torstai 28. toukokuuta 2015

Oikeutettuja reaktioita mielen kellareissa *

"Hui, tule pois sieltä!" sanoi äitini, kun näki minut asuntomme parvekkeella. Myönnetään, sen kaide on viisikymmentälukulaisen matala ja ilmava. Puolisoni ei korkeanpaikankammoisena myöskään viihdy siellä. Enemmän tilaa itselle!

"Miksi mandariinit ovat niin makeita, mutta mandariinimehu niin kitkerää?" mietin eräänäkin päivä aamiaispöydässä. Ei osannut kuulijakunta vastata. On mukavaa, että jotkut asiat jäävät ilmaan arvoituksiksi. Inhoan joidenkin nykyihmisten tapaa koettaa ratkaista hyvä väittely kaivamalla älypuhelin esiin. Meillä on puolison kanssa diili, että kesken keskustelun ei saa googlata.

"Ihan niin kuin oikeassa kodissa," ajattelin juuri äsken, kun avoimesta parvekkeen ovesta kantautuvat pihalla pelailevien lasten äänet ja pyykit roikkuvat narulla ruokapöydän yläpuolella. Keväinen valo paljastaa senkin, mikä kaamoksen keskellä vessan, jääkaapin ja sängyn välillä vaeltaessa välillä unohtuu: näihin neliöihin mahtuu myös aika paljon elämää. Sitä pitää vaan herätä elämään.

"Mää kestän tän. Mää kestän tän. Mää kestän tän," hoin itselleni tuossa eräällä lenkillä, kun kaksi kolmasosaa reitistä hölkkäiltyäni, tunsin suolistossani mouruavan. Kestin! Minä 1 - krooninen suolistotulehdus 0. Useimmiten en edes muista, että minulla on sellainen. Vähänkö se on mahtavaa.

"Mitämitämitämitä," ajattelin, kun luin SSS-joukkojen hallitusohjelmasta (en linkkaa teitä siihen, masennutte vain, ellette jo ole sitä) seuraavan virkkeen: Toteutetaan kokeiluohjelma, joka koostuu erikseen valittavista laajemmista kokeiluista sekä lukuisista pienemmistä kokeiluista. Tai itse asiassa ajattelin samoin lähes jokaisen lauseen kohdalla.

"Tuo on paras muodostamasi lause ikinä," kehui puolisoni, kun kuvailin hänelle erästä eläintä sanoin male puffy dog named Bimbo. Nauroimme. "Floppy wrists!" helähdämme toisillemme usein — ja sisimmässäni kehrään. Kaksikielisen parisuhteen riesojen vastapainoksi on siitä myös aika paljon riemua, ettei ihan täydellisesti puhu toisen kanssa samaa kieltä.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.9.2004.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Lähdehän kävelemään, Stephanie! *

Seuraa urheiluaiheinen kirjoitus, liikunnanvihaajat voivat lopettaa lukemisen tähän.

Viime kesänä rapakon tuolla puolen erään kotimajoitusasunnon vessassa luin juoksuaiheista lehteä ja ajattelin: "Kappas!" Kuitenkin unohdin ahaa-elämykseni miltei vuodeksi, kunnes tänä keväänä juokseminen ei sitten oikein ottanut sujuakseen, koska talvella vähän laiskottelin (kun ei hiihtämään taaskaan päässyt, mutta räntää vaan tuli ja seliseli) ja sitten sain vielä kevään korvalla riesoikseni ikävän pitkäkestoisen flunssan. Olen tunnetusti kärsimätön henkilö ja minua kismitti, kun juoksukunto ei palautunutkaan entiselle tasolleen vain sillä, että laittoi lenkkarit jalkaan.

Ihan näin monia lenkkareita en sentään vielä omista.

No, sitten astuu kuvaan se artikkeli. Se oli jonkinlainen suitsutusartikkeli harjoitusmetodista, jossa juostaan ja kävellään vuorotellen. Eikä siis pelkästään aloittelijoille, joille sitä suositellaan käsittääkseni laajalti. Vaan että ihan maratoonille vaan kuulkaa niin, että juoksee 10 minuuttia, jonka jälkeen reippaasti kävelee hetken (olisiko ollut minuutin verran). Ihan pokkana! No, voin paljastaa, että toki aina välillä muutenkin lenkkeillessäni pistän kävelyksi, jos tekee liian tiukkaa. En ole sillä tavalla itselleni kovinkaan ankara. Mutta nyt olen vähän eri lailla tietoisemmin harjoittanut tätä metodia aina sellaisina päivinä, kun juoksu ei tunnu kulkevan — ja voin kyllä suositella.

