Onnen nallekarkit

Mikseivät ne voisi mennä välillä enemmän tasan? 

Minä ja puoliso tunnumme olevan aina eri kiertoradoilla. Kun hän tuntee riemukasta lempeä ja yhteenkuuluvuutta, minä kipuilen erilaisia tulevaisuudentoiveotamme ja näen vain myrskypilviä. Kun minä koen savuttaneeni pitkästä aikaa tasapainon, hän kärsii burn outin kourissa ja järjestelee elämäänsä uudelleen. Tai nyt: kun mieheni kieriskelee Suomi-vihassa ja haluaa tehdä konkreettisia tekoja kotomaani taakse jättämiseksi, minun elämäni tuntuu vihdoin asettuneen uomiinsa: ihanat perhe ja ystävät, ihanat harrastukset, hetkittäin riemukkaalta tuntuu jopa työ.

Pirskatti vieköön.

Ehkä olemme yksinkertaisti epäsopivia. Tai sitten tähän kahden ihmisen yhteenliittymään liittyy väkisinkin eritahtisuutta ja epäsynkroonia, kun ihmisiä ollaan kumpainenkin ja sellaisina epätäydellisiä, epäjohdonmukaista ja epänormittuneita. Pahus. Joutuu punnitsemaan niitä elämän vaikeita, kuten mistä tärkeistä asioista on valmis luopumaan, kun kaikki ei vaan voi kerralla toteutua.

Itselleni olen elämänohjeeksi antanut, että  katkeruudelle ei ole sijaa. Toisin sanoen päätöstä ei tehdä omia tarpeita talloen, vain siksi että se vaikuttaa hetkessä helpommalta. Pitkän aikavälin kerrannaisvaikutukset on aina otettava huomioon.

"Choose discomfort ovet resentment", 

kuten guruni Brené Brown sanoo. Amen.

Mitä tänään syötäisiin?

En ollut miettinyt aihetta enkä tällä kertaa aikonut kirjoittaa. "Mitä sanomista minulla syömisestä on?" ajattelin. Sitten keksin, että ehkä sittenkin jotain.

Olen sitä mieltä, että syömisestä, liikunnasta ja painonhallinnasta tehdään mediassa jatkuvasti aivan liian iso ja vääränlainen numero. Nykyään syöminen on valtavan vaikeaa. On jos jonkinlaista -ismiä ja vakaumusta, diettiä ja ruokavaliota. On mielestäni kuitenkin vaarallista lähteä näiden muotivirtausten perässä varauksettomasti kulkemaan.

Minä sairastuin nuorena syömishäiriöön, kun ajattelin vain ihan vähän laihduttaa. Ravitsemusalan ammattilainen (en muista kuka!) sanoi kerran radiossa, että laihduttaminen on aina riski sairastua syömishäiriöön. Allekirjoitan tämän täysin. Vain osalla meistä on siihen alttius, mutta kokeilematta ei voi tietää, kuuluuko itse siihen joukkoon. Eikä syömishäiriöalttiuteen tarvita välttämättä himolaihduttajaäitiä tai hyväksikäyttäjäisää. Meillä oli ihan tavallisen mukava perhe. Molemmat vanhempani ovat aina pitäneet huolta, että me lapset tiesimme olevamme heidän mielestään kauniita ja ihania juuri sellaisina kuin olimme. Kotona syötiin monipuolisesti kaikkea eineksistä kotiruokagourmet'seen ja kannustettiin liikuntaan elämäntapana muttei pakkomielteenä.

Silti sekä minä, että siskoni olemme molemmat läpikäyneet syömishäiriön. Ja vaikka molemmat olemme tahoillamme siitä kuivilla ja monessa mielessä täysin parantuneita, jokin haamu sairaudesta on kuitenkin jäänyt jäljelle. Eniten se näkyy siinä, että käsityksemme omasta hyvän olon normaalipainostamme on keskivertokansalaista hoikempi ja että syömme molemmat yhdessä paremmin kuin yksin. Itse olen ilokseni huomannut viime aikoina, että myös yksin ollessa terveellinen ruokavalio riittävine ravintoaineineen ja kohtuussa pysyvine herkutteluineen minulta onnistuu. Tähän on tultu pitkä tie ensin laihduttamisen, sitten ahmimisen ja erinäisten ruokavaliokokeilujen kautta lopulta perusterveellisen normaalin ruoan pariin.

Voin rehellisesti sanoa olevani tyytyväinen kehooni ja nykyään minulla on myös hyvin levollinen suhde ruokaan. Ruoka on minulle ystävä, ei vihollinen. 

Vaan on sanottava, että jos yhtään eksyn naistenlehtihyllylle tai edes päivälehtien nettiversioihin (paperisia ei tule) — fitnessblogimaailmasta puhumattakaan! — voi nopeasti alkaa tuntua siltä, että pitäisi. Pitäisi syödä sitä eikä tätä, liikkua noin eikä näin, välttää yhtä ja suosia toista, olla hoikempi tai kenties kuitenkin pulskempi, niin eläisi pidempään, olisi terveempi ja aivokapasiteettikin varmaan lisääntyisi. Olen kenties keskivertoa herkempi tälle ravintopropagandalle, mutta herkkiä ovat  lukuisat muutkin nuoret naiset ja varsinkin tytöt, vielä omista raajoistaan ja rajoistaan epävarmat. Omanlaisensa ahdistuksen se varmasti aiheuttaa heille, jotka eivät solahda sujuvasti valtamedian kauneusihanteisiin.

Kun voisin jotenkin korvata kaikki maailman diettimainokset kehotuksilla kohtuuteen ja itsensä hyvänä pitämiseen, nautintoon ja lempeyteen, sen tekisin. Terveellinen ruokasuhde ja tyytyväisyys omaan kehoon eivät mielestäni synny laihdutuskuureilla eivätkä paastoamisella. Niiden lähde on oman itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on: oli sitten yli- tai alipainoinen, riuska tai rimpula. Omat ahmimiskiloni sulivat kuin itsestään sen jälkeen, kun olin päättänyt, ettei minun tarvitsisi laihtua ollakseni kaunis, ihana ja seksikäs. Paradoksaalista, mutta niinhän elämä usein. 

Monet meistä käyttävät ruokaa myös lohdukkeena, eikä siinäkään mitään vikaa ole, niin kauan kuin syömistä ei käytä tunteidensa tukahduttamiseen. Siinä vaiheessa, kun leuat käyvät vaikkei ruokaa tekisi edes mieli, vain jotta saisi peitettyä alleen turhautumisen/pettymyksen/yksinäisyyden/riittämättömyyden tunteen — on kyse taas toisenlaisesta syömishäiriöstä. Tiedän kokemuksesta, minulla oli sekin. Eikä siihenkään, valitettavasti, ole muuta keinoa kuin se vaikein: niiden tunteiden kohtaaminen. Ihan ilman sitä herkkupanssaria. Raja itsensä palkitsemisen ja turruttamisen välillä on toisinaan häilyvä, mutta parhaiten saa selville, kummalla puolella liikkuu, kun arvioi, tuleeko olo syömisen jälkeen olemaan parempi vai huonompi. Onko sen herkun syöminen siinä kohtaa rakkautta itseä kohtaan vai rangaistus?

Hyväksyntää me kaikki vain kaipaamme. Ja eniten, kaikista kipeiten, itseltämme. Aikuistumisessa rankinta on kai se, että on itse pidettävä omia puoliaan, asetettava itselleen rajoja, ja osoittettava itselleen rakkautta. Mutta samalla se on kaikkein antoisinta. Siis rakastakaa itseänne, ihanat. Ja syökää mitä mielenne tekee. Ihan oikeasti.

Yhteishengestä

Eilen mies alkoi yllättäen puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kuinka kauan, että voisi saada kansalaisuuden. Mitä sitten tekisi. Minä tunsin yhtä aikaa intoa ja onnea — ja kurkun kuristuvan. Itsenikin yllättäen onnistuin tämän sitten jopa miehelle ilmaisemaan (enkä vaan heittäytynyt omituiseksi ja vääntyillyt epämukavassa olossani, niin kuin tapanani on). Että kuinka onnellinen olen, että olemme oppineet keskustelemaan asioista ja vastaamaan toistemme tarpeisiin. Kuinka suhteemme on nyt, kolmivuotiaana, ihanampi kuin koskaan edes ihastushuumassa. Mutta että tulevaisuudesta on vaikea puhua, koska olemme lasten hankkimisesta nykyään niin äärimmäisen eri mieltä. 

Herra oli hetken hiljaa ja sitten tuo — jota vaikeimpina masennuskausinakaan en saanut tapaamaan terapeuttia, en itkulla enkä huudolla — ilmoitti, että hänen mielestään kannattaisi mennä juttelemaan asiasta yhdessä jollekin ulkopuoliselle. Varmistin vielä myöhemmin, että oli tosissaan, ja onhan se. Niinpä kirjoitin yhdelle ehdokkaalle ja katsotaan, onko tällä halukkuutta toimia neuvonantajana.

