torstai 28. elokuuta 2014

Mustelmia tulee ennen kuin elämä hahmottuu *

Eilen kohtasin erään sateen kasteleman ratikkakiskon liian pienessä kulmassa ja kaaduin niin näyttävästi, että puliukot huusivat ja kuulemma vastapäisestä talostakin oli ilmalentoa ihasteltu (ohikulkija tuli tämän minulle erikseen kertomaan, syystä, jota yhä ihmettelen). Siinä kaatumisen hetkellä ehdin ennen maahan iskeytymistäni ajatella: "Toivottavasti ei käy kauhean pahasti." Seuraavaksi iskeytyi vasen poski maahan.
Vaan kiitos uuden pyöräilykypärän, niin kevyesti, ettei tullut edes naarmua! Siis poskeen. Reiteen tuli kyllä ruhje, joka nyt on kehittynyt Afrikan karttaa muistuttavaksi mustelmaksi, ja pyörän alle jättämäni polvi ja kyynärpää vaativat teippausta.
Olinpa onnekas, olen sen jälkeen ajatellut (varsinkin, kun jaettuani kokemukseni kahvipöydässä sain vastaukseksi tusinan tarinoita ihmisistä, joille oikeasti kävi pahasti). Toisaalta olen ajatellut: elämä on hauras. Siksi olenkin sen jälkeen nuuhkinut erityisen antaumuksella sateen jälkeistä metsää. Muuten en ole tosin tavanomaisesta sohelluksestani paljon poikennut.

Tämän tekstin varsinainen sanoma teille ja muistiin pantavaksi itselleni, kun jonain päivänä ajattelen vainihanpikaisestipolkaisevaniniineisitänytviitsi: kypärän käyttäminen kannattaa.

* Tämäkin helmi on Kauniiden ja Rohkeiden suomenkielisten jaksojen nimien kirjoittajan, Beritta Markkulan nerokkaasta kynästä. Yksi suosikeistani.

maanantai 25. elokuuta 2014

Aarrejahdissa

Juoksulenkki aurinkoisessa, ihanan kirpeässä alkusyksyn säässä. Sadevaatteissa saapastelua kaatosateessa, kuivana takin sisässä hyristen. 

Peiton (pitkästä aikaa!) alla varpaita kipristellen nujuten toisen ihossa kiinni. Parvekkeella yötä keuhkoihin hengitellen, tarpeellinen hetki itselle.

Sydämen pohjasta kumpuavaa räkätystä hyvän ystävän kanssa kakkupalan äärellä, naurunalaisena elämän epäkohdat. Kiitollisuus perheestä.

Yhden viikonlopun aikana kotiuunista (ja -hellalta) mehevä makaronilaatikko, pinaattikeitto, päähänpisto-mustikkapiirakka ja kaappientyhjennyssämpylät. Muistaa, miksi ruoka kannattaa tehdä itse: se yksinkertaisesti maistuu paremmalta.

Yksi järjetön riita. Yksi esimerkillinen sovinto.

Aika mahtavaa menoa, loppujen lopuksi.

(Häpeäkseni olen täysin kadottanut käsityksen siitä, mistä kuvat napsin. Pahoitteluni.)

Joitain viikkoja sitten tein tällaisen aarrekartan (linkki pdf-ohjeeseen). Olen tehnyt vastaavia aiemminkin, ja jonkinlaista unelmien selkiintymistä on ollut havaittavissa. Tällä kertaa tein aarrekarttaa aika mietteliäiden tunnelmien keskellä, vaikeitakin oloja punniten, mikä ehkä auttoi unelmien kirkastumista. Nyt en myöskään piilottanut aarrekarttaa pöytälaatikkoon sen valmistuttua. Enkä olisi voinutkaan, sillä laiskana diginatiivina tein sen käyttäen apunani pinterestiä (naistenlehtien onkiminen paperinkeräyksestä tätä tarkoitusta varten on aina niin työlästä). Digitaalisuus oli suuri plussa, sillä nyt unelmakartta iskee vasten kasvojani joka arkipäivä työpisteeni valtavalta tietokoneruudulta.

Hyvällä tahdolla voisi sanoa, että kartan kuvaaman mukainen osuus elämästä on jo sittemmin lisääntynyt mukavasti. Aika mahtavaa menoa.

perjantai 15. elokuuta 2014

Tarina tytöstä, joka halusi kuolla

Tämä kirja taitaa olla jo vuosia vanha, mutta itse törmäsin siihen lähikirjastossa viime viikolla ja noukin mukaani. Viimeisten parin vuoden elämäntilanteeseen opus osuukin kuin nyrkki silmään, joten ajankohta ei olisi voinut olla onnistuneempi.

Muleum on päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina tytöstä, joka on menettänyt kaiken ja haluaa kuolla. Se on samalla kuvaus mielenterveyspalveluiden tasottomuudesta, johon meilläkin on törmätty (erinomaista hoitoakin on, en sitä kiellä — mutta monille jää käteen lyhyempi tikku.) sekä ihmisistä ja inhimillisyydestä ylipäätään.
Koska kirjailija on nuoruusvuosien suosikkini Erlend Loe, ei kirja synkästä aiheestaan huolimatta jätä lukijaansa masentuneeksi. Epätoivo, masennus ja toivottomuus on kuvattu kirjassa niin hersyvästi — kuitenkaan pilkkaamatta — että ahmin joka lauseen. (Ko. kirjailijan tuotantoa inhoaville en voi suositella, niin taattua laatua on.) En tiedä, onko kirjailijalla omakohtaista kokemusta aiheesta, mutta vakuuttavasti hän itsetuhoisen aikeita ja ajatusmaailmaa kuvaa.