Homman idea sen alkuperäisen artikkelin mukaan oli jotain sen suuntaista, että välillä hetken käveleminen antaa jalkojen lihaksille monipuolisempaa liikuntaa ja siten ehkäisee vammojen syntymistä. Itse olen yllätyksekseni huomannut myös, että moni kävelty+juostu lenkki on Sports Trackerin mukaan sujunut nopeammalla keskivauhdilla kuin pelkästään hölkkäilemäni! Vaikka toisaalta se on varmaan ihan luonnollista, sen hetken kävelyn jälkeen kun polvi nousee vähän helpommin. Tasavauhtisille peruskuntolenkeille on ehdottomasti paikkansa, eikä niitä kannata unohtaa. Mutta muille, joilla juoksu joskus takkuaa, voin kyllä suositella! Maratoonaritkin, niin mikset myös sinä!

Itselleni tämä on vielä sen takia astetta tarpeellisempi oivallus, että olen sitä lajia sekopää, jotta olen muutama vuosi sitten siirtynyt kokonaan paljasjalkakenkien käyttäjäksi. Kas, kun paljasjalkakengillä lähtee lenkkeilemään pitkän tauon jälkeen ei kyse ole pelkästään — tai itse asiassa kohdallani ollenkaan — siitä, ettei aerobinen kunto riitä, vaan siitä, etteivät jalkapohjien ja pohkeiden lihakset kestä äkillistä rääkkiä. Koivet ovat tulessa hyvin pian, jos lähtee liikaa ahnehtimaan. (Kevytkenkäjuoksun alkuaikoina sainkin itselleni aiheutettua mukavan jalkapohjan jänteen tulehduksen, jota en kyllä voi kenellekään suositella.)  

Lyhyempiä (lue: 400 metriä bussille tai pitkän päivän jälkeen viimeiset 200 metriä kotiin) pyrähdyksiä juoksen monena päivänä viikosta ihan siksi, kun käveleminen ei vaan joskus riitä — ajallisesti tai henkisesti. Mutta nämä alle kilsan pyrähdykset eivät ylläpitäneet jalkojen lihasten juoksukuntoa riittävästi pitkän lenkkitauon aikana. Juoksu+kävelypaussit -metodilla pystyin kuitenkin käymään jo heti jalkapohjien kuntouttamisvaiheessa viiden kilometrin lenkeillä eikä ole tarvinnut tyytyä parin kilsan pyrähdyksiin. Viisi kilometriä taas on tärkeä etäisyys, sillä se on lyhin reitti työpaikaltani kotiin.

Sporttivinkkinurkka päättyy tähän! Universumille kiitos kanadalaisen juoksulehden vessaan jättäjästä! Nyt jätskiä naamariin!

Ihan ei vielä näin tarkene kipaista jätsikioskille. Mutta kohta taas!


* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 14.12.1995

torstai 21. toukokuuta 2015

Katsokaa, hänhän on Pinokkio! *

Minä olin lapsena kova valehtelemaan. Aluksi se oli toki vain satuilua, jota kaikki lapset harrastavat. Selitin koulussa, että meillä on viisi valkoista kania ja vakuutin pikkusisaruksen siitä, että uudella nauhurilla voi kelata radiota (voisipa!). Mutta sitten en päässytkään siitä täysin eroon. Yläasteikäisenä huomasin useasti lipsauttavani vahingossa valheen: "Joo, olen nähnyt sen elokuvan." "Joo, se on ihan tyhmää." "Ei mua haittaa."

