keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

.. vaan onneksi on vappu!

Sillä lisää lomaa, sitä tähän elämään kaivataan.

Olemme viime aikoina sisarusteni kanssa pariin otteeseen puhuneet siitä, että monet juhlat eivät ole meille kovin merkityksellisiä, koska lapsenakaan ei perheessämme ollut vankkoja perinteitä niiden viettämiseen. Oikeastaan ainoastaan joulu on perheessämme todella perinteikäs juhla, kaikkiin muihin pyhiin kuului lähinnä hyvin syöminen ja hyvä seura -- oli juhlinta sitten pakanallista tai kirkollista perua. Osa perhejuhlista myös koko muodonmuutoksen siinä vaiheessa, kun vanhempani erosivat ollessani ala-asteikäinen, eikä tilalle tullut yhtä vahvoja perinteitä.

Nyt aikuisella iällä olen alkanut nähdä perhekohtaisten perinteiden ja rituaalien arvon. Että aina halataan nähdessä ja lähtiessä. Syödään illallinen yhdessä saman pöydän ääressä. Viikonloppuna herkutellaan rauhallisella aamiaisella. Nukkumaan mennessä tehdään samat jutut joka ilta. Lapset kaipavat rituaaleja, mutta niin mielestäni me aikuisetkin. Ne luovat turvallisuuden tunteen, ihanan ennalta-arvattavuuden jatkumon muuten hektisessä elämässä. Yllättävät tilanteet ja ideat ovat myös erittäin tervetulleita elämään, mutta jos arkeen ei liity mitään rituaaleja, tunnen minä ainakin oloni jotenkin haahuilevaksi. Systeemin ollessa selvä ei myöskään tarvitse käyttää aikaa sen ihmettelemiseen, miten toimisi -- joku vakioasetus on hyvä olla olemassa, jos ei halua käyttää aikaa tai aivojaan luovuuteen.

Kovasti olen koettanut saada muodostettua minun ja mieheni pienperheellemyös jotain juhlaperinteitä, mutta se ei olekaan kahden kulttuurin vaikutuksen alaisena aina niin yksinkertaista. Mies ei yksinkertaisesti tajua, miksi pitäisi niin kovasti innostua piknikista mutaisessa puistossa toukokuun kunniaksi tai käsitä yhtään, mitä riemua on katsoa, kun pitkä rivi ihmisiä kättelee presidenttiä. Toisaalta minä en ole tajunnut, että halloween voi olla jollekin vuoden tärkein juhlapyhä emmekä yrityksestä huolimatta saaneet kiitospäivän isoille illallisille täsmälleen oikeaa tunnelmaa -- se ei vaan ole sama. 

Onneksi on muutakin perhettä, joiden avulla voin itse juurtua ja juurruttaa myös puolisoani oman kulttuurini perinteisiin. Joulua hän rakastaakin jo nykyään lähes yhtä paljon kuin minä (ei siis itse ole sitä juhlinut, koska hänen vähemmistökulttuurillaan on oma loppuvuoden juhlansa), mutta muissa on vielä tekemistä. Ja pääosin varmaan juuri siksi, kuten alussa totesin: minullakaan ei ole näihin oman kulttuurini muihin juhliin kovin tiivistä sidettä. Vain se, että hyvää ruokaa on oltava.

Mielelläni (lue: kynsin ja hampain) pidän kuitenkin oppimistani vähäisistäkin perinteistä kiinni ja siksi kaapista löytyykin tänään simaa, nakkeja ja tippaleipiä -- vaikka mutaiselle piknikille en miesparkaa tänävuonna aiokaan raahata.

Nauttikaa tekin, kukin parhaaksi katsomallanne tyylillä!

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Pääsiäinen, jään kaipaamaan sinua

Oli nimittäin mainio miniloma. Mielelläni jatkaisin tätä vielä toisen rupeaman. Lisää pitkiä yöunia, rauhallisia aamiaisia pannukakkujen tai avokadovoileipien äärellä. Vielä parit iltapäivän irtojäätelöt auringossa meren rannalla. Vielä muutamat päiväunet. Vielä toinen erä frisbeegolfia, vielä pari kauniiden kelien iltalenkkiä lisää. Vielä toinen hulvaton elokuvailta ja kreisi metelimusiikkikeikka. Mielellään useampikin kiireettömästi kokattu ja nautittu illallinen. (Vielä parit turhat väsymyskiukuttelut? Ei ehkä niitä. Tosin hellät sovitteluhalit kävisivät kyllä.)