Vaikka aihe on vaikea, jäi tilanteesta minulle todella hyvä mieli. Meidän kummankin käytös osoitti, että olemme todella oppineet puhumaan omista tunteistamme avoimesti, hyökkäämättä tai puolustautumatta. Puoliso myös loi minuun suunnatonta uskoa kohtaamalla käsillä olevan ongelman asenteella: "Miten selvitämme tämän yhdessä?". Tätä me-henkeä olen häneltä odottanut. 

Kävi miten kävi, olen suunnattoman onnellinen, että kohtalo toi tiemme yhteen. En voisi kuvitella toista, jonka rinnalla olisin oppinut niin paljon itsestäni, parisuhteesta ja ihmisismielestä yleensä. Olen ylpeä meistä.

Keltaisten lehtien alta

Kävin etsimässä itseäni metsästä.

Löysin.

Pariksi viikoksi tunnuin hukanneen Minän. Velloin töissä sekä kotihommissa ja -huolissa, mutten oikein elänyt. Kanavoin sisimmässä kytevää huonoa oloa milloin mihinkin: pakkomielteiseen verkkokauppojen selailuun, syömiseen, äitiysblogien lukemiseen (aktiviteettiin, jonka olen jo itseltäni kieltänyt, sillä vauvakuume ei kaipaa yhtään enempää ruokkimista tämän hetkisessä elämäntilanteessa). 

Sitten burn outin partaalla pyörinyt puoliso vihdoin sai raivattua itselleen lepohetken ja karkasi ulkomaille. Onneksi, meidän molempien kannalta. Hän oli todella levon tarpeessa — ja minä hiljaisuuden. Nimittäin sen painostavan, paksun, syvän hiljaisuuden, joka leijuu tyhjässä asunnossa, josta puuttuvat sinne tavallisesti kuuluvat äänet. Se on epämukavaa hiljaisuutta ja aluksi koetin peittää sen kaikenlaisilla äänillä, mutta lopulta päätin antaa hiljaisuudelle mahdollisuuden. Kun aloin kuunnella sitä, aloin muistaa.

Muistaa, mitä onkaan pitkään halunnut tehdä, muttei ole ehtinyt tai viitsinyt. Muistaa, mikä olikaan se artisti, jonka äänen kuulemisesta sielu pitää. Muistaa, että päivällisen syöminen yksin, kaikessa hiljaisuudessa, voikin olla nautinnollinen ja keskittynyt kokemus. Muistin, että rakastan ulkoilua syyssäässä. Ja siellä syyssäässä tunnistin tämän pallean alla asuvan siniharmaan yksinäisyyden tunteen, epämääräisen turvattomuuden, josta olen viime aikoina kärsinyt. Se on vanha tuttu, olemme käyskennelleet metsissä yhdessä ennenkin.

Onneksi muistin myös, mikä siihen auttaa. Nimittäin se, ettei yritä paeta, vaan tehdä tuttavuutta. Istuu alas ja kirjoittaa tuntemuksiaan vähän ylös. Vastustaa kiusausta olla tukahduttamalla sitä suklaalla, televisiolla tai pakonomaisella liikunnalla. Lepää vain rauhassa ja miettii, mitä Itse haluaisi tehdä. 

 

Olen jollain tavalla tunne-elämältäni herkkä, epävakaakin kenties, tavalla joka ei näy kuin aivan läheisilleni. Olen yhtä aikaa räjähdysherkkä ja hiljaa kytevä. Kaipaan yhtäällä seikkailuja ja adrenaliinia ja taas toisessa hetkessä haluaisin sulkeutua maailmalta pimeään huoneeseen. Minulle on ollut tärkeää oppia näistä tuntestani pari asiaa. Että tunteiden kohtaaminen, niihin sulaminen ja niiden kanssa tutuiksi tuleminen, on paljon hedelmällisempää kuin niiden pakeneminen sijaistoimintoihin tai hukuttäminen elämän hälinään. Pelottavaa se voi olla, useinkin, mutta erittäin antoisaa. Ja että huolimatta siitä, että tunnen itseni yksinäiseksi vaeltajaksi, jonka omituisia ongelmia ei kukaan saata käsittää, ovat tunteeni loppujen lopuksi erittäin universaaleja. Ja asioiden nimeäminen auttaa. Siksipä olenkin opetellut puhumaan. Niistä noloistakin, niistä herkimmistä, niistä pelottavimmista. Se on hurjaa, mutta hirvittävän terapeuttista.

Nyt menen kuuntelemaan hiljaisuutta vähän lisää. Toivottavasti kaunista syksyä riittää vielä uusiin metsäretkiin.

Hei, minun nimeni on Riimi ja minä olen ..

.. ostosriippuvainen.

Olen tiennyt sen jo pidempään, mutta tänään totuus iski vasten kasvoja lopullisesti. Vingutin luottokorttia, vaikkei olisi tarvinnut. Halusin. En edes halunnut. Mutta tunsin pakonomaista tarvetta. Ostosriippuvuuteni kohdistuu vaatteisiin. En osta lukumäärällisesti kovinkaan paljoa, mutta siihen nähden mikä määrä vaatetta minulla jo on, ostan liikaa. En osta hulppean hintaisia merkkituotteita, mutta siihen nähden miten paljon saan palkkaa, ostan liian kalliita. Riippuvuuden ostamisesta tekee se, että en osaa lopettaa, vaikka minun pitäisi ja haluaisin säästää rahaa. 

Olen puhunut asiasta mieheni kanssa — onneksi sentään uskaltauduin! — mutta hän ei pysty vahtimaan minun kulutustani. Emme näe toistemme pankkitileille, eikä hän tiedä minne kymppi tai pari tai kymmenen minun käsistäni hujahtavat. Toisekseen hän ei ole juurikaan kiinnostunut pukeutumisesta, eikä siten useinkaan edes huomaa, jos minulla on päälläni uusia vaatteita. Kolmanneksi, ostosvimmani ei ole päivittäistä eikä viikottaistakaan, ja parin kuukauden välein tapahtuvat ostosspurtit on helpompi peittää.

Miehelle tunnustamisen lisäksi olen kokeillut kirjan pitämistä tuloistani ja menoistani ja se auttoi — nyt lienee taas korkea aika palata siihen takaisin. Lisäksi olen pyrkinyt käyttämään ainoastaan käteistä, kieltämään itseltäni tilin ylityksen ja laittamaan ostoksiin himoamani rahat säästötilille. Kaikki tämä auttaa aina jonkin aikaa, mutta sitten tapahtuu .. jotain, ja homma karkaa taas käsistäni. Mitä se jotain sitten on? Ahdistus kasaantuu. Mieleni ylikuormittuu. Palleanseudulle asettuu kylmää hohkaava möhkäle pelkoa ja riittämättömyyden tunnetta. Tunnen elämäni menevän väärään suuntaan. Ennen lääkkeeni tähän huonoon oloon oli liikasyöminen. Kun pääsin siitä oireesta eroon, luulin päässeni myös taudista, mutta todellisuudessa lääkitsen itseäni nykyään kerryttämällä vaatekaappini sisältöä. 

Vaatteiden haaliminen edustaa selvästi jonkinlaista turvan hakemista ja täydellisyyden tavoittelua: sitten, kun minulla on tämä ja tällainen ja nuo, olen valmis, kokonainen. Turvassa epävarmuudelta ja minua jahtaavalta ankeuttajalta, joka kuiskii korvaani ahdistusta ruokkivia ajatuksia. Ostamisella saavutettu huuma on kuitenkin häviävän hetkellistä, ja nykyään liiasta ostelusta seuraava syyllisyys herää sekin välittömästi. Ahdistusta ahdistuksen päälle siis.

Kirjoitin tästä tänne tunnustaakseni asian myös jolle kulle muulle. Häpeänsä myöntäminen toisille nimittäin tunnetusti auttaa. Sen lisäksi halusin kirjoittaa aiheesta, joka on nykyaikana luultavasti harmittavan yleinen, kenenkään huomaamatta. En usko kenenkään huomaavan minusta, että olen riippuvainen ostamisesta. Minulla ei ole joka päivä uutta erilaista päällä eivätkä käyttämäni vaatteet ole kalliita — vaikutan vain ihmiseltä, joka tykkää pikkuisen panostaa pukeutumiseensa. Minulla ei ole kulutusluottoja eivätkä laskuni ole myöhässä — on vain sitkeä alle kahden tonnin luottokorttivelka, josta maksan saman verran pois kuin kerrytän lisää, niin ettei loppusumma muutu ikinä miksikään. Näennäisestä harmittomuudestaan huolimatta ongelmani on silti todellinen. Ja haluan siitä eroon.