Lapsuudessani oli pidempi ajanjakso, jolloin koin olevani aika yksinäinen ja kaveriton. Halusin kai siis vain kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Muinoin törmäsin tähän artikkeliin, ja luonnoksissa on pyörinyt kirjoitus aiheesta siitä lähtien. Tämä kohta nimittäin kolahti:  "Jos vanhemmat tukeutuvat valheeseen tai ”tästä ei puhuta” -asenteeseen, lapsikin oppii valehtelemaan ja olemaan luottamatta totuuteen. Sen sijaan, jos lapselle puhutaan totta, hän saa aikuisuuteen mukaansa pääoman, josta hänellä tulee olemaan paljon hyötyä. Hän oppii, että ikävistäkin asioista voi puhua ja puhuminen auttaa selviytymään."  Meillä ei lapsille valehdeltu, mutta ei puhuttukaan. Tai puhuttiin sinänsä, hurjastikin - äitini on kuulemma puhelian ihminen, jonka mieheni on koskaan tavannut (ja hänen ystäviään tuntien se on paljon sanottu). Mutta vanhempien vaikeat asiat olivat vaiettuja. Tokihan ne roiskahtelivat ilmoille kupin täyttyessä yli äyräiden, muttemme perheenä osanneet niistä puhua. Eikä sitten ollut helppoa oppia puhumaan niistä omistakaan kaikkein kipeimmistä. Minkä johdosta kai sitten oli vaikea toisinaan pienissäkin asioissa sanoa ääneen se oma totuus, kun oli tunne, ettei vastaanottaja haluaisi sitä kuulla.

Aikuistumisen kynnyksellä aloin harjoitella tunteistani puhumista, niistä vaikeistakin. Samoihin aikoihin perheenjäsenieni hiljaa kantamat taakat pulpahtelivat pintaan, ja meidän kaikkien oli opeteltava sanomaan enemmän ääneen. Aluksi se oli vaikeaa kauheaa, mutta hiljalleen olemme kehittyneet. Nykyään sujuu jo aika hyvin, kaikilta. Myöhemmin olen molempien vanhempieni kanssa keskustellut lapsuuteni vaikenemisen kulttuurista ja he ovat auliisti myöntäneet sen juontaneen juurensa omista lapsuuden kokemuksistaan. Eivät he osanneet, eivätkä osanneet sitten opettaakaan. En ole siitä mitenkään katkera enkä missään vaiheessa ole syytellyt osaamattomuudesta vanhempiani. Isovanhempani muistaen näen kyllä, mistä keskustelukulttuuri kumpuaa ja toisaalta vanhempieni elämänpolut tuntien minulle on melko selvää, mitkä kokemukset ja ihmiset heille vasta myöhemmällä iällä ovat puhumisen taitoa opettaneet. Olen vaan hurjan kiitollinen, että solmujen alkaessa aueta kaikki osasimme nojata toisiimme ja uskalsimme opetella yhdessä.



Nykyisessä parisuhteessa jouduin vielä uuden oppitunnin äärelle. Olin aiemminkin seurustellut, mutten näin vakavasti. Eikä nuoruuden seurustelusuhteita oltu koskaan koeteltu yhtä kovasti, ne eivät edenneet yhtä nopeasti, eikä niihin aikoihin tarvinnut tehdä vielä yhtä vaikeita valintoja. Jos aiemmin oli ollut kauheaa, en tiedä, miten tätä jaksoa kuvaisi. Omien tunteiden paljastaminen toiseelle suhteessa, jossa ollaan niin iholla, kuin ihmissuhteessa olla voi, oli aluksi todella pelottavaa. niin pelottavaa, etten aluksi suostunut tekemään niin! (En voi suositella.) Harjoitus onneksi auttaa, ja vuosi vuodelta sujui ja sujuu paremmin. Oman sisimpänsä paljastaminen toiselle ihmiselle on paitsi pelottavaa, myös sykähdyttävää, rohkeaa, palkitsevaa ja koukuttavaa.

Toki jotkut, monetkin, asiat ovat yhä vaikeita pukea sanoiksi. Minulla saattaa mennä viikkoja kakaista jokin vaikea tunne suustani. Muttei sekään haittaa, täydellinen ei tarvitse olla. Joka kerta jännittäväksi asian tekee se, ettei positiivinen vastaanotto ole mitenkään taattu. Se ennen muinoin minulle vaikeinta olikin, en uskaltanut sanoa, jos pelkäsin tunteideni tulevan tyrmätyksi. Yhä useammin nykyään puhun suuni puhtaaksi silloinkin, kun olen varma, ettei vastapuoli tule pitämään kuulemastaan. (En toki syyttä suotta kiusatakseni, vaan silloin, kun minulle asia on liian tärkeä vaiettavaksi.)