Pääsiäispuputkin unohdimme kaiken lomailun lomassa piilottaa, etsiä ja syödä. Ehkä pidetäänkin lomailmapiiriä yllä järjestämällä seuraavaksi alesuklaamunajahti.

Toivottavasti teidänkin pääsiäisenne on sujunut hyvissä tunnelmissa. 

Vappua odotellessa.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Meidän suomalais-pohjoisamerikkalaiset kulttuurieromme

Olen taas lukenut! Nimittäin kaksi Wolfram Eilenbergerin kirjaa Minun suomalainen vaimoni sekä tämän jonkinasteisen jatko-osan Minun kolmikieliset kaksoseni.

Ensimmäisessä suomalaisnaisen nainut saksalainen ihmettelee uuden appimaansa tapoja. Eilenberger on väitellyt kulttuurifilosofiasta, ja tämä ammattitausta lienee se, mikä antaa kirjoille pelkästään omituisuuksille naureskelua korkeamman tason. En ole välttämättä jokaisesta päätelmästä kirjailijan kanssa samaa mieltä, mutta hyvin hän ainakin perustelee tulkintansa suomalaisten käyttäytymisen merkityksistä. 

Ensimmäinen kirja ei yllättäen kolahtanut aivan niin kovasti kotipesään, kuin olisin odottanut. Onhan meilläkin kotona muunmaalainen, suomalaisen vaimonsa tapoja usein suureen ääneen ihmettelevä tuontivävy. Kirjaa lukiessa vaan käy pian ilmi, että Eilenberger on nainut itsensä todella perinteiseen suomalaiseen sukuun: appi ei puhu sanaakaan englantia, eikä juuri suomeksikaan, kesäkuukaudet vietetään tiukasti mökillä Järvi-Suomessa itikoita läiskien, uudet ystävät ja sukulaiset ovat niin arkena kuin juhlissakin aina tuhannen tuiterissa, eikä häitä ole ilman sahtia. 

Minun mieheni on nainut itsensä hyvin erilaiseen suomalaiseen perheeseen. Kyllä minunkin isäni asuu vuodesta viisi kuukautta kesämökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä - mutta myös puhuu sujuvaa englantia, keskustelee sujuvasti niin hevimusiikista kuin parsapastaresepteistäkin, enkä ole koskaan nähnyt häntä humalassa. Äitini on matkustanut enemmän kuin minä, chattaa facessa monelle mantereelle eikä todellakaan jätä keskusteluun perisuomalaisia pitkiä hiljaisia hetkiä - päin vastoin, saadakseen suunvuoron joutuu puhumaan päälle. Jopa yhdeksänkymppinen isoäitini on käynyt Aasiassa ja pystyy puhumaan mieheni kanssa muutaman lauseen mormoneilta oppimaansa englantia. Isotätini on maahanmuuttaja hänkin ja eräissä sukujuhlissa kävi ilmi, että isosetäni on asunut nuorena pari vuotta USA:ssa. Toki minunkin sukuuni kuuluu itikanläiskijöitä ja isomahaisia hiljaisia miehiä, joiden kanssa tunnen syvää yhteenkuuluvuutta, mutta läheskään koko totuus minun sukuni suomalaisuudesta se ei ole.

Minulle Minun suomalainen vaimoni ei siis ole näkökulma mieheni pään sisään kuin osittain, muilta osin se on vain kuvaus perisuomalaisesta sielunmaisemasta. Toki tunnen monia kirjassa kuvatun kaltaisia suomalaisia, mutta en aivan joka suhteessa itse edusta heitä.

Kielen tasolla ilmenevät kulttuurierot ovat kuitenkin meillekin tuttuja, ja jaksavat hymyilyttää. Kuinka höpöhöpö käy kuitiksi lähes mihin tahansa keskusteluun. Kuinka minä rakastan sinua on niin pitkä ja monisyinen toteamus, että nasevampi "I love you" lähtee kaksikielisen parin huulilta paljon helpommin. Tarkkanäköinen on kyllä myös jaottelu eri ihmistyyppeihin sen perusteella, millä tyylillä kukin antautuu jääkylmään järveen uimaan. Itse kuulun "määrätietoisiin menijöihin", mieheni edustaa Wolframin lailla "haaleita menijöitä".