Mikä olisi sitten seuraava askel? 1) Alkaa jälleen kirjaamaan tuloja ja menoja orjallisesti ylös. 2) Myydä tarpeettomia vaatteita pois. 3) Haastaa itseni olemaan ostamatta mitään tuiki tarpeellisten päivittäistavaroiden lisäksi seuraavaan kolmeen kuukauteen. En oikeasti varmasti tarvitse mitään lisää. Haluan ja tulen varmasti haluamaan, mutta en tarvitse. Kirjaan himoamani ostokset tänne ylös, samoin kuin syyt ostohaluille. Lopuksi julkaisen koko roskan.

Hävettää. Koetan kuitenkin muistaa, että tästä ongelmastani huolimatta olen ihan hyvä tyyppi. Eikä tämä määrittele minua ihmisenä. Olen silti ihan riittävän hyvä, juuri tällaisena. Saan alkaa muistuttelemaan itseäni siitä useammin.

Mikä meitä yhdistää

-->

Minut ja mieheni yhdistää ikuisesti se äärettömän epätodennäköisten sattumien sarja, jonka päätteeksi päädyimme kovin kovin kaukana kummankin kotoa nukkumaan kolme yötä limittäin yhden hengen telttassa kovilla kallioilla. Tässä nimettömänä voin myöntää, että rehellisesti joinain heikkoina hetkinä satumainen tapaamistarinamme tuntuu ainoalta syyltä niellä ilkeät sanat ja hieroa sovintoa. Kas, kun olisi niiin hienoa päästä kertomaan tuosta reissusta lastenlapsille.

Mutta yhdistää meitä moni muukin asia. Olemme molemmat omalla tavallamme vähän hulluja. Sellaisia oman tiemme kulkijoita, joiden ystävät eivät oletakaan tekevän asioita niin kuin tapana on. Hulluutemme ovat vähän eri lajia, mutta sopivat useimmiten silti hyvin yhteen. Minun on lapsenmielestä innostusta ja uhkarohkeutta, mieheni yltiöpäistä päämäärätietoisuutta ja luovia ratkaisuja. Tämän lisäksi nauramme molemmat kovin mielellämme ja koetamme saada toisemme nauramaan. Emme aina huvitu samoista asioista, mutta toisen ilo tarttuu siitä huolimatta. Meille on myös molemmille tärkeää osoittaa ja saada päivittäin hellyyttä. Ilman tätä halailun tarvetta olisimme kenties jo riidelleet suhteemme hengiltä. Joissain asioissa olemme nimittäin aivan sietämättömän samanlaisia: itsepäisiä, temperamenttisia, herkkätunteisia, typeryyteen asti oikeudenmukaisuutta ihannoivia, itsekkäitäkin.

Arjessa usein tulee sellainen olo, kuin puoliso olisi toiselta planeetalta. Puhuu kummallisia, väärällä kielellä vielä, omaa omituisia tapoja ja käsittämättömiä päähänpinttymiä, on vakuuttuut ties minkä järjettömyyksien todenperäisyydestä ja vakaumuksellisesti päättänyt olla hyväksymättä jotain päivän selvää seikkaa (argh!). Tarkemmin tarkasteltuna olemme kuitenkin hyvin samanlaisia. Elämänkatsomuksemme on pääsääntöisesti hyvinkin samankaltainen: polittiset näkemyksemme, elämän arvojärjestyksemme, elämäntapaihanteemme, uskonnollisuuden asteemme (vaikka uskomuksemme eivät olekaan), tasa-arvonäkemyksemme — kaikki käyvät erittäin hyvin yksiin.

Arkisissa tilanteissa toisen älytön fiksaatio johonkin pikkuasiaan saa helposti valtavat mittasuhteet, vaikka tosi asiassa kannattaisi tarkastella näitä suuria linjoja. Silloin muistaa, miksi sen toisen kanssa oikein onkaan. Löytyisi varmaan joku, joka osaisi laittaa tiskit tiskikoneeseen minun tavallani tai sulkisi teepaketit kaappiin niin kuin hänen mielestään kuuluu, mutta ei ole lainkaan varmaa, että nämä henkilöt olisivat niiltä oikeasti tärkeiltä osin yhteensopivia kanssamme.

Loppujen lopuksi meidät yhdistää kiinteimmin se, että kummankin mielestä elämä on yhteiselon ajoittaisesta hankaluudesta huolimatta parempaa, kun sen saa jakaa toisen kanssa. Meitä yhdistää se, että haluamme olla yhdessä, enemmän kuin mikään samankaltaisuus. Joinain hetkinä meidät yhdistää ehkä myös vain se, että olemme päättäneet olla yhdessä. Halu löytyy sitten taas kohta kulman takaa.

Emme kumpikaan ennen ole kuvitelleet menevämme isona naimisiin. Mutta kun niin tuli tehtyä, otamme asian vakavasti. Ja tiedostamme myös sen, että meidän kaltaisillemme herkkäsieluisille hiihtäjille avioero olisi aivan hemmetin raskas ja raastava prosessi. Tähän asti, oli ongelma mikä tahansa, on aina lopulta vaikuttanut siltä, että syvään hengittäminen ja asian ratkaiseminen — vaikka kuinka tulisi itselle takkiin neuvottelupöydässä — on kuitenkin helpompaa kuin yhdessä rakennetun elämän repiminen hajalle eroamalla toisesta. Hevillä ei luovuteta!

Itsepäisyys. Se meitä taitaakin siis vahvimmin yhdistää. Huvittavaa kyllä, se varmaan samalla syy suureen osaan ongelmistamme. Elämän ironiaa!

Itsevarmuudesta ja itsensä alttiiksi asettamisesta

Edellinen postaukseni on mielestäni huolimattomasti kirjoitettu, otsikko ei kuvaa kirjoitusta eikä teksti ole johdonmukaista. Tekisi mieleni pyyhkiä koko roska - eihän siinä ole edes mitään hauskaa tai nokkelaa! - mutta en niin tee. 

Huomaan nimittäin nykyään ajattelevani, että siitä huolimatta että kirjoitin mitään sanomattoman tekstin, olen mielestäni hyvä kirjoittaja. Eikä minun itsevarmuuttani kirjoitustaidostani hälvennä edes se, jos internet pitää minua blogini perusteella korkeintaan keskinkertaisena sanataiteilijana. Pikku hiljaa, yhä uusilla elämän osa-alueilla, opin ettei minun tarvitse todistella kenellekään mitään. Ei tarvitse röyhistellä rintaani, muttei toisaalta myöskään tippaakaan vähätellä osaamistani tai olemistani. Voin vain olla olemassa sellaisena kuin olen. Haavoittuvana, erehtyväisenä, inhimillisenä.

Tietenkään en ole mikään zen-mestari. Blogiin laittamieni valokuvien suhteen olen ronkelimpi, siitä puolesta en ole yhtä varma joten en uskalla asettaa omasta mielestäni huonompia otoksia alttiiksi arvostelulle. Erinomainen kehityksen paikka minulle. Koetetaanpa heti:

Kännykkäkuva!

Itseni alttiiksi asettaminen on tavoitteenani muutenkin kuin blogimaailmassa. Töissä olen vihdoin alkanut vastata työkavereiden kysymyksiin siitä, miten menee, rehellisesti. Että tänään oikeastaan aika heikosti. Todella vaikea keskittyä kun vatsa vaivaa. Tai muuten hyvin, mutta ei yhtään tekisi mieli tehdä töitä. Kutsumusammattilaisten keskellä sitä on ollt minulle todella vaikea myöntää. Mutta vaikka saisinkin vastaukseksi epäluuloisesti mulkaisuja, on oma olo parempi kuin silloin, kun yritän epätoivoisesti esittää kuuluvani joukkoon. Ei minun tarvitse muuntua toiseksi tullakseen hyväksytyksi - eikä kannata! Enhän silloin tule hyväksytyksi omana itsenäni. 

Nuorena tyttönä olin ystävyys- ja seurustelusuhteissa taitava kameleontti. Ai sinä pidät tuollaisesta musiikista? Niin minäkin! Minäkin voisin alkaa harrastaa tuota! Ei minuakaan kiinnosta enää bilettäminen! Kai minäkin voisin alkaa kasvissyöjäksi! Kuvittelin olevani vain äärimmäisen sopeutuvainen, mutta todellisuudessa olin arka ja epävarma. En uskaltanut julistaa ääneen: Minä en muuten pidä tuosta! Minä kuuntelen/syön/luen/harrastan tätä, vaikka sinä inhoaisit sitä! Minun elämänarvoni ovat nämä!

Elämänkoulun edetessä olen pikku hiljaa oppinut, ja jatkuvasti opettelun lisää, rohkeampaa itseilmaisua ja itsevarmuutta. Uskallusta olla oma itseni silläkin uhalla, että joku hylkäisi sen takia, tai ei pitäisi minusta, tai suuttuisi. Antaa suuttua! 

