Rakkautta, riitoja ja ranskanleipää

Nimittäin pitkän tauon jälkeen taas täällä! Ja tällä kertaa blogautan ruuduillenne suoraan Pariisista, bonsoir!

Loppusyksy meni haipakkaa, neuloin joululahjoja ja suunnittelin elämää. Joulu meni ihanasti, perheen keskellä ja hyvästä ruoasta nauttien. Vuoden alussa päräytimme miehen kanssa sitten tänne patonkien sydänmaalle kuukaudeksi, josta puolet on jo lusittu. Taustalla ajatus, että siippa ei mitenkään ole vieläkään sopeutunut Suomeen ja halusi katsoa, miltä elämä voisi jossain muualla maistua. Tämän lisäksi taka-ajatuksena oli toki myös saada meille molemmille vähän lomaa, (palkaton) kesäloma kun meni itsellä vuodepotilaana ja toisella töitä tehden.

Ranska on kohdellut kohtuullisen kivasti. Ei tuo mies tännekään halua muuttaa, sen tiesi viikossa. Mutta on silti ollut ihan mukavaa, on nähty paljon kullattuja asioita, kauniita kiemuraisia katuja ja syöty hurjasti. Asuttamassamme pienessä ullakkokomerossa on pääosin ollut oikein lempeä tunnelma, olemme katselleet sylikkäin hattaraisia elokuvia yön pimeässä ja aamulla natustaneet leipomosta kipaistua leipää ja juustopuodin (jonka myyjätyttö pyörittelee silmiään, kun käymme siellä niin usein) antimia.

Pariisin asuntomme on kuudennessa kerroksessa, jonne ei johda hissiä, ainoastaan nämä portaat.
Lenkillä ei ole tullut käytyä, mutta reisiä tulee treenattua ihan hyvin silti!

Vaan emmehän olisi me, ellei vessattomassa kattohuoneistossamme olisi myös riidelty. Verisimmin eilen (tai siis oikeammin viime yönä). Emme kuulu siihen järkevien ihmisten kastiin, jotka ymmärtävät jossain vaiheessa yötä lopettaa riitelyn ja mennä nukkumaan, koska aamulla kaikki näyttää valoisammalta. Kuulumme siihen herkästi syttyvien joukkoon, joka silmänalusten tummuessa muuttuu entistä räjähdysherkemmäksi ja aamuyön tunteina tuuletetaan ne alimmaksi talletetut katkeruudet.

Toisaalta hyvä! Vaikeneminenhan nyt on parisuhteessa tunnetusti kaikista pahinta. Toisaalta taas, voisi itse kukin toki opetella myös ilmaisemaan tunteitaan hivenen rakentavammin ja ilman kirosanoja (mies) tai kyyneleitä (minä). Asia ei ole ratkennut, ongelma nimittäin on kuin onkin ihan tuulettamisen arvoinen: suhteemme alusta asti kaivellut epäsuhta yhdessä ja erillään olon suhteesta, josta väännämme usein kättä. Siihen kun vähän sotketaan vielä molemmin puolista syyllistymistä, näitä kuviteltuja syytöksiä vastaan puolustautumista ja sisinpiimme rakennettuja oletusasetuksia siitä, miten X tarkoittaa, ettei toinen ymmärrä/rakasta/välitä/hyväksy — oli soppa valmis.

Vaikka ongelma oli ja on minun, eikä vielä ratkennutkaan, on silti yllättävän levollinen olo. Olemme halanneet ja hassutelleet, hihitelleet ja herkistelleet jo tänäänkin. Olisi itse asiassa helpompaa, jos emme tulisi miehen kanssa ollenkaan toimeen. Silloin voisi sanoa soronoo ja todeta yhtälön vain olevan liian vaikea. Vaan kun ei. On niin hirveästi hyvää ja kaunista, että ristiriidat tuntuvat kovin epäreiluilta. Miksi näiden yhden ja kahden asian täytyy olla niin karmean vaikeita ja näkökantojemme valovuosien päässä toisistaan! En jaksa, en halua, en pysty enää joustamaan!

Tai niin ainakin uskottelen itselleni. Tosiasiassahan ihminen joustaa järjettömyyksiin asti. Mutta kun ei tahtoisi joustaa niin kovasti. Ensimmäiset pari vuotta olivat (kuten monikulttuurisissa suhteissa monastikin) jatkuvaa sopeutumista ja yhteisen sävelen hakemista hien ja kyynelten kera. Nyt, kun osaamme tulla ihanasti toimeen ja todella tunnemme olomme kotoisiksi toistemme luona, olisi ihanaa, kun kaikki palaset vihdoin olisivat kohdillaan. Mutta eivät ne vaan ole. Eivätkä ehkä koskaan loksahdakaan!

Pitää tässä halailun ja hihittelyn lomassa vaan jatkaa pohdintaa siitä, miten paljon antaa ja kuinka paljon saa. Ja onhan vaaka pitkällä tähtäimellä tarpeeksi tasapainossa.

Halit teille sinne, kaksi lukijaani! (Jotain roskapostirobotteja kuitenkin.)