Sen sijaan yllättäen toisessa kirjassa tulee esiin useampia minun ja mieheni välisiä kulttuurieroja. Minun kolmikieliset kaksoseni kertoo limittäin Wolframin, hänen vaimonsa ja kaksostyttöjensä asumisesta sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Johan alkaa kuulostaa tutulta! Suomalaisen vaimon suorasukaisuus saa pohjoisamerikkalaisten niskakarvat pystyyn ja paikallisten kiiltäväpintaisesta small talkista on puolestaan vaikea saada otetta. Kun suomalainen vastaa "Saattaa olla", se tarkoittaa "ehkä kyllä, ehkä ei". Kun amerikkalainen vastaa samoin, se tarkoittaa "luultavasti ei". Jaan Wolframin kanssa hämmennyksen siitä, miten vaikeaksi elämä muodostuu erilaisten poliittisen korrektiuden sääntöjen ristitulessa, ja ihmettelyn yhteiskunnasta, jossa on lailla kiellettyä päästää alle kymmenvuotias yksin kävelemään kouluun.

Tuttuuden tunteen aiheutti myös se hetki, missä Eilenberger huomaa vaimonsa käyttäytyvän hyvin eri tavalla englanniksi kuin suomeksi: puolisoni on eri ihminen eri kielellä. Tämä totuus tulee molemmissa kirjoissa esille monta kertaa: kieli on enemmän kuin sanoja, se on kokonainen kulttuuri, tapa tuntea, ajatella ja jäsentää maailmaa.

Kirjat on kirjoitettu raikkaasti ja rakentuvat hauskasti (joskin hetkittäin sekavasti) kumpikin yhden yksittäisen tapahtuman ympärille kuvaten kulttuurin eri puolia takautumien ja mielleyhtyen kautta. Näette sitten itse. Varsinkin minun elämäntilanteessani kaksi teosta muodostavat mainion parin lukijalle ja tuovat esille kahden erilaisen kulttuurin omalaatuisuutta hauskasti, kuitenkin raapien myös pintaa syvemmältä. Kirjailijan saksalaisuus ei tuo kirjoihin ainakaan minun mielestäni erityistä saksalaisen kulttuurin tasoa, mikä johtuu joko siitä, että a) ne on kirjoitettu saksaksi, ensisijaisesti saksalaisille, eikä täten ole ollut tarpeen selittää heille heidän omaa kulttuuriaan tai b) saksalainen kulttuuri on minulle myös tarpeeksi tuttu ja toisaalta niin yleiseurooppalainen, ettei sen kuvaus aiheuttanut aivoissani suurempia reaktioita.

Suosittelen kirjoja paitsi monikulttuurisissa perheissä eläville suomalaisille, myös kenelle tahansa, jota kieli poskessa laaditut tarkkanäköiset analyysit suomalaisista kiinnostavat. Kirjat ovat helppolukuisia ja mukaansatempaavia, itse luin ne nopeasti.

(Kirjojen kansikuvat täältä.)

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Lupa elää nyt

Kävimme tänään miehen kanssa pariterapeutin luona. Te kun ette meitä, varsinkaan puolisoani, tunne, ette ymmärräkään kuinka ennenkuulumaton on tuo edellinen lause. Pari vuotta sitten en olisi ikinä uskonut, että pääsisin joskus tuollaisen suustani (tai näppäimistöltäni) päästämään. Mutta niin vain kävi!

Ja se oli ihanaa. Oikeasti.

Kyseessä oli luultavasti tällä erää yksittäiseksi jäävä kerta, minkä takia mitään uskomattoman uraauurtavia päätelmiä terapeutti ei meistä yhdessä tai erikseen tehnyt, mutta istunnon anti oli silti varsinkin minulle mieleen. Nimittäin ihmisellä kuin ihmisellä yksi suurimmista tarpeista lienee kokea tulevansa kuulluksi. (Pääkaupunkiseudun Uutisissakin siitä vast'ikään oli kirjoitus.) Ja se meille suotiin.

Käsittelimme puolentoista tunnin ajan sitä ainoaa kysymystä, jonka jopa mieheni on myöntänyt olevan kotona kaksin ratkaistavaksi liian vaikea: että toinen meistä näkee tulevaisuudessaan lapsia, ja toisen visioissa perhekoko pysyisi kahdessa vuosikymmenet eteenpäin. 

Asiahan ei tietenkään ratkennut, eihän se noin vain yhdellä keskustelulla ratkea. Mutta ymmärsimme joitain asioita paremmin, jotkin ensimmäistä kertaa: Että aikaa on. Että suhteemme on vakavuudestaan huolimatta vielä toisaalta melko nuori ja myös tarvitsee aikaa. Että on normaalia, ettei halua hankkia lapsia silloin, jos ei itsekään tunne oloaan hyväksi (mies nyt, maahanmuutosta masentuneena - minä silloin, kun en seurustelemaan alkaessamme "haluaisi varmaan ikinä lapsia"). Ihminen on rakennettu niin, ettei huonoksi tai epävarmaksi kokemaansa tilanteeseen halua tehdä itselleen jälkeläisiä.