Rehellisyyteen tunteissa liittyy myös vastaanottajan vastuu. Toisen ihmisen totuuden kuuleminen on monesti aivan todella vaikeaa. Parisuhteessa varsinkin, tai ainakin meidänlaistemme herkkien tunneihmisten parisuhteessa. Miksi? olen miettinyt useammin kuin kerran. Etkö voisi olla vähemmän masentunut? Miksi tämä on sinulle näin vaikeaa? Miksi ihmeessä olet tuota mieltä? Nyt, kun olen jonkin aikaa opetellut puhumista, tuleekin minun keskittyä kuuntelemisen taidon harjoittamiseen. Etten reagoisi omien tunteideni pohjalta, vaan koettaisin ensin todella ymmärtää toista. Kysyisin lisää, enkä kertoisi, mitä minusta pitäisi tehdä tai mikä on pielessä. Ja sittenkin, kun koen ymmärtäväni, voisin miettiä, saavutanko enemmän hiiltymällä tai puolustautumalla vai kenties koettamalla tulla puolitiehen vastaan.

No, tämä viimeinen osuus on vielä aika vaiheessa enkä tähtää täydellisyyteen. Mutta jos ei ihan joka kerta hermostuisi heti kättelyssä. :D

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 19.1.2006

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Pieni paketti Amazonilta *

Tunnustan. Metsästäjä-keräilijä -vaistoni heräävät toisinaan vuosituhansien horroksestaan ja ajamat minut riehaantumaan nettikaupoissa tai kivijalkaliikkeissä. Tarkemmin sanottuna ostan sen hetkiseen tarpeeseeni nähden yht'äkkiä aivan liikaa lankaa tai urheiluvaatteita. 

Yleisesti ottaen omistan aika vähän tavaraa. Asuntomme on pieni ja meillä on huonot säilytystilat, joten kaikki ylimääräinen kerääntyy röykkiöksi - joita en siedä, joten sitä ylimääräistä ei kauheasti ole. Mihinkään muuhun tuoteperheeseen ostopsykoosini ei ulotu, mistä voimme päätellä, että liiallinen ostelemiseni on jonkinlainen "ostan itselleni unelmieni elämää" -tyyppinen tauti. Toisin sanoen käytän harrastuksiini rahaa silloin, kun minulla ei ole tarpeeksi käytettävissä niihin aikaa. Koska kyllä minua lankakerien ostamista enemmän tyydyttää itse tehdyn paidan sisässä kehrääminen. Samoin kuin hyvän juoksulenkin jälkeinen euforia lyö laudalta uusista juoksutrikoista saadun mielihyvän.

Ongelma esiintyy syklisesti ja nostaa päätään lähinnä elämän ajautuessa hetkellisesti tietyntyyppisille raiteille, mutta silti haluan siitä eroon. Varsinkin, kun muuten niin kunnioitettavasti (itsekunnioitettavasti ainakin) olen vähentänyt kerskakulutusta, hankkinut vain tarpeeseen ja pitänyt huolen, että kun yksi tavara tulee, toinen lähtee. Sen rinnalla aivoton kuluttaminen turhan takia aiheuttaa omantunnon pistoksia ja häpeän tunteita.

Ite tehty.

Kulutusvalinnat ovat todella ongelmallisia tällaiselle ensimmäisen maailman lapselle. Vaikka kuluttaminenhan ei sinänsä ole lainkaan vaikeaa. Kun on tarve, hankitaan tarpeen täyttävä tavara, oman budjetin rajoissa mahdollisimman laadukkaaseen ja käyttöiältään pitkäikäisimpään hankintaan tähdäten. Mutta "tarpeen" määritteleminen on minulta välillä vähän hukassa. Meitä on siinä suhteessa niin moneen junaan. Puolisolleni "tarve" hankkia uudet farkut on silloin, kun hänellä on jäljellä enää yhdet housut, ja niidenkin polvet ovat puhki. Minuun se iskee takuulla aikaisemmin. Itselläni 1-30 vuorokauden (riippuen hankinnan suuruudesta) pituinen harkinta-aika toimii hyvin tarpeen tärkeyden selkiytymisessä, mutta joskus tarve on ostaminen. Ja silloin olen toisinaan vähän huono vastustamaan check out -napin kutsuhuutoa.

