nyt päästä siitä kuitenkaan eroon, vaihdoin vaan kohdetta.

Olen nuoresta asti suhtautunut tähän sisarukseen suojelevasti, teininä lähes huoltajan yhden perhetilanteen ajan. Onko tämä nyt esimakua siitä, miltä tuntuu, kun omalla lapsella on hätä? En tiedä haluanko sittenkään. Sydämeni luultavasti räjähtäisi. Pitää varmaan kriittisesti tarkastella tätä opittua huolenpitäjän roolia ja iänikuista sopeutumista. Kohta. Ei juuri nyt. 


* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 19.1.1994.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Toipilasapatiaa uuden tuolin edessä *

Olen flunssassa. Tauti alkoi nenän alkaessa valua kontrolloimattomasti maanantai-iltapäivänä n. klo 14, jota oli edeltänyt epämääräinen toivottavasti-en-tule-kipeäksi -olo. Jännittävää tässä on se, että tasan neljä viikkoa sitten, tarkemmin sanottuna 5.12.2016 tulin myös kipeäksi maanantai-iltapäivänä, kun nenäni alkoi valua kontrolloimattomasti.

Toivon todella, etten ole joutumassa jumiin jonkinlaiseen Kuukauteni Murmelina -looppiin, jossa saan neljän viikon välein saman flunssan. 

Tapaninpäivänä minulle ilmestyi Meilahdessa Muumien Mörkö.
Jos se langetti ylleni tämän kirouksen?

Rakastan sitä, että tuli talvi, mutta valitettavasti olen katsellut sitä vasta ikkunasta. Toisaalta kuuluu olevan aika pirskatin kylmä siellä, että ehkä ihan hyväkin keskittyä juuri nyt lämmikkeiden neulomiseen.

Minulla on ensi viikolla tähystystoimenpide (rutiinitoimenpide, ns. katsastus), joka edellyttää ns. vähäjätteistä ruokavaliota. Toisin sanoen valkoisia hiilihydraatteja, vihanneksia ilman kuoria ja vain kypsinä, laimeita mehuja ja vähärasvaista lihaa. Eikä juuri sokeria tai maitotuotteita.

On sanomattakin selvää, että olen epäonnistumassa tässä jälleen kerran melko täydellisesti tämän noudattamisessa. Sinänsä mielenkiintoista huomata, miten kuitupitoista ruokaa normaalisti syön. Kaapissamme ei ole muuta kuin täysjyväpastaa tai -riisiä. Perunoita ei kuorita koskaan. Eikä banaania ja avokadoa lukuun ottamatta oikein mitään muutakaan. Koetin ostaa leipää, jossa ei olisi siemeniä, mutta epäonnistuin siinäkin – jostain olivat auringonkukansiemenet kuitenkin paahtoleivän ainesosalistalle hypänneet kotiin tultaessa. Ilmeisesti oli vaan niin mahdoton ajatus ostaa sitä kaikista valkeinta vehnäleipää! Syön myös runsaasti maitotuotteita. Lorautan pannuun joka kerta reilusti öljyä. Leipää ei mielestäni voi syödä ilman tuntuvaa voi-kasvirasvakerrosta.

Ja syön sokeria kirkkaasti yli suositusten.

Tästä johtuen yritykseni syödä vähäjätteisesti on silti aivan naurettavan heikko esitys. Raakoja vihanneksia olen onnistunut välttelemään ja jättänyt täysjyväisimmät asiat pois. Mutta muuten unohdan jatkuvasti homman säännöt, joko vahingossa tai tahallani. Lisäksi huonosta noudattamisesta huolimatta minulla on nälkä koko ajan. Joten minun on pakko syödä karkkia pysyäkseni hengissä. Tai ei varmaan pakko, mutta siltä tuntuu.


* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 4.12.2000.
** Eikä täällä mitään uutta tuolia edes ole.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Suru äidin silmissä *

Luin joitain kuukausia sitten tällaisen kirjan ja noin kuukausi sitten kirjoitin siitä. Ja nyt vihdoin painoin enteriä.

Aina toisinaan sitä miettii sisaruksiaan, ja heidän suhdettaan vanhempiinsa ja toisiinsa. Tai minä mietin. Kaikillahan ei ole sisaruksia ja toiset eivät tällaisia mieti. Mutta minä siis mietin. Ja olen myös ottanut aiheen joskus sisarusten kanssa esille, mutta koolle kokoontuessa on yleensä muutakin puhuttavaa niin ei lopulta
kovin usein tule haastateltua heitä isä- tai äitisuhteestaan. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka ikäeromme eivät ole suuren suuret, olemme kukin syntyneet hieman erilaiseen perheeseen, olleet ensimmäisinä elinvuosinamme erilaisissa hoitopaikoissa, eri ikäisiä vanhempieni erotessa, eläneet teinivuotemme vähän erilaisen huoltajakombinaation alaisuudessa sekä opiskelleet eri paikkakunnilla ja tulleet sieltä käymään kotona, jossa on odottanut erilainen setti perheenjäseniä. Emme suhtaudu vanhempiimme radikaalisti eri tavoin, mutta selvästi pieniä eroja kuitenkin on. Kenelle tulee kinaa helpoiten kenenkin kanssa ja kenelle kukin ensimmäisenä uskoutuu. Myös omat suhteeni sisaruksiini ovat keskenään hyvin erilaiset eikä sisareni ja veljeni keskinäiden suhde muistuta tarkasti kumpaakaan. Ihmeellinen ja ihana ihmissuhteiden rikkaus!

No, jos olet itse joskus samanlaisia miettinyt, lue tämä kirja:
Pidä huolta äidistä, Kying-sook Shin.

"Et koskaan ollut ajatellut äitiä erillään keittiöstä. Keittiö oli yhtä kuin äiti ja äiti yhtä kuin keittiö."

"Milloin viimeksi olit puhunut äidille niin paljon? Sinun ja äitisi keskusteluista oli tullut vähitellen kaavamaisia."

"Vaikka haluaisit elää vielä pitkään, älä elä kauemmin kuin minä."

"Vertaat itseäsi äitiin, mutta äiti oli itsessään kokonainen maailma."


Tämä kirja on enimmäkseen äidistä, ja muiden perheenjäsenten suhteesta äitiin. Mutta se oli myös kaikkia aisteja hivelevä kuvaus eteläkorealaisesta kulttuurista. Ja vaikka kirja pyörii äidin ympärillä, tuli siinä minusta hienosti esille perhedynamiikka ylipäätään. Sisarusten erot ja erilaiset suhteet samoihin vanhempiin. Äidin ja isän elämä yksilöinä, inhimillisinä aikuisina, ja toisaalta vanhempina. En minä tiedä. En muista enää tarkaan, mutta itkin kyllä pariin otteeseen. Ja teki heti mieli soittaa äidille. Jos äitisi on kuollut ja olet kova eläytymään, en ehkä suosittele, koska sydän saattaa särkyä kaikesta tästä tunteesta. Sen sijaan erinomainen guilt trip -lahja aikuisille lapsille, joita et mielestäsi näe tarpeeksi usein!

Sain kirjavinkin veljeltäni. Että ehkä me mietimme näitä jokainen tahoillamme.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 29.9.1992.