Toisaalta ymmärsin vahvemmin kuin aiemmin, että mieheni ei välttämättä koskaan muuta mieltään. Että hänen onnelliseksi vanhemmaksi tulonsa tiellä on muutakin, kuin pelkkä mielipide — olisi annettava anteeksi oma lapsuus ja kohdattava masennus kasvoista kasvoihin. Toisaalta taas sain paljon uutta toivoa ja rohkaisua. Mielissäni kuuntelin, kuinka terapeutin mielestä olemme lyhyen suhteen aikana oppineet esimerkillisesti keskustelemaan tunteistamme. Huojentuneena kuuntelin vakuutteluja siitä, että olen vielä nuori, ja aiemmin sivuuttamaani huomiota biologisen kellon tikityksen vaikutuksesta vauvakuumeiluuni. Totta, ihan normaalia. Jotenkin tunnuin saavan luvan nauttia siitä, mitä minulla nyt on. Ettei vielä tarvitse huolehtia, olenko nelikymppisenä lapseton vai onneton yksinhuoltaja. Voi vaan nauttia. Elää! Rakastaa, kun kerran rakkautta on. Antaa sille aikaa. Koska aikaa on.

Ja kuitenkin jollain tasolla kaikkein parhaalta tuntui se, että sain kerrottua jollekin aivan rehellisesti sen, mitä olen muutaman vuoden aina kysyttäessä vähän vähätellyt. Myönsin aivan avoimesti: koen olevani mieheni masennuksen kanssa liian yksin. Hänellä on liian vähän tukipilareita minun lisäkseni eikä se ole kummallekaan helppoa. Puolisoni ymmärtää, ja vakuutti ääneenkin ymmärtävänsä tämän. Ehkä tästä rohkaistuneena uskallan sanoa sen jollekin muullekin ääneen. (Jollekin, jonka se saisi pistäytymään vähän useammin, tai kutsumaan kylään vaikkemme aina menisikään, lähettävän rohkaisevan postikortin.)

Istunnon lopuksi terapeutti toivotti meille hyvää jatkoa ja lisää hyviä keskusteluja lapsiasiasta. Mieheni puoleen hän kääntyi ja toivoi todella, että tämä hakisi apua masennukseensa. Koska hän on vielä nuori. Koska hän ansaitsee elää täyttä elämää. Puolisoni myöntelyä katsoessani kihosivat kyyneleet silmiin ja itku kurkussa sanoin toivovani samaa. Mutta epäilen, ajattelin. Ja tajusin, etteivät ne kyyneleet olleet hänelle, ne olivat minulle. Minäkin olen vielä nuori. Minäkin ansaitsen elää täyttä elämää. Mutta toista ei voi pakottaa terapiaan sillä perusteella, että siitä tulisi minulle parempi olo. Eikä pidäkään.

Itkuisesta lopusta huolimatta käynnistä jäi todella hyvä mieli. Lapsiasia on painanut mieltä ja olen kerännyt siitä paineita. Olen seurannut vauvoja tehtailevien ystävieni elämää ja ajatellut minulla olevan jo hoppu ja hätä. Mutta taidankin tästä lähtien keskittyä niihin yli kolmikymppisiin kavereihini, joilla ei ole vielä lapsia — eikä mihinkään kiire. Miehen masennuskuopatkin ovat viime aikoina olleet, vaikkakin hetkittäin rajuja, lyhyitä. Ja tuo hurmaava virne, tuikkivat silmät, kaistapäiset vitsit ja vain minun silmilleni uskottu hellyyttävä lantionvatkaus, juuri oikeaan hetkeen ajoitettu kosketus ja yöllinen syleily kesken unien — mielelläni nautin niistä hyvällä omalla tunnolla vielä päivän jos toisenkin ilman huolta huomisesta. Annan elämälle mahdollisuuden.

Oikein hyvää loppuviikkoa teillekin.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Ennakointia ja sen puutetta

Tein tuossa yhdet ennakkotehtävät. (Vaikka enhän tietenkään pääse, tietenkään.) Ja palautin ilmeisesti vääränlaisessa kirjekuoressa. Että jos ne sen takia hylätään, niin saavat mennä. Ohjeet väärin lukeneiden lahopäiden karsinta suoritetaan ensimmäisenä, kiitos ja hei. 