Osteluhimoa ei olisi ollenkaan, jos asuisin karulla saarella tai metsän keskellä ilman internetiä. Niin paljon kuin blogosfääristä uusia ideoita, naurun pyrskähdyksiä, inspiraatiota ja tunteita herättäviä ajatuksia saankin, on tämä virtuaalinen maailma myös suurelta osin syynä kaikkeen liikakulutukseeni. Jäljelle jäävästä osasta vastaavat ympärillä hyörivät ja pyörivät ihmiset, joista (ja joiden tavaroista) inspiroidun. Yksinkertaisin ratkaisu ongelmaan on varmasti kiitollisuusharjoitusten lisääminen. Erinäisten tutkimusten mukaan kun huomion kiinnittäminen asioihin, joista on kiitollinen elämässään juuri nyt, vähentää tuntuvasti himoa hankkia uutta, koska uuden hankkiminen niin usein on syytä tylsyydestä, tyytymättömyydestä tai kykenemättömyydestä elää tietoisesti tätä hetkeä.

Kokeillaan siis! Juuri nyt olen äärimmäisen kiitollinen uudesta huippumukavasta ja söpön värisestä urheilupaidasta, joka päällä lähden tästä pian tanssitunnille! Eiku.

P.S. En onneksi ole mitenkään pulassa pienine ostohimoinenikaan, rahaa jää säästöönkin enkä joudu loppukuusta vähentämään avokadon syöntiä. Asia ahdistaa lähinnä maapallon hyvinvoinnin näkökulmasta. Jos kaikki seitsemän miljardia ostelisivat samalla tahdilla urheilurintaliivejä kuin minä, olisi maailmanloppu lähellä.

P. P. S. Langan osteluahan ei tavallaan myöskään voi laskea turhaksi kuluttamiseksi, koska se on harrastus. Ilman lankaa neulomalla saisin hullun leiman lopullisesti tatuoitua otsaani. Kotona ihanuuttaan hehkuvat langat myös inspiroivat harrastamaan paljon tehokkaammin kuin kaupan hyllyssä odottavat - tai näin ainakin tulen hautaani asti väittämään.

P. P. P. S. Tämän tekstin inspiroi aamulla postista hakemani pieni paketti merino-silkkilankaa. Että silleen.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 18.2.1993.

torstai 7. toukokuuta 2015

Kehojen kemiat *

Saara kirjoitti  tänään aiheesta, joka itseänikin monella tavalla koskettaa. Älä laihduta -päivä oli mennyt minulta ohi täysin huomaamatta, vaikka ansaitsisi enemmänkin huomiota. Koen vaikeaksi sen, miten tärkeätä oman ravinnon koostumus monelle nykyään on. Tämä on toki myös hyvä asia. On hienoa, että ihmiset kiinnittävät huomiota siihen, mitä suuhunsa laittavat, eivät sokeasti lapa lisäaine-eineksiä tai viittä hampurilaisateriaa viikossa. Mutta olisiko nyt kuitenkin menty jo vähän liian pitkälle?

Jos ruumis on sielun temppeli, on nykyään moni melkoisen uskonnollinen. En mitenkään halua tuomita heitä, ketkä haluavat panostaa syömiseensä ja iloitsen jokaisen puolesta, joka on löytänyt itselleen sopivan ruokavalion. Uskon itse, ettemme kaikki voi hyvin samalla ravinnolla. Jokaisen meistä suolistossa on monta kiloa bakteereja, jotka varmasti voivat muodostua omanlaisikseen. Mutten silti tahtoisi syömisestä sellaista kilpailevien koulukuntien, erilaisten mittatikkujen ja hyvä-paha -akselilla jaoteltujen ruoka-aineiden taistelutannerta. Ruoka on kuitenkin loppujen lopuksi vain ruokaa, polttoainetta. On tärkeää, että sitä saa riittävästi, muttei liikaa. Toisaalta syöminen on paljon muutakin kuin tankkaamista, se on yhdessäoloa, perinteitä, juhlimista, arkea, käsityötä ja itse tehdystä nauttimista — välillä on ihan ok myös, että ruoka on lohdutus tai palkinto, kun se ei ole sitä joka kerta.