Elämässä on paljon enemmän makua, kun antautuu toisten arvostelulle, mielipiteille, tunteille - myös rakkaudelle - alttiiksi täysin alastomana ja ilman suojamuureja. Hemmetin hankalaa se monasti on, ja edellyttää paljon tunnetyötä, jota en tässä lähtenyt kuvaamaan lainkaan, mutta palkinto on sen arvoinen. Aito yhteys toisiin ihmisiin. Vilpitön rakkaus itseäni kohtaan. Kyky rakastaa toista ihmistä ehdoitta, kun pelot eivät enää ole esteenä. Rohkeus unelmoida (ja jopa toteuttaa, hui!) mahdottomia. Huippua!

Tuen tarpeessa

Tänään väsytti valtavasti, hommat kaatuivat niskaan ja koko päivän vaivasi pohjaton nälkä, vaikka kuinka söin. Joten kuten selvisin kuitenkin töiden loppuun asti ja päivällinenkin hoitui eilisillä tähteillä. Sitten vaan makoiltiin miehen kanssa sängyllä. Perfektionistiaivot yrittivät huudella jostain takaraivosta, että laiskat vaan lepäilee, pitäisi olla ulkona tai harrastamassa tai tehdä edes jotain pientä puhdetta tai luovasti aikaansaavaa. Mutta onneksi osasin olla kuuntelematta. Siliteltiin vain ja suukoteltiin neniä.

Onneksi olemme molemmat oppineet suhteemme aikana paremmiksi sovittelijoiksi, sillä suhteen alkuaikoina olisi meillä ollut halailun sijaan ohjelmassa kireää kyräilyä — niin verisesti asunnossamme eilisiltana riideltiin. Näillä temperamenteilla riitely ei tule kokonaan koskaan väliltämme ehtymään, mutta sentään opimme aina vain paremmiksi anteeksiantajiksi ja -pyytäjiksi.

Käytin tänään myös koko päivän tukisukkia. Kai nekin jotenkin sitten tukivat, kun en täysin hajonnut.

Leikki ei ole vain lasten työtä

Päiväkausien tunnottoman, välinpitämättömän, epämääräisen stressiolon jälkeen tänään tuntuu paremmalta. Tuohon ikävään oloon on monta syytä, joista voitaneen luetella ainakin sairaus, sen lääkitys, lievä työuupumusmasennus ja yleinen tarkoituksettomuuden tunne. Syy parempaan oloon puolestaan on yksiselitteinen: leikki.

Aikuistenkin kannattaa leikkiä, tietävät tutkijat. Minä olen tämän aina tiennyt. Mistään muusta en saa samanlaista ilon puuskaa kuin aikuisen elämän keskellä varastetuista leikkihetkistä. Kun juoksulenkillä poikkean leikkipuistoon ja kipaisen nopeasti liukumäkeen tai pysähdyn keinumaan parit varvit. Tai pururadan sijaan valitsen metsäpolun ja loikin kivien yli kuvitellen itseni keskuspuiston Indiana Jonesiksi. Tai piirtelen palaverissa esityslistan marginaalit täyteen hassuja eläinhahmoja. Tai puhkean tanssiin kesken ruoanlaittohommien. 

Leikittin miehenkin kanssa kerran vähän legoilla. Kannatti.

Nämä leikkihetket ovat minulle onnellisen elämän suola, ja samalla niiden puuttumisesta huomaan vajonneeni mielen synkempiin syövereihin. Kun metsäpolun kautta kirmaaminen näyttäytyy vain raskaana rämpimisenä eikä paraskaan bailumusiikki saa rytmiä lanteisiin, tiedän asioiden olevan huonosti. Silloin on löydettävä uudestaan leikkimisen ilo, vaikka vähän väkisin. Tällaiset masennuskaudet ovat elämässäni aikaisemmin olleet erittäin harvalukuisia ja lyhytkestoisia, mutta viimeisten parin vuoden aikana ne ovat lisääntyneet. Mietin pitkään syytä ja etsin sitä (kaikkialta muualta kuin itsestäni). Tänään löysin.

Nimittäin aloitin uudelleen harrastuksen, joka on ollut samaiset pari vuotta tauolla, ja tajusin saaneeni heikkoinakin hetkinä kokea leikin riemua aina tuon harrastuksen parissa. Kaavamainen suorittaminen ei sovi minulle, minkä takia monet kurssit tai lajit eivät tunnu omilta, mutta tämän taidealan parissa saan yhä uudelleen kokea oivaltamisen onnea, hullutella, kokeilla mahdottomalta tuntuvia ja käydä ihan pikkuisen kääntymässä myös epämukavuusalueillani, aina kuitenkin ilon kautta. 

Nyt, vaikka asiat ovat periaatteessa aivan yhtä huonosti kuin eilenkin, olo on kuin uudestisyntyneellä. Parempi tällä kertaa painaa mieleen, että vaikka kuinka elämä heittelisi ja mies valittaisi ja aikataulut kaatuisivat päälle, ei ole sellaista estettä, jonka takia kannattaisi hylätä leikkimistä. Alan tässä jo uskaltaa haaveilla siitäkin, että ujuttaisin työelämäänikin enemmän johonkin leikkimieliseen suuntaan.. mutta sitä en lähde toteuttamaan ennen kuin olen saanut vähän vankemmin ilon taas osaksi elämääni.

Leikkikää tekin! 

(Lapsia jos on, niin tämähän on ihan naurettavan helppoa. Nehän leikkii jo, sekaan vaan!)

Öisin on synkintä

Päivisin onnistun luomaan sen vaikutelman, että vaikka tässä nyt vähän pipejä ollaankin niin hyvin pyyhkii. "Ei tässä mitään," vastaan kyselijöille. "Hengissä ollaan!" saatan korkeintaan huikata heikommalla hetkelläni, hymyn kuitenkaan karisematta. Läheisille sentään tunnustan totuuden, mutta heillekin tuppaan usein esittämään rohkeaa — mikä lie läheistensuojeluvietti lapsuudesta jäänteenä yhä kummittelee.

Öisin ei kuitenkaan hymyilytä. Viime aikoina oireeni ovat riehaantuneet aina puolen yön jälkeen ja aamuyö menee hortoillessa ympäri asuntoa puolihorteessa vatsaa pidellen. Ei jaksaisi olla hereillä, mutta uudelleen nukahtaminen tuntuu vain kidutukselta: tunnin kuluttua joutuu taas nousemaan. Joka kerta, kun sattuu oikein kovasti, humahtaa otsaluuhun ajatus: "Voikohan tähän kuolla?" tai: "Entä jos tämä vielä pahenee?" tai: "Jos minäkin joudun kohta sellaiseen leikkaukseen?" (Kuka muka pystyy olemaan lukematta näitä sairauskauhukertomuksia netistä, pakkohan niitä on lukea!?) Mietin elettyä elämääni ja mitä tehdä sillä, joka vielä on jäljellä. 

 Asiat asettuvat tärkeysjärjestykseen: ihmissuhteet — rakas, perhe ja ystävät, raikkaan ilman vetäminen keuhkoihin luonnon helmassa, sellaisten asioiden tekeminen, mistä aidosti nautin, arjen pienet ilot, nauraminen. Niillä on merkitystä. Työ, suorittaminen ja saavutukset, niitä en jaksa muistella. En osaa kadehtia menestyneempiä, osaavampia tai hohdokkaampia elämiä eläviä ystäviäni.

Onneksi aina lopulta koittaa aamu. Ja millainen aamu! Alkusyksyn aurinkoinen, kirpakan keveä, kaunis aamu. Linnut laulavat ennen auringonnousua vielä syksyisiä serenadejaan, kunnes päivän kajottua rakennustyömaan äänet häätävät ne syvemmälle metsään. Kun on selvinnyt aamiaispöytään asti, on selvinnyt taas yhdestä koitoksesta. Eikä seuraavaa tarvitse miettiä, ennen kuin pimeys taas laskeutuu.

Ymmärrysvaikeuksia

Muistan jo lapsuudestani, että aina välillä tunsin olevani täysin kummajainen maailmassa. Että muut ihmiset ymmärsivät toisiaan jollain tapaa paljon paremmin, kuin minä heitä tai he minua. Tämä ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne on seurannut minua läpi elämäni. Varttuessani olen onneksi tutustunut ihmisiin, joista olen löytänyt sielunsiskoja ja -veljiäkin, mutta näissäkin ihmissuhteissa aina toisinaan iskee se sama järkytys: me emme ymmärrä toisiamme kyllä ollenkaan.

Joskus riittää, että ystävä vaan on vierellä. Ymmärsi sitten tai oli ymmärtämättä.

Toisesta kulttuurista kotoisin olevan henkilön kanssa avioitumisessa on haasteensa ja yksi niistä on näiden ymmärtämättömyystilanteiden yleisyys. Minun tekisi mieli vaahdota miehelleni nyt posket kuumana siitä, kuinka kummalliselta tuntuu, että NOKIA ei ole enää suomalainen — ja kuinka hullua on, että se muka vaikuttaa minuun mitenkään! Mutta kun 3210 oli mun elämässäni niiiin iso juttu! Vaan eihän se ymmärtäisi koko kohkausesta yhtään mitään. (Testattu on.) Mieheni pitää minua myös umpihulluna, kun huokailen aina uuden vuodenajan kynnyksellä sen tuoksua. "Kevät tuoksuu!" hihkun. Tai: "Nyt alkaa jo tuoksua syksyltä!" Ja ukko pyörittelee silmiään. 