En tiedä yhtään, mitä tekisin, jos oikeasti pääsisin siihen kouluun. Tai haluaisinko näin pian uudestaan kouluun ollenkaan. Tai mitä ylipäätään ensi viikolla elämästä ajattelen. Puolisoani suunnittelemattomuuteni (josta Liinakin ennätti kirjoittaa täällä.) hetkittäin, siis ainakin hetkittäin, rasittaa todella. Mutta kun en vaan koskaan ole ollut tässä elämässä saavutusten perään — vaan kokemusten. En halunnut päätyä valitsemalleni alalle, halusin opiskella sitä, koska se näytti hauskalta. Olen harrastanut muutamaakin asiaa todella vakavasti, mutta en koskaan tavoitteenani tulla siinä ammattilaiseksi, paremmaksi kuin joku muu, tai edes todella hyväksi. Kunhan aina itseäni paremmaksi, se riittää. 

Välillä haaveilen, että kunpa minäkin olisin yhdelle asialle omistautunut tavoitteellinen ihminen. Tuttavapiirissäni on taiteilijoita, muusikoita, näyttelijä, lääkäri, toimittaja, opettajia, yrittäjiä ja iso liuta arkkitehteja, jotka ovat kaikki määrätietoisesti ponnistelleet kohti unelmiaan — ja saavuttaneet ne. Minä olen määrätietoisesti ponnistellut kohti sitä, että oppisin uutta ja nauttisin siitä, mitä matkanvarrelle sattuu. 

Ehkä viime aikoina onkin tuntunut pään hakkaamiselta seinään juuri sen takia, että nautintoa ja oppimista ei ole riittävästi tarjolla. Ennakkotehtävien rustaaminen onneksi toi sitä, vaikka sitten homma jäisikin noihin kolmeen piirustukseen. Nyt eikun seuraavaa projektia kohti. Yrittämisestä tulee aina niin hyvä mieli! Vaikkei onnistuisikaan, on kokeileminen aina epäonnistumisenkin arvoista.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Yksi rela tähän väliin

Suosittelen teille, rakkaat lukijani, tänään seuraavaa aprillipäiväistä radio-ohjelmaa.

Siinä psykoloogi jakaa kansalle kansantajuisesti vinkkejä siihen, miten päänsä sisälläkin voisi vähän kevätsiivota. Sisältö oli minulle, ja varmasti monelle muullekin tietoisuustaitoja harjoitelleelle tai terapiatuolia kuluttaneelle, suurelta osin tuttua, mutta ulosanti oli niin kertakaikkisen raikas, että ohjelma on mielestäni suosituksensa ansainnut. Se onnistuu siinä, missä niin monet henkisen kasvun oppaat epäonnistuvat: saamaan mielensä harjoittamisen kuulostamaan oikeasti niin vaivattomalta, ettei ole mitään tekosyytä jättää sitä tekemättä.

Päälimmäisenä omaan mieleni jäi ohje, että hengähdystauoksi riittää kolmekymmentä sekuntia. 30 sekuntia! Sinä aikana aivojen stressipaniikkiasetukset ehtivät jo rauhoittua ja parasympaattinen hermosto aktivoitua. Itselleni uusi keino oli omasta ruumiinlämmöstä nauttiminen. Siihen keskittyminen, että lämpöä tuntuu: vatsassa, koskettaessa itseään, iholla. Ja lämpö on yhtä kuin elämänvoima. Aina löytyy, mustimmallakin hetkellä.

Viimeisen puolentoista viikon aikana olen ollut monasti hengähdyshetken tarpeessa: työt ovat painaneet, työpaikan ilmapiiri ollut kireä, kotona ollut välin aineellista ja toisinaan henkistäkin kaaosta. Onneksi olen osannutkin hengähtää! Perjantai-iltapäivän uinti ja sauna työpäivän päätteeksi ennen kotiinpaluuta nollaa mukavasti työviikon. Mieltä nostattava musiikki kuulokkeista tekee huonon päivän siirtymistä oman elämäni musiikkivideoita. Jos näette henkilön lauleskelevan laulunpalasia itsekseen julkisella paikalla, se saatan olla minä. Aamuinen pilatestunti tuo kirjaimellisesti ryhtiä alkavaan päivään.

Näitä mielen ja ruumiin virkistyshetkiä onkin tarvittu, sillä iso osa työpäivistä on viime aikoina sujunut tylsistymisen ja vitutuksen mustassa aukossa, ja kotona olen lähinnä maannut sängyssä.

En ota stressiä likaisista ikkunoista — nautin vaan valosta.

Räntäsateesta huolimatta: kevät tulee.