Ruokaa.
Itse olen toki allerginen tälle ruokahysterialle erinäisistä oman napani ympärille kietoutuneista syistä. Olen sairastanut syömishäiriön, eikä se sujunut ihan niin helposti, kuin Saaralla. Laihduin alle sen rajan, jonka sisätautilääkäri oli asettanut osastohoidolle. Paniikkianomuksellani vältin pakkoruokinnan, mikä jälkikäteen ajateltuna oli kenties virhe. Syömään alettuani sairastuin pohjattomaan nälkään ja lihoin yli lähtöpainoni. Terapeutilla kävin tuijottamassa seinää, kunnes lopetin. Syömishäiriö oli oire ahdistuksesta, joka oli siinä vaiheessa vielä niin lukkojen takana, että oli turhaa edes yrittää. Myöhemmin tervehdytin itse itseni, opettelin pureskelemaan, syömään tarpeeksi ja toisaalta jättämään liiat lautaselle. Opettelin liikkumaan mittarinani hyvä olo eikä minuutit tai kulutetut kalorit. Opettelin rakastamaan kehoani juuri sellaisena, kuin se oli (on yhä). Totesin parantuneeni tarpeeksi, kun annoin vain pari kuukautta tuntemani poikaystävän lähettää alastonkuvani valokuvakilpailuun. Kuva voitti, julkaistiin internetissä, ja nyt olemme naimisissa.

Jonkin aikaa parantumiseni jälkeen olin varmasti rasittava messuaja minäkin. Jauhoin nimittäin kaikille, kuinka heidän kannattaisi vaan lakata laihduttamasta, huokailemasta kuinka eivät millääään voi jaksaa kokonaista korvapuustia, ja syödä ihan vaan omaa kehoaan kuunnellen. No, nykyään pidän suuni useimmiten supussa, koska olen oppinut, että ketään ei kiinnosta, kun hoikka 23-vuotias selittää ihmisten voivan syödä, mitä haluavat. Sen lisäksi kaikki eivät voi, jotkut haluavat suödä paljon enemmän herkkuja, kuin kuluttavat, ja iän mukana aineenvaihdunta hidastuu. Itsekin viimeksi mainitun jo huomaan.

Silti yhä toivon arkisempaa otetta, maalaisjärkeä ja tasapainoa ravintokeskusteluihin. Eräänkin asiantuntijaksi ryhtyneen mukaan kaikkien kannattaisi lakata syömästä maitotuotteita, kaikkia mahdollisia viljoja ja juoda aamuisin suolalla ja rasvalla läträttyä kahvia. Joillekin tämä varmasti sopii, muttei todellakaan kaikille. Paastopäivävillitys on mielestäni myös vaarallinen muoti-ilmiö. Osalle se on varmasti näppärä tapa laihtua, mutta suurimman osan ihmisistä kyllä kannattaisi syödä ihan joka päivä — jonkinlainen vaihtelu ruokamääriin kuuluu luonnostaankin arjen ja juhlan aallokossa, mutta paastoaminen johtaa helposti ylensyönnistä itsensä rankaisemiseen tai juhlia ennen ravinnon panttaamiseen, mikä puolestaan lisää riskiä sairastua pohjattomaan nälkään. 
Venice Beach, L.A.
Ruokavalioiden erikoistumisessa näen myös huolestuttavia kaikuja rapakontakaisista trendeistä. Suomalaiset ovat toki yleensä ottaen hyvin koulutettuja, täällä ei läträtä kaikkeen maissisiirappia eikä perusjampan ruokavalio yhtä retuperällä, joten toivoa on. Mutta uhkakuvana silti silmissäni siintää sikäläinen malli, jossa terveellisesti syöminen menee hifistelyksi, joka on harvojen hoikkien ja hyvinvoivien harrastus, kun köyhät kansanosat syövät entistä ravintoköyhemmin halpatuotettua huttua.

Täten toivon, että normaali perusterve ruokavalio pitää pintansa ja lautasmallia esitellään yhä uusille alakoululaisille. Toivon vähemmän kritiikkiä kouluruokaa kohtaan. Soisin mielummin karkit laitettavan verolle kuin annettavan niin paljon palstatilaa ja hyllymetrejä "terveysvaikutteisille elintarvikkeille". Suurin osa ihan tavallisista elintarvikkeista kun on ainakin yhtä terveellisiä, elleivät parempia. Toivon kaikkien löytävän tasapainoisen ruokavalion, jossa he voivat hyvin, mutta voivat myös nauttia, eivätkä aiheuta illalliskutsujen järjestäjille vatsahaavaa. 
Jos ruumis on sielun temppeli, soisin vähemmän keskityttävän kuvanpalvontaan ja enemmän siihen, mitä sillä ruumiillaan haluaa tehdä. Kiivetä vuorelle, tanssia aamuneljään, loikoa riippumatossa kirjan kanssa tai vaikka synnyttää. Ruumiimme ovat ihmeellisiä, aivan ihmeellisiä biologian taideteoksia, joissa mikroskooppiset osaset yhteistyöllään mahdollistavat mullistavia tekoja. Ja lopuksi toivon kaikille rentoa otetta elämään ja sen muistamista, ettei mikään ole niin justiinsa.
 