Toki heterosuhteessa oman erilaisuutensa areenalle tuovat sukupuolierot. Minä ja mieheni emme ole kaikissa asioissa täysin stereotyyppiset uros ja naaras, joissain kohdin kuvaukset osuvat aivan päin vastoin. Meidänkin taloudessamme käydään silti perinteisiä vääntöjä siitä, onko toisen avautuessa ongelmistaan parempi kuunnella ja osoittaa myötätuntoa (kuten minä, nainen, toivoisin ja toimin) vai sännätä ratkomaan tämän ongelmia (kuten mieheni toivoisi ja toimii). Ja vaikka kuinka yritän, en saa miestäni innostettua syvälliseen pohdintaan siitä, onko hormonaalinen ehkäisy pahasta vai hyvästä terveyden tai ekologian kannalta. Hän ei tiedä pillereistä muuta, kuin että niitä kuuluu kadota suuhuni tasaista tahtia yksi päivässä, jotta homma olisi hoidossa.

Kuvittelen yhä toisinaan olevani aivan erityislaatuinen ihminen, jota kukaan ei vaan voi ymmärtää, mutta pääsääntöisesti nykyään ymmärrän, ettei se ole millään muotoa totta. Ihmismieli on niin monimutkainen universumi, että on äärimmäisen harvinaista, että kaksien eri aivojen sähköimpulssit kulkisivat aina samoja polkuja. Kaikilla meillä on omat oikkumme ja omituisuutemme. Enkä enää odota löytäväni omaa Dianaani, joka tietäisi aina puolesta sanasta, mitä tarkoitan. Olen huomannut, että niissä epätäydellisemmissä ihmisissä ja ystävissä piilee aivan mittaamaton rikkaus: ei koskaan tiedä mitä yllättävää, rohkeaa, ihanaa tai jännittävää heidän omituiset hermoratansa keksivätkään seuraavaksi. Yritän vain muistuttaa itseäni ajattelemaan asiaa tältä kannalta myös silloin, kun erilaisuus aiheuttaa eripuraa.

Minusta tulee isona

Olen 26-vuotias enkä vieläkään tiedä vastausta otsikon kysymykseen. Pohtinut olen kuitenkin kovasti. 

Vauvakirjaani on kirjoitettu, että alle kouluikäisenä tulevaisuuden haavenani oli elää maatilalla aviomieheni kanssa, seuranani liuta lapsia ja eläimiä. Oma muistini ei ulotu näiden varhaisten unelmien päiviin. Ensimmäiset omat muistikuvani tästä minua nyt jo yli vuosikymmenen kalvaneesta kysymyksestä ovat ala-asteajoilta. Ystäväkirjassa oli aina se kohta: ”Miksi haluat tulla isona?”, johon kaikki muut tuntuivat osaavan vastata epäröimättä. Näyttelijä. Eläinlääkäri. Palomies. Vaatesuunnittelija. Minä en keksinyt koskaan mitään. Lopulta yhdessä äitini kanssa kehittelimme vastauksen, joka olisi minulle hauska ammatti: kuvittaja! Olinhan sekä kirjallisesti että kuvataiteellisesti lahjakas. Monta vuotta tämän jälkeen kirjoitin ystäväkirjoihin tunnollisesti: ”Haluan isona kuvittajaksi.” tietämättä täysin, mitä se edes tarkoitti ja ilman sen suurempaa vakaumusta. En vieläkään tiedä, kuinka pitkälti tuo lapsuuden haave oli minun omaa keksintöäni, tai oliko se peräti kokonaan äitini idea.

Lukijalle lienee tässä vaiheessa jo selvää, että olen ollut malliesimerkki niin kutsutusta ”kiltistä tytöstä”. Olin hyvä koulussa, perustyytyväinen ja hyvin käyttäytyvä, harrastin taideaineita, joissa olin hyvä mutten ilmiömäinen. Isäni muistaa lapsuudestani minun saaneen rehellisen raivokohtauksen vain yhden ainoan kerran. (Teini-iässä myrskysin sentään minäkin, mutta sitä isä ei ollut enää arjessa mukana seuraamassa. Enkä silloinkaan kyllä kovin kapinallinen ollut.)

Monasti tämän kysymyksen ääressä on tuntunut tältä.

Ystäväkirjabuumin jälkeen kysymys siitä, mikä minusta isoksi kasvettuani oikein tulisi, realisoitui uudelleen oikeastaan vasta lukiossa. Siihen asti olin vain nauttinut elämästä, käynyt koulua kohtuullisen tyytyväisenä ja harrastanut mitä milloin tekikään mieleni, vailla mitään kauaskantoisia päämääriä. Osan kouluaineista olin tuominnut itselleni hyödyttömiksi, mutta jäljelle jääneistä olin vain huomannut pitäväni ja tein siksi parhaani, en tähdännyt mihinkään erityisesti. Sitten lukion puolivälissä pitikin yht’ äkkiä valita, mihin korkeakouluun haluaisi käydä tutustumassa. Valitsin kaksi opinahjoa, joista ensimmäinen etäisesti kiinnosti, ja toisesta valmistuttiin ammattiin, jota vanhempani tässä vaiheessa ylpeydellä visioivat hienoksi alaksi minulle, joka olin sekä teknillisesti että taiteellisesti suuntautunut. ”Niin kai sitten,” ajattelin, olematta asiasta itse oikeastaan mitään mieltä. Jälkimmäisestä koulusta pidin esittelyssä enemmän ja sen suuria miettimättä pyrin, ja pääsin.

Viime vuonna valmistuin ja kannan nyt arkkitehdin arvonimeä. Monet samassa tilanteessa olevat opiskelutovereistani tuntuvat olevan intoa piukassa: vihdoin ammatissa, johon vuosia pyrkivät, täynnä puhtia tavoitella kirkkaampia ja kirkkaampia tähtiä rakennustaiteen saralla. Itse vain käyn töissä. Töiden jälkeen olisi kiva harrastaa jotain muuta, eikä minua kiinnosta kierrellä rakennuksia vapaa-ajallani. Parin kuukauden välein mietin kuumeisesti yhä tuota samaa kysymystä: Mikä minusta tulee, sitten isona?

Pitkään koin kovastikin paineita siitä, että minun tulisi monien ystävieni tapaan löytää jokin yksi intohimo ja päämäärä, selkeä suunta elämälleni ja tavoitella sitä kaikin hartiavoimin. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut itselleni armollisemmaksi. Olen todennut, ettei minusta tarvitse tulla koskaan minkään asian tähteä tai parasta. Eivätkä lahjani mitenkään ”valu hukkaan” vaikken koko ajan sohisikaan luovuuksissani sinne tänne eri projekteihin. Monet ystäväni elävät näin, mutta itse asiassa se vaikuttaa silmissäni usein väsyttävältä.

Viimeistään nämä viime viikkojen kaikki mehut vievät vatsavaivat ovat saattaneet minut elämän perusasioiden äärelle. Minulle on tärkeää tehdä asioita, joista nautin. Mutta mihinkään ei ole kiire. Tämä ajatus on vielä minulle melko vaikea oppia, olenhan oppinut tämän ah-muutostuulia-nyt-toteutan-tämän-heti-ja-äkkiä-ja-TÄYSILLÄ –asenteen jo kohdussa (olemme äitini kanssa tässä asiassa kuin kaksi marjaa). Mutta vähitellen yritän sitä sisäistää. Minulla ei ole mihinkään kiire.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis: ei mitään hajua. 

Olen harrastanut lähes kaikkea luovaa. Yhdessä vaiheessa piirsin 
ahkerammin, tämä on niiltä ajoilta. Luultavasti jossain välissä 
palaan tällaisen pariin taas.

Elämä näyttää. Ehkä kehitän kuvataiteellista lahjakkuuttani ja vielä joskus maalaan tauluja näyttelyn verran. Tai ehkä kirjoitan kirjan. Tai uppoudun alani tutkimukseen. Tai opiskelen uuden ammatin. Luultavimmin näen itseni toteuttamassa kaikki nämä, jossain vähäisemmässä muodossa. Suorittaminen ja päämäärät ovat kuitenkin aiempaa vähemmän tärkeitä. Osuvampi kysymys minulle olisikin kenties:

Millainen minusta tulee isona?

Toivottavasti: Entistä rohkeammin oma itseni, paremmin omaa kehoani, tunteitani ja tarpeita kuunteleva ja kunnioittava, ennakkoluulottomammin elämän tilaisuuksiin tarttuva, vähemmän muutosvastarintainen, ylpeästi oman polkuni kulkija. Elämääni tyytyväinen.