Puhelinkoppeja Wienissä. Eivät liity asiaan, mutta muistuttivat minua kirjan suomenkielisen painoksen kannesta.

Realismista tarina on toki kaukana, enkä osaa sanoa toimiiko se self help -opuksena itsemurhaa harkitseville (puolisoni ei mielellään lue kaunokirjallisuutta, enkä nyt saa tätä viihteellisenäkään tietokirjana läpi menemään masennuspotilaalla testauttaakseni) vai ei. Tällaiselle masennuksen laitamilla elävälle se oli kuitenkin tervetullut piristysruiske. Ylipäätään elämässä minusta vaikeimmille asioille saa ja pitää nauraa räkäisimmin, kunhan sydän on täynnä myötätuntoa. Ja juuri sitä tämä kirja on, kannesta kanteen.

Jälkikirjoitus: Myöhemmin minua huvitti se, että näitä teoksia oli paikalliskirjaston hyllyssä vierekkäin yli puolen tusinaa. Itsemurhaajakansamme on ilmeisesti ajateltu olevan kirjan kohderyhmää. Niin kuin olemmekin.

maanantai 4. elokuuta 2014

Missä oonkaan juuri nyt

Enpäs ole taas jaksanut tänne juuri kirjoitella. No, kaikenlaista on ollut!

Lähinnä henkistä kasvua, hyväksynnän opettelua, tunteiden sallimisen harjoittelua — omien, ja sen toisen. Tämän lisäksi lämpöisiä kallioita, pitkiä pulahduksia, makkaroita ja mansikoita, hikisiä öitä etelänpuoleisessa makuuhuoneessa, tylsiä työpäiviä tunkkaisessa toimistossa, ihmis- ja eläinlapsien ihanuuden ihmettelyä ja perheen parissa porisemista.

Kaikenlaista olen taas itsestäni oppinut:

1)
Tärkeintä hyvinvoinnilleni on unensaannista, ruokarytmistä ja säännöllisestä hikiliikunnasta huolehtiminen. Parhaimmatkin aikeet kaatuvat, jos yksikin näistä on todella retuperällä.

2)
Olen aikamoinen täydellisyydentavoittelija. Huomaamattani odotan itseltäni ja muilta aivan turhankin paljon. Ymmärrän itsekin täydellisyyden mahdottomaksi tavoitteeksi, mikä aiheuttaa uusia ongelmia. Lamaannun vaikeiden valintojen edessä: enhän voi mitenkään valita polkuani niin, että kaikki menisi parhain päin. Epämukavuutta tuntiessani helposti alan hautoa suuria suunnanmuutoksia: kaikki uusiksi, niin tämä selviää! Vaan kun muutamalla pienellä, kovin epätäydelliselläkin, säädöllä saisi olon paljon paremmaksi.

3)
Osaan kuin osaankin olla yhtä aikaa sekä oma itseni (spontaani, hölöttäjä, haaveilija, herkkätunteinen, herkkänahkainen, äkkipikainen, määrätietoinen, itsepäinen) että puolisoni kaipaama kumppani (neuvotteleva, kuunteleva, ymmärtäväinen, rakastava, selkeäsanainen, toisen huomioon ottava). Mutta työtä se vaatii. Ja pysähtymistä omien tunteiden äärelle, ennen kuin kiirehdin suin päin hermostumaan, loukkaantumaan tai neuvomaan.

4)
Herkästi ojennan vastuun omasta elämästäni jollekin muulle. Minulla on tylsää, koska mies ei tee muuta kuin selaa työsähköpostia. Minulla on ulkopuolinen olo, koska ystävät eivät ole kutsuneet kesärientoihin. Minulla on ankea olo, koska istun kauniilla ilmalla iltoja kotona tietokoneella tehtyäni samaa jo töissä. Vaan näinpä ei olekaan! Ihan itse voin tehdä asioita, jotka minusta ovat mukavia. Tarttua omiin projekteihini, kilauttaa kaverille ja laatia suunnitelman (tai turista vaan, mitä nykyaikana liian harvoin harrastan), painua ulos nauttimaan kesäsäästä — kantaa vastuun omasta onnellisuudestani. Kerran kuukaudessa joudun tämän viimeisen huomion tekemään, mutta aina se vaan lyö halolla otsaan.

5) Tämä hetki on hyvä juuri näin. Tänään töiden jälkeen vietin nautinnollisen parituntisen pyöräillen, juosten, uiden ja kuumalla kalliolla maaten, seuranani paras mahdollinen eli itseni. En huolehtinut huomisesta työpäivästä, urakehityksestäni, parisuhteen tilasta, tulevaisuuden suunnitelmista — ja elämä tuntui aivan täydelliseltä. Vähemmän nautinnollisessa tilassakaan ei tarvitsisi niin kauheasti huolehtia siitä, mitä kahden vuoden päästä teen työkseni, kenen kanssa viiden vuoden päästä jaan vuoteeni, miltä pankkitilini saldo näyttää kahdeksan vuoden päästä tai onko minulla neljänkymmenen vuoden päästä takanreunuksellani (onko takanreunustakaan?) valokuvia lastenlapsista, kuolleista koirista vai maineeseen saattelemistani suojateista. Niin turhaa! Enhän ole välttämättä edes elossa! Hitot suojateista, pankkitileistä ja vuoteista. Elämä on nyt.

Miten vaikeaa sitä onkin välillä sisäistää. Tänään elin tätäpäivää, se merkkiteko teki ihan mieli kirjata muistiin.