lauantai 25. maaliskuuta 2017

Pidätte lapsia lahjoina, amerikkalaiset! *

Kun istuu täydessä bussissa alkumatkasta tuntemattoman viereen ja vartin päästä linja-auto onkin lähes tyhjä. Mutta se vieruskaveri on yhä siinä, eikä itse kehtaa muuttaa tyhjälle penkkiriveille, vaikka onkin flunssassa ja sylissä kauppakassi ja haluaisi vaan olla jo kotona. Mutta ei halua vaikuttaa epäkohteliaalta ja epäsosiaaliselta niin istutte siinä sitten lähes tyhjässä bussissa hiljaa vierekkäin, kunnes vieruskaveri jossain vaiheessa ponkaisee ylös kimpsuineen, mistä on ilmeisesti ymmärrettävä, että hän haluaa poistua jäädä pois.

Kun koettaa flunssaisena saada nukuttua, muttei onnistu, koska ilma hädin tuskin virtaa sieraimissa (mutta suun kautta ei voi hengittää, koska kurkkukipu olisi aamulla sietämätön). Kun sitten epätoivoisena hieroo tiikerisalvaa rintakehän lisäksi otsaan ja poskiin ja nojautuu takaisin tyynyyn:  äkkiä naama tuntuu räjähtävän eukalyptuksen vaikutuksesta.

Kun kiistelee puolison kanssa jostain pikkuasiasta ja äkkiä toinen sanookin: miksi me tapellaan tästä, tämä on täysin merkityksetöntä ja typerää. Ja vaikka on itse yhä kiukkuinen, pyyhkäisee ärtymyksen yli lämmin aalto. Niinpä. Luojan kiitos, rakastan sinua. Et olekaan aivan toivoton tapaus. Enkä minä. Hyvä me.

Kun tapaa vanhan lukiokaverin, jota ei ole nähnyt kuuteen vuoteen, ja kaveri sanoo nauraen: et ole muuttunut mihinkään. Se tuntuu hyvältä, koska hetkittäin on tuntenut hukkuneensa, mutta onkin vain antanut huolelle liikaa valtaa. Kaverikin on samanlainen kuin aina ennenkin, ja se tuntuu hyvältä. Tutulta.

Kun rakkaalla ystävällä on iso kriisi ja tunne, etteivät ihmiset osaa kohdata tuskaa ja olla läsnä. Ja itsellä on huono omatunto, koska on auttanut vaan etäältä. Mutta koettaa muistaa, että on samaan aikaan auttanut muitakin ja elänyt omaa elämäänsä, ja ystävällä on ollut useita käsipareja myös fyysisesti läsnä. Mutta silti tekisi mieli rientää heti luo. Kun siinä hetkessä koettaa muistaa, että enempää kuin voitavansa, ei voi kukaan tehdä. Ja kaikki käyttäydymme toisinaan kohtuuttomasti, kun elämä on meille kohtuuton.

Kun istuu raitiovaunussa lämpimän teen ja sämpylän kanssa ja katselee ulos aurinkoiseen alkukevääseen. Päällään suosikkihuivi ja lempitakki. Ei ole kiire, mutta mukavan joutuisa tunnelma. Ja miettii: tällaista aina kuvittelin isossa kaupungissa asumisen olevan. Miten mukavaa, että se voi olla paitsi tätä, myös kuraisilla poluilla juoksemista, ystäviä ja perheenjäseniä, kuohuviinin juomista toimistolla perjantai-iltapäivänä ja viikonloppuja, jolloin ei poistu kotoa naapurikahvilaa kauemmas.

Kun ei monesta peräkkäisestä aamuherätyksestä huolimatta saa unta ennen kahta, ja kiroaa valtameren yli matkustamisen alimpaan manalaan. On flunssainen ja väsynyt, vaikka ennen kirottua matkaa oli täynnä intoa ja energiaa. Mutta taisi unohtaa ne viimeiseen hotelliin.

Kun muistelee suvun tuoreimman välitöntä kiintymistä setäänsä, hymyilee ikkunasta avautuvalle harmaalle maisemalle. Kahden punapään kohtaaminen oli turbulenssissa panikoimisen arvoista. Ikäeroa kolmannesvuosisata, välittömästi samalla aaltopituudella. Salaa suunnittelet seuraavaa matkaa.

Kun kerrostalossa kuuluu puhelimen värinähälytys rakenteita pitkin. Eikä kukaan vastaa. Seinän takaa kuuluu taaperon kikatusta. Kutitetaan, selvästi. Toisesta huoneesta puolestaan aamuista tuhinaa, vielä yksin tällä aikavyöhykkeellä. 

Matkan viimeinen kuva. Ted-nalleksi pukeutunut muusikko soittaa keytar-
syntikkaa Bostonin metrossa. Tämän absurdius ei ehkä aukea, ellei ole
jostain syystä katsonut Ted-elokuvia ja kävellyt Bostonin kaduilla ja nähnyt
tätä yrittäessään selvitä pitkän päivän iltana lentokentälle. Tai sitten aukeaa!

Näitä, ja muita mietteitä, viimeisen viikon ajalta. 


* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.12.2000.