Uskallan sanoa olevani jo matkalla oikeaan suuntaan, ja tällä matkalla ei mitään päätepistettä olekaan. Ei ole mitään täydellistä mihin ”pitäisi” päätyä. On vain askelia eteenpäin, sivulle ja toisinaan taaksekin. Oman itsensä etsimistä, mutta ei enää ulkoa päin ja muista peilaten, vaan oman sieluni syövereistä. Kuunnellen sitä sydänjuuren sopukkaa, missä rakkaus omaan itseen asuu. Sitä ääntä, jonka mielestä kävi miten kävi, ja oli mitä tahansa menossa, on mahtavaa olla minä. Koska onhan se!

(Älkääkä ahdistuko, en ole läheskään aina tämän asian kanssa näin seesteinen. Muutan tulevaisuuden suunnitelmiani kuin tuuliviiri, ja mieheni menee toisinaan aivan kerrassaan sekaisin yrittäessään pysyä aivoituksieni perässä. Mutta nykyään ymmärrän itseäni vähän paremmin, ja myös tätä tuuliviiriyttä. Hyväksyn sen, mutta se, että pyörin sinne sun tänne, ei vielä tarkoita sitä, että joka suuntaan olisi pakko myös sännätä päätä pahkaa. Opettelen ainakin.) 

Kivuliaita nämä elämän oppitunnit

Elämään ei valitettavasti paljon muuta ole mahtunut viime aikoina, kuin oman navan tuijottelua. Kirjaimellisesti. Jos nyt vähän yritän summata tapahtunutta, niin se menisi jotenkin näin:

(( Varoitus! Teksti sisältää sellaista ruumiintoimintojen kuvausta, joka ei sovi herkästi ruokahalunsa menettäville ruokapöytälukemiseksi eikä heikkohermoisimmille ollenkaan. Hienotunteisuuteen ei nyt vain ole energiaa. ))

Ennen en voinut kuvitella, että on olemassa sellaista vatsakipua, joka lamauttaa koko ruumiin. Nyt tiedän olevan. Sitten tämä ilmaus, elää hetkessä. Sitä viljellään kovasti näinä aikoina, mutta vaikka kuinka olen sitä itsekin itselleni jauhanut, on siitä todella vaikea ottaa onkeensa. Vaan kun vieraan maan vieraassa kaupungissa epämukavissa majoitusolosuhteissa istuu kylmällä vessanpöntöllä, joka värjäytyy verestä jo kolmannen kerran sinä yönä, onnistuu hetkessä eläminen todella hyvin. Siinä ei mielessä liiku mitään muuta kuin: "Ei helvetti. Mua pelottaa. Miten selviän tästä vähimmillä tuskilla ja aiheuttamatta lisää vahinkoa?" Eikä kiinnostanut siinä vaiheessa lainkaan miten selviän loppuelämäni tämän taudin kanssa, tai miten selviäisin loman jälkeen töissä, tai edes matkan loppuun kunnes pääsisi Suomeen tai edes miten pärjätä seuraava päivä. Siinä vaiheessa kiinnosti vain ja ainoastaan, miten selviytyä hengissä seuraavat tunnit, aamuun asti. Sitten alkaisi uusi päivä, ja vasta sitten oli varaa alkaa miettiä siitä selviytymistä.

Hetkessä elämistä tuli harjoiteltua melko monena yönä.

Kypsät banaanit ovat tämän vatsavaivaisen turvaruokaa. Muista asiaan liittyvistä
puolista tuskin kaivataan kuvamateriaalia.

Sitten sain toisen lahjan universumilta: kortisonikuurin. Ja taivas aukesi! Tuntui, kuin olisin saanut elämän. Nautin jokaisesta hetkestä, suupalasta, tuulenvireestä ja naurusta enemmän kuin ennen. Metsässä raikas, vähän hapan tuoksu enteili jo syksyä vaikka lämpötila viipyikin vielä kesässä. Pyöräillessäni työmatkoja hymyilin kuin heikkopäinen. "Minä elän! Tätä on elämä!" teki mieleni julistaa kaikille vastaantulijoille. Näin kaiken selvemmin kuin koskaan: oman elämäni osana ihmiskunnan ketjua, omat pienet arkiset valintani, iloni ja suuressa mittakaavassa mitättömät huoleni siitä, miten ehtisin enemmän tai mitä kaikkea voisinkaan vielä saavuttaa. Soljuin onnelliseen mukavuushyytelöön, jossa tärkeää oli ainoastaan seesteinen mieli, hyvä ruoka, riittävät yöunet, lämpimät halaukset ja se metsän tuoksu. "Olen vihdoin löytänyt onnen." ajattelin. "Nyt ymmärrän mitä itsensä rakastaminen tarkoittaa, ja osaan jopa toteuttaa sitä!"  

Olin siis kerrassaan vastuttamattoman huumaantunut elämästä. Aviomieskin näytti silmissäni ihanalta ja tuoreelta, eivätkä erimielisyydet tulevaisuudesta tai ajankäytöstä painaneet. Minulle oli olemassa vain tämä hetki.

Kuten kaikki huumeet, sekin lääkekuuri loppui aikanaan. Niin lopahti myös kaikenkattava onnen tunne ja kokonaisvaltainen rakkaudentäyteinen olo — lorahtivat nimittäin pyttyyn tänään palanneen veriripulin myötä. Pelko ja selvityminen syrjäyttivät rauhan ja nautinnon. Yhä elän hetki kerrallaan, mutta nyt taas sillä epämukavammalla tavalla. Mitä uskaltaa syödä työmaaruokalassa? Onko parempi jättää iltapala väliin vai syödä vatsavaivojen uhallakin? Montako tuntia ensi yönä saan unta? Näitä ja muita mietin, kun tässä sohvalla istuksin.

--------

Luin jostain blogista tällaisesta tuoreesta kampanjasta, kuin Haluan olla minä. Kyseessä on jokin laihdutusjuttu, johon ei tällaisella vatsataudin kuihduttamalla luukasalla ole mitään asiaa, mutta projektin nimestä pidän. Minäkin haluan olla minä. Nimittäin se vahva, jaksava, nauravainen, elämän ja etenkin luonnon ihmeistä päivittäin ihastuva, luova, herkkä, hauska, pohtivainen minä. Enkä vain tämä kuori, joka varjot kasvoilla istuu sohvalla ja selviytyy tunnista toiseen. Toivotaan, että apua tulee taas pian!

Äkkilähtö raikastaa mielen

Tänään ostin lentoliput huomiselle, viikoksi, paikkaan, jossa en ole koskaan ollut. En vielä tiedä, missä ensi yöni nukun (koska yösijaa ei siis ole varattu). 

Moni lähipiiriini kuuluva on leikkimielisesti naljaillut äkkiväärille ratkaisuilleni ja onpa puoliso niistä ottanut myös nokkiinsa kerran jos toisenkin. Äkkinäisyys on kuitenkin monasti ollut minulle hyvästä. Sitä paitsi ulospäin päähänpistoilta vaikuttaneet tempaukseni ovat yleensä muhineet päässäni kuitenkin jo jonkin aikaa, vähintään päiviä, toisinaan kuukausia. Sitten vaan äkkiä tunnenkin olevani valmis päätökseen, ja kun päätös on tehty, ryhdyn mieluiten heti toimeen. Menee hyvä päätösenergia muuten ihan hukkaan! Vasta tehdyn päätöksen innolla saa aikaan paljon lyhyessä ajassa. Minä olen saanut opiskelupaikkoja ja uusia rakkaita harrastuksia, oppinut uusia taitoja, matkustanut lähemmäs ja kauemmas, nähnyt kauan kaivattuja ihmisiä ja tutustunut uusiin, mennyt naimisiinkin. 

Kun kerroin veljelleni aikoinaan aikovani silloin melko tuoreen miesystäväni kanssa vihille — siitä hetkestä kahden viikon kuluttua — totesi hän vain, että oli jo vaimonsa kanssa arvellutkin näin käyvän. Arvaamattomuuteni on siis jo kerrassaan arvattavaa!

Yhtä äkkilähtöä olen miettinyt niin pitkään, ettei siinä ole enää mitään äkkipikaista. Nimittäin uranvaihtoa. Haudon ja haudon, mutten uskalla päästää suunnitelmaa kuoriutumaan. Vaan joku kaunis päivä rohkenen senkin tehdä, suuntaan nokan kohti uusia unelmia ja nostan kytkintä. 

Nyt alkajaisiksi nautin näistä pienimuotoisemmista muutostuulista.

A Beautiful Body

Koko eilisillan luin A Beautiful Body -haasteeseen vastanneiden rohkeiden naisten kertomuksia omista kehoistaan. Minä en ole äiti, enkä siksi kuulu haasteen kohderyhmään. Vaikka olisinkin, en tiedä laittaisinko nykyistä kehoani kaiken kansan töllisteltäväksi verkkoon. Ei siksi, että häpeäisin sitä. Itse asiassa olen ruumiini kanssa melko sinut, vartalonmyötäiset vaatteet ovat mielestäni ihania ja voin olla rennosti uima-asussa julkisella (uimiseen tarkoitetulla toim. huom.) paikalla. Mutta minä olen hoikka. Laiha, sanoisi joku. Ja koska olen itse käyttänyt monta vuotta siihen, että mitä epäterveellisimmin keinoin tavoittelin tällaisia vaa'an lukemia, en halua kehoni luovan paineita kenellekään muulle itsestään epävarmalle. 

Mutta sanasen haluan tästä maallisesta majastani sanoa, edelläkävijöideni inspiroimana. 

Ymmärsin nimittäin juuri hetki sitten, että vaikka olenkin tehnyt paljon töitä itseni kanssa hyväksyäkseni oman kehoni sellaisena kuin se on, olen silti vielä epävarma. Tätä epävarmuutta en vain arjessa ehdi edes huomata, koska sen peittää alleen puolisoni rakkaus. Kukapa nainen ei olisi sulanut miehen edessä, kun arkana ja häpeillen on paljastanut ihonsa kaikki virheet odottaen tylyä tuomiota — ja saanutkin vastalahjaksi vilpitöntä, kiihkeää ihailua. Minä ainakin olen.

Oma suhteeni kehooni näyttäytyy nyt edessäni selkeästi. Lapsena keho oli vain väline, kunhan se toimi (ja onneksi niin oli), ei asiaa tarvinnut ajatella. Teini-iässä muut alkoivat näyttää hoikemmilta, kauniimmilta, sopusuhtaisemmilta. Heillä oli lisäksi poikaystäviäkin, ja hauskaa. En pysähtynyt miettimään, olisiko syy yksinäisyyden tunteeseeni ollut kuitenkin epävarmuudessa, ujoudessa tai ulkopuolisuudessa, vaan syytin vatsaani. Siitä alkoi syömishäiriön herkkä esiaste, aivan liian monen nuoren naisen harrastama "Mulla ei oo niin nälkä." ja "Jos syön tän niin pitää käydä lenkillä." -vaihe. 

Olin hoikka, muttan vaarallisen laiha, kaikinpuolin normaali. Sitten tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Hän rakastui minuun päätä pahkaa, ja minä tunsin itseni erityiseksi. Hän kosketti ihoni joka sopukkaa, ja sai minutkin ajattelemaan: minun kaunis vartaloni. Kehollinen itsevarmuuteni oli kuitenkin yhä lasia, eikä sen rikkomiseen tarvittu kuin yksi huolimaton lausahdus. Olin kerryttänyt pari kiloa suvussa olleen kuolemantapaukseen liittyvän lohtusyömisen myötä. Poikaystävän mielestä olin ollut kauniimpi laihempana. Aloin laihduttamaan, ja puoli vuotta myöhemmin minusta oli jäljellä enää luuta ja nahkaa. En osannut puhua tunteistani ollenkaan, en siitäkään, miten tuo kommentti loukkasi. Enkä varsinkaan niistä ahdistuksen tunteista, mitä syöminen ja syömättömyys aiheuttivat. Poikaystävä jätti (enkä ihmettele, olin sekava ihmisraunio, olisin itsekin jättänyt), ymmärtämättä varmaan koskaan, mitä todella kävi.

Pikku hiljaa parannuin, mutta se tie oli tuskainen. En osannut syödä riittävästi, vain liikaa tai liian vähän. Muiden silmissä kehoni oli kaunis ja normaalipainoinen, mutta sisäisesti taistelin päivittäin itseinhon kanssa. Vuosien myötä ystävystyin kuitenkin myös uuden kehoni kanssa. Se oli vahva, ei hetkahtanut pienestä, jaksoi bailata aamukuuteen ja hiihtää 20 kilometriä. Aika mahtava, ajattelin. Mitään yksipuolista ihastusta vakavampaa ei kuitenkaan parisuhderintamalla tapahtunut vuosikausiin, ja jälkikäteen ajateltuna syynä oli yhä kalvava epävarmuus. Olin kuitenkin omasta mielestäni vähän viallinen, jotenkin outo ja ikäisiini verrattuna kokematon, enkä uskaltanut olla kenenkään edessä niin paljaana, kuin rakastuneena toisen edessä ollaan. Ihan alasti.

Sitten tapasinkin, aivan pyytämättä ja yllättäen, nykyisen mieheni. Olin pyöreäposkinen ja haisin kalalta, mutta hänpä halusi minut kaikesta huolimatta. Kovasti halusikin. Ja niinpä, jo toistamiseen, rakkauden edessä sulivat kehoni suojamuurit. Olin jo aiemmin oppinut hyväksymään sen käytännölliset puolet, mutta nyt näin myös kauneuden. Seksikkyyden. (Hui!) Suhteemme edetessä lohtusyömisen kerryttämät kilot huomaamattani sulivat pois. Hääpäivänämme olin miltei samoissa mitoissa, kuin ennen elämääni pitkään piinannutta laihdutus- ja lihomiskierrettä. Olin mieheni mielestä täydellinen. Ja itsenikin.

 

Kehoni ei ole tuosta päivästä ulkoisesti kovinkaan muuttunut, mutta suhteeni siihen on kehittynyt edelleen. Olen haastanut sitä liikkumaan ja saavuttanut uusia tavoitteita. Tuntenut itseni todella voittajaksi. Toisaalta olen kohdannut myös niitä hetkiä, kun omaa vartaloa ei voikaan pelkästään tahdonvoimalla hallita. Kun kipu käpertää sängyn nurkkaan ja mielen valtaakin pelko: kuinka huonosti tälle minun rakkaalle ruumiilleni vielä käy? Nämä kokemukset ovat entisestään lisänneet ymmärrystäni siitä, mitä oman kehon kuunteleminen todella tarkoittaa. Myötätuntoa, hyväksyntää ja huolenpitoa — mutta unohtamatta seikkailuja, leikkiä ja haasteita. Sillä kehoaan kannattaa myös käyttää, nyt kun se on voimissaan. Huomisesta ei ole takeita.

Ensin ystävystyimme, sitten ihastuimme, meillä oli kriisimme, mutta rakastuimme uudelleen ja lopulta olemme edenneet kestävän rakkauden vaiheeseen. Tiellemme osuvat viellä varmasti monet kuopat, mutta niistä selviäminen helpottuu, kun päivä päivältä tulen tutummaksi tämän koteloni kanssa.

Kehollisia tuntemuksia

Kun oma keho kramppaa, joutuu yllättäen hylkäämään nykyihmisen illuusion kaikkivoipaisuudesta. Niinkin mitätön asia kuin vatsakipu, on viime päivinä pysäyttänyt minut monta kertaa päivässä huomaamaan: en olekaan oman itseni herra. Yksi suolen mutka saa koko kehon kramppaamaan, väsymään, voimattomaksi.

Hulluinta on se, että kivusta huolimatta on vaikea hyväksyä niitä toimenpiteitä, joita terveenä pysyäkseen tulisi päivittäin muistaa. Ruokavaliorajoituksia, lääkitystä, riittävää lepoa — olen ollut tähänastisessa elämässäni niin luvattoman terve, etten ole joutunut juurikaan itseäni tällä tavalla hoitamaan. Olen juossut pikkuflunssat pois lenkkipolulle, isommista selvinnyt teellä ja television katselemisella. Muutamat antibioottikuurit olen joutunut kiskomaan.

Sairastaminen on erilaista, kun lääkäri ei tiedä syytä. Tässä maatessaan miettii, hoituukohan tämä päivissä, viikoissa, vai paheneeko. Kun ei tiedä, mitä kivulle tekisi (välttäisikö viljaa, maitotuotteita vai odottelisiko vain lääkkeen vaikutusta), ei oikein viitsisi tehdä mitään.

Lepo nyt ei ainakaan voi olla pahitteeksi. Siispä sitä lisää. Muistakaa tekin levätä välillä.

Ajatuksia loma-arjessa

Mies ei laita käytettyjä kondomeja kylpyhuoneen roskikseen. Ehkä se pelkää minun raskautumistani niin paljon, ettei halua siemeniään ulottuvilleni?

Moni hulluus ei kävisi mielessänikään, ellei mieheni niin pelkäisi minun niihin ryhtyvän.

Minä olen entinen syömishäirikkö ja puoliso haluaa laihduttaa. Olen yleensä vastuussa perheen ruokaostoksista, mutta nyt tämä ei toimi. Raejuustopurkit, rasvattomat rahkat ja sellerit suorastaan kauhistuttavat minua. Tänään ostin häkeltyneenä sekä sipsejä että pullaa. Kyllähän minäkin toivon hänen voivan hyvin, mutta laihdutusruokatraumat istuvat tiukassa.

Lämpiässä sateessa on ihana juosta. Metsä tuoksuu, askel rullaa ja saa suihkunkin siinä kaupan päälle.

Marjoja ja jäätelöä, kesä ei koreampaa herkkua kaipaa.

Eilen oli puolenyön aikaan yllättäen jo ihan pimeää. Pyöräily kotiin metsäteitä pitkin sujui astetta jännittävämmin. Jo muutamassa kuukaudessa sitä ehtii unohtaa, ettei hämärän hyssy automaattisesti tarkoita uhkaavaa vaaraa. Syksyllä sen taas jo tietää, mutta nyt keho oli hälytystilassa: mikä siellä pusikossa suhisee?

Hellää, vahvaa halausta parempaa ei ole. Paitsi ehkä tiukka syleily.

Kunpa voisi aina arjessaankin elää näin: Kun luomet alkavat painaa, hakeudun sängyn nurkkaan päiväunille. Kun vatsaa alkaa kurnia, etsin kaapista tuoretta evästä pöytään. Kun lihaksia alkaa pakottaa, kirmaan ovesta ulos hikoilemaan ja hihittelemään meren lahdille, lokkien lennolle. Kun kaipaan läheisyyttä, menen kainaloon, kun rauhaa, suljen oven. Aika ihanaa.

Pelkää, kun pelottaa

Minua pelottaa usein.

Pelottaa epäonnistua. Pelottaa, että avun pyytäjä suuttuu, kun vastaan "ei". Pelottaa, etten saavutakaan sitä, mitä haluaisin — joten en uskalla edes tavoitella. Pelottaa, että valitsen väärin. Pelottaa, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin sisimmässäni olen. Pelottaa, etten enää itse voi hyväksyä itseäni, jos elän muiden mielipiteiden ohjailemana.

Mutta eihän tällaisella määrällä pelkoa voi edetä elämässä. Joskus pelko on ihan tervettä, kun seisoo liian lähellä kallionkielekettä ilman turvavaljaita. Tai kun joku uhkaa väkivallalla. Mutta minun mieleeni on muodostunut paniikkinappuloita myös vähemmän vaarallisten tilanteiden varalle. Näitä henkisiä vaaroja välttelemällä lopputuloksena on kuitenkin vajavainen elämä: elämä, jossa pelko estää omien tarpeiden ilmaisemisen ja omien unelmien täyttämisen. Sydämeni vaientaminen on virhe, johon olen sortunut monesti.

Olen pikku hiljaa alkanut ylipäätään tunnistaa, kun sydämeni yrittää ilmaista syvimpiä tuntojaan. Se tuntuu siltä, kuin sydämen alle ilmaantuisi tylppä paino. Mitä kauemmin pidän tärkeän totuuden piilossa, sitä syvemmälle tuo paino porautuu. Lopulta se jäykistää koko yläruumiin. Pahimmillaan jossain vaiheessa painon tunne kehossa on niin valtava, etten enää kestä sitä ja yksinkertaisesti pakahdun. Silloin totuus saattaa tömähtää ulos keskelle mitä epäsopivinta tilannetta. Helpottaa toki, mutta jälkiä saatetaan korjailla vielä pitkään.

On huomattavasti hienompaa, kun onnistun sen ensimmäisen painontunteen ilmaantuessa jo hetken harkinnan jälkeen sanomaan ääneen: "minä haluan" "minä tarvitsen" "minä toivon" "minun mielestäni". Minä minä minä minä minä. Itsekkyys ei ole hyvästä. Mutta terve itserakkaus ja itsekunnioitus, niitä tarvitsee ihminen, joka harjoittelee itsetuntemusta.

Minussa asuu mittaamaton voima ja rohkeus, ja kyky selviytyä mistä tahansa haasteista, kun annan kaikkeni. Pelkään, jos pelottaa, mutta teen sen silti. Se sama voima asuu sinussa. Lupaan tehdä jotain rohkeaa huomenna, sanoa ehkä jonkin vaietun totuuden. Entä sinä?

Vertailukelpoinen

Tyytymättömyys omaan elämään ja itseen kumpuaa usein siitä, kun vertailee itseään muihin. Minäkin vertailen itseäni muihin, liiaksikin. Olen kuitenkin viime aikoina yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, että useimmiten itseämme muihin verratessamme vertaamme omaa todellisuuttamme fantasiaan toisen elämästä. Eli kun minua ahdistaa nyhertää toimistossa, mietin haaveillen näyttelijäystäväni ihanan vapaata, fyysisesti aktiivista ja liikkuvaista elämää. Toisaalta hän saattaa samaan aikaan verrata oman alansa epävarmuutta, juurettomuutta ja fyysistä raskautta minun työni tasapainoisuuteen, varmaan palkansaantiin ja alani design-imagoon.

Olen 26-vuotias ja toisinaan ajattelen, etten ole ehtinyt saavuttaa elämässä vielä mitään. En ole matkustanut Aasiassa enkä heittäytynyt freelance-taitelijaksi enkä saanut lapsia enkä opetellut niitä urheilulajeja tai taitoja, jotka halusin opetella. Ei ole omistusasuntoa eikä palkkakaan ole kummoinen ja tukkakin sojottaa. Mutta onneksi sentään osaan myös pysähtyä ja katsoa sitä, mitä olen saavuttanut: elämää rikastaneita kokemuksia niin kotimaassa kuin maailmallakin, uskallusta heittäytyä uusiin outoihin projekteihin, maisterin paperit ja vakituisen työpaikan arvostetussa työpaikassa (vaikkei se nyt sitten olisikaan unelmieni työ!). Naimisiinkin olen ehtinyt. Juuri mieheni ajoittain palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa: kaikkea ei ole mahdollista tehdä yhtä aikaa. On luovuttava vähemmän tärkeistä, jotta on mahdollista keskittyä tärkeimpiinsä. Prioriteettinsa saa onneksi järjestellä elämänsä aikana uudelleen niin useasti kuin haluaa (jos ei nyt ihan joka viikko sitä tee, järjen käyttö sallittua).

Itse koetan pitää huolen siitä, että kunhan jälkikäteen ei tarvitsisi harmitella, etten uskaltanut tarttua johonkin houkuttelevaan tilaisuuteen. Kun valitsen sen mikä kulloinkin tuntuu oikeimmalta ratkaisulta, vaikka pelottaisi (tai toisinaan juuri siksi, että pelottaa!), uskon voivani myöhemmin olla tyytyväinen. Jokaisen elämä kulkee omia omituisia ja omalaatuisia polkujaan eivätkä kaikki voi ehtiä katsastamaan joka nurkan taakse. Ei sen niin väliä, miten aikansa täällä käyttää, kunhan on seikkailu. Jännittävä, pelottava, ihmeellinen, opettavainen ja auvoisa seikkailu. Kuten aiemmin mainitsin, juttelin juuri 90-kymppisen mummoni kanssa. Kaikenlaista on sekin rouva kokenut, suruja, iloja, kauhuja, pettymyksiä ja saavutuksia. Ei häntä mikään jälkikäteen harmittanut, eikä ollut tulevaisuudestakaan moksiskaan. "Ei sitä voi koskaan tietää, miten elämässä käy," tokaisi. Itsekin kun muistaisi tämän useammin. Luottaisi vain itseensä, että on valinnut oikean kielekkeen, hyppää — ja antaa elämän tuulen kantaa.

. . . . . . . . .

"Hymyä!" tuumii ruiskissakin.

P.S. Tiukoissa paikoissa on hyvä myös muistaa, että pelkkä keinotekoinenkin hymy saa aivot tuottamaan endorfiineja. Kokeilin itse juuri. Kyllä suupielten korviin kiskaisemisesta tuli heti valoisampi olo.

Samassa veneessä tartun omaan airooni ja ohjaan mieleni tyveneen

Olen lukenut viime aikoina jo toistamiseen yhtä minulle läheisistä elämäntapaoppaista, Brené Brownin Gifts of Imperfectionia. Kirja on kaltaiselleni täydellisyyden tavoittelun piinaamalle kiltille tytölle huojentava tuulenhenkäys. Tärkeimmiltäkin tuntuvat "pitäisi"-ajatukset saavat synninpäästön: me kaikki ajattelemme niitä, meistä kenenkään ei tarvitse ajatella niitä — tai ainakaan antaa niiden hallita elämäämme. Aidosti suoraan sydämestään elävä ihminen uskaltavaa: myöntää häpeänsä ja nolostumisensa muille, pyytää tarvitessaan apua, sanoa "ei" ja sanoo "kyllä" vain sitä todella tarkoittaessaan, käyttäytyä hölmösti, räväkästi tai hullusti vaikka muut sen tuomitsisivatkin. 

Minä haluan olla aidosti suoraan sydämestäni elävä ihminen, ja opettelen. Erään kirjan neuvon avulla olen jo selvinnyt muutamasta tiukasta tilanteesta viime päivinä. Tunteeni kiihtyvät nollasta sataan nopeasti ja usein väärällä hetkellä. Kun mieheni sanoo jotain negatiivista minusta, olen heti puolustuskannalla. Kun yritän puhua jostain stressaavasta, vaikeasta aiheesta, soperran hermostuneesