perjantai 25. marraskuuta 2016

Kaikki ihanat ihmiset kalkkunalla *

Nyt, kun elämäni viides kiitospäivä on ohitettu, voin vähän reflektoida kokemuksiani kyseisen juhlapyhän tiimoilta.

Puolisoni ensimmäisenä kiitospäivänä Suomessa innostuimme äitini kanssa ja järjestimme tv:stä tutun perhejuhlan. Oli suuri kalkkuna, bataattimuusia, kurpitsakeittoa ja se kööri, joka meillä perhejuhliin kokoontuu, pitkän pöydän ääressä. Yritettiinkö siinä jotenkin myös pitää puheita siitä, mistä kukin oli kiitollinen, en muista.

Ulkoisesti tilaisuus oli menestys, vain Woody Allen puuttui. Mies oli otettu, mutta jälkikäteen kuitenkin kallella kypärin. Ei se ollut sama. Perunamuusi puuttui, eikä heillä koskaan syöty bataatteja kiitospäivänä. Maissiakaan ei kukaan ollut älynnyt ostaa. Ja henkilölle, jonka oma perhe ei pystyisi kokoontumaan saman pöydän ääreen yhdeksi isoksi pulisevaksi rakkauskuplaksi, ilta ei muistuttanut perinteistä kiitospäivää. Puolisoni on kiitollinen päästyään avioliiton myötä osaksi tavallista, rakastavaa, riitelevää, riemuavaa, rönsyilevää perhettä. Mutta toisinaan se, miten hyvin minun perheeni on hänet hyväksynyt, muistuttaa kipeästi haastavasta suhteesta häneen omiin vanhempiinsa. Mahtavat päivälliset, hän totesi. Mutta ei se ollut sama.

Seuraavana vuonna ei enää järjestetty perhejuhlia, mutta päätin yllättää ukkosen itse laittamallani kiitospäivän päivällisellä. Puoliso teki pitkän työpäivän, ja sillä aikaa minä olin hikoillut keittiössä tuntikausia. Odottelin käsiäni hieroen ihastelua ja kiitossanoja, jotka mahtava yllätykseni synnyttäisi, mutta yhdeksän aikoihin kotiin palaava ihmisriepu halusikin vain ruokaa ja lepoa. Eikä puolisoni itse asiassa yhtään pidä yllätyksistä. Emme olleet parhaimmillamme. Odotusten alentaminen on avain onneen, opimme tästä illasta.

Kolmantena vuonna taisimme syödä thairuokaa.

Mutta sen jälkeen homma alkoi sujua. Kyselin etukäteen, mitä puolisoni haluaisi tehdä ja – mikä tärkeintä – mitä kuului syödä. Yllätysmomentti sikseen: pohdimme yhdessä, kävimme yhdessä kaupassa ja laitoimme ruoan yhdessä. Riman hilasin alas, koska tässä lajissa ei tullut aiemminkaan tyylipisteitä liiasta yrittämisestä. Maku ratkaisee. Valmiiksi kypsä, savustettu kalkkunafilerulla. Suoraan muovikääreestä uuniin, toimii. Keitetyt perunat vispilällä muusiksi, kuoriakaan ei meidän talossa tarvitse, sekaan voita ja loraus rasvaista maitoa. Pakasteherneet huuhtelemalla huoneenlämpöisiksi, ei tarvi edes keittää. Maissintähkät uunissa lämpimäksi, pöytään voita, kukin hieroo pintaan makunsa mukaan. Karpalohilloa purkista. Ruskeaa kastikettakaan ei kannata tehdä itse, saattaa pian palaa pohjaan. Valion purkista vaan pannulle ja vähän lisää pippuria. 

Kynttilät pöytään. Ja muut valot pois päältä, niin ei se keittiöön jätetty sotkukaan näy. Eddie Fisher levylautaselle, pölyhiukkasten rätinä tuo vaan tunnelmaa. Villasukat jalkaan, työasiat harteilta, vaikka torstai vasta onkin. Alle tunnissa pöytään saatu kiitospäivän ateria maistuu erinomaisen hyvältä, koska sen ympäröi huolettoman rauhallinen ilmapiiri eikä kenenkään otsaa kiristä liian yrittämisen tai vaivalloisen miellyttämisen vanne. Kyytipojaksi voi lipittää, mikä kenellekin maistuu. Pimeässä marraskuun illassa kelpaa istua pyydystelemässä herneitä toistakin tuntia, jonka jälkeen voi juurruttaa itsensä sohvan nurkkaan teekupin ja seurueelle sopivan hömpän ääreen. Minnekään ei ole kiire, voi antaa kalkkunakooman laskeutua.

Eräätkin jouluvalot. Jotka roikkuivat tuossa vuoden ympäri.

Perhejuhlaan raahaan tuon sitten jouluna, ja siitä ei yrittämistä puutu. Mutta tämä kiitospäivän resepti alkaa vihdoin olla aika hyväksi hioutunut. Ja, mikä tärkeintä, hänen näköisekseen.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 18.3.1997

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Pääjohtajasta pääjohtajaksi käy tyytymättömän miehen tie *

On ollut vaikea löytää sopivaa hetkeä tänne kirjoittamiseen, vaikka ajatuksia onkin ollut jaettavaksi. Olen innostunut töistä. Toisaalta olen myös stressaantunut niistä uudella tavalla. Vastuu, itsellisyyden ja yhteistyön tasapaino (lue: kontrollifriikkiys), aikataulutuksen haasteet (lue: en osaa) – näitä olen pyöritellyt poikkeuksellisesti vähän vapaa-ajallakin, vaikka yleensä työt jäävät minulta töihin. Töistä innostuminen on toisin sanoen vaarallista. Herää tarve tehdä ne kunnianhimoisen hyvin – ja ihan ite. Kuvittelin olevani oikein yhteistyökykyinen, mutta tässä onkin selvä oppimisen paikka. Olen omija.

Olen myös vähän opiskellut avoimen yliopiston verkkoympäristössä, kantanut paketteja autosta postin lastauslaiturille, lenkkeillyt, tanssinut, laulanut, neulonut, lukenut ja löhöillyt. Olen halaillut lähimmäisiäni ja turhautunut heihin, auttanut ja antanut palautetta. Olen mennyt nukkumaan miettien, miten äärettömän ärsyttävän ja epäsopivan henkilön kanssa jaankaan sänkyni ja herännyt ihmettelemään, miten sillä voi olla niin kerrassaan hurmaava hymy, ettei voi kuin rutistaa. Loikkinut lumessa. Tiedätte kyllä, elänyt niin kuin nyt elämää eletään. Ottanut kaksi askelta eteenpäin ja yhden taakse, kaatunut rähmälleni ja noussut ylös.

Hevonen.

Viikon uutisaihe on luonnollisesti ollut esillä ruokapöydässämme. En yllättynyt vaalituloksesta, sanotaan se nyt suoraan. Mutta peloissani kyllä vähän olen. Kuten puolisoni aihetta pohti, on huolestuttavaa antaa ihmisille sellainen esimerkki, että hyvän maun ja moraalin rajat voi ylittää ilman seurauksia – vieläpä tulla siitä palkituksi. Populismi ei ole automaattisesti pahasta, populisteja on joka puolueessa ja kansan puhutteleminen siten, että kansa ymmärtää, on tehokas tapa saada viesti läpi. Mutta jotain rajaa nyt perseilyyn. Parasta, mitä tästä voisi seurata, on kärjistyneen kaksipuoluejärjestelmän hajoaminen laajemmaksi kentäksi ja vaalijärjestelmän tarkasteleminen kriittisesti. Tämä voisi myös olla se viimeinen niitti, joka puhkaisee rapakontakaisen yhteiskunnan eriarvoistumisen ja sisäisten jännitteiden räjähdysherkän painekattilan. Toivoisin, että tämä olisi se, ja muutos parempaan alkaisi nyt. En uskalla ajatella, mitä on vielä luvassa, jos alamäki vielä jatkuu. 

Eräät ystävämme ovat teksasilaisen pikkukaupungin ainoat liberaalit, raivoliberaalit vielä, jos näin voi sanoa. Sydän karrella he nyt odottavat, mitä tuleman pitää. Näin etäisyyden suoman turvan suojista voi seurata sivusta huolensekaisella mielenkiinnolla. Ainakin runsaasti materiaalia stand up -koomikoille ja poliittisen satiirin tuottajille, se on varma. Pilke silmäkulmassa puolisoni julisti myös: "Sitä suuremmalla syyllä täytyy yrittää pysytellä naimisissa!" Mutta heille tilanne on totinen. Kääntyvätkö kansalaiset toisiaan vastaan vai toisiaan kohti, sitä jännitän kaikista eniten. Onneksi jälkimmäisestä on merkkejä ilmassa. Mutta voitte myös kuvitella, mitä etelävaltiolaisessa pikkukaupungissa alkaa porista, kun yhteiskunta palkitsee avoimesti rasistisen vihapuheen presidentin tittelillä. Puistattaa.

Omassa elämässäni en kai voi vaikuttaa asiaan kuin olemalla läsnä. Kuuntelemalla sellaisiakin mielipiteitä, joita minun on vaikea hyväksyä. Hengittämällä syvään. Auttamalla toista hädässä, etenkin sellaista, joka ensinäkemältä tekisi mieli kiertää kaukaa. Puolustamalla heikompaa. Puuttumalla huonoon kohteluun. Keskittymällä eroavaisuuksien sijaan yhteiseen. Kääntymällä kohti.

Katse tulevaan.

* Otsikko: Markkula, Beritta.Kauniit ja rohkeat 10.5.2010.