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.3.1995.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Paljain olkapäin kohti äidin unelmaa! *

Vaikka taidankin pitää pitkähihaisen asuntonäytössä päälläni, otsikko on osuva.

Menen tänään katsomaan äidilleni uutta asuntoa. Eläkeikää lähestyvä supernainen haaveilee muutosta pääkaupunkiseudulle lähelle jälkipolviaan, pääkaupungin kulttuuririentoja ja Kalliota (äiti rakastaa kalliolaishipsterien ravintoloita ja katuelämää). Sydämeni on täynnä varauksetonta ihailua tätä harmaahapsensa punaiseksi jo vuosia värjännyttä Peppi Pitkätossua. Elämä ei ole kohdellut tätä naista silkkihansikkain, mutta eipä ole varovaisesti myöskään nainen käsitellyt elämää. Hän on rakastanut, raivonnut, masentunut ja matkustanut. Häntä on petetty ja hän on pettynyt. Hän kaitsi kolme esiteiniä aikuisuuteen yksinhuoltajana, ja vaikkei se välillä mitenkään mallikelpoisesti sujunutkaan (tästä kirjoittanen jossain vaiheessa lisää), olen täynnä kiitollisuutta kaikesta saamastani. Omissa aallonpohjissaankin hän teki meille lapsille selväksi, miten rakastettuja olimme - ja olemme yhä.

Olen perinyt äidiltäni levottoman sielun. Sydämeni halajaa jatkuvasti kurkistamaan jonkin uuden mutkan taakse ja laadin erilaisia suunnitelmia sellaiseen tahtiin, että vieruskaveria (puoliso parka) hirvittää. Äidilläni on kuitenkin ollut rohkeutta, jota itseltäni vielä puuttuu. Hän katsoo eteenpäin, kun itse jään toisinaan haikailemaan menneitä. Äidin asuntojahdin keskellä huomasin alkavani hätääntyä: Sitten kotikaupungissani ei olekaan enää kotia, johon palata! Miten käy jouluisten kokoontumisten äidin olohuoneeseen, mahdummeko sisarusteni kanssa perheinemme kaikki kaksioon? 

Kun sain itseni kiinni tästä, tein kaksi asiaa. 1) Päätin pitää huolen, etten omien haikailuideni takia ala jarrutella äidin unelmaa. 2) Päätin antaa itselleni luvan rauhassa haikailla, muistella ja surrakin. Ja toisaalta ottaa tämän vinkkinä siitä, että itse on tehtävä omasta elämästä itsensä näköistä. Myös niin, että jos haluan ison kotipaikan, jonne kutsua koko suvun kerralla kylään, voin pitää tähtäimessä sellaisen hankkimista ihan itsellekin. Äidilläni on lupa elellä ihan minkälaisessa lukaalissa hän lystää. Ja olisihan se nyt ihan huippua, jos hän asuisi lähempänä. Edes sitten lähempänä lentokenttää, jos kun me mieheni kanssa jossain vaiheessa pyrähdämme maailmalle.

Muutenkin voin ottaa äitini rohkeudesta oppia. Hän on tavoitellut elämässään juuri niitä juttuja, mitkä sillä hetkellä parhailta ovat tuntuneet. Useampi manner on tullut sitä kautta tutuksi, toki takkiinkin on tullut. Kolikolla on toinenkin puoli: äidin ei ole tarvinnut kysellä kenenkään mielipidettä, koska meidän lasten aikuistuttua ei hän on ollut vastuussa ainoastaan omasta elämästään eikä rinnalla ole ollut puolisoa hidastamassa vauhtia kaarteissa. Parisuhde tuo elämään turvaa ja pysyvyyttä, mutta myös tarpeen tulla puolitiehen vastaan. Siinä suhteessa koetan ottaa oppia toisaalta, koska molemmilta vanhemmiltani periytyvä jääräpäisyys ei aina yhteistyökuvioissa ole eduksi.

Tällaista mieleni päällä tänään - ja näin äitienpäiväviikolla yleensäkin. Upea, ihana, rohkea äiti. Inhimillinen, erehtyväinen, parhaansa tekevä äiti. Lämmin, huolehtiva, ehdoitta rakastava äiti. ❤




* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 8.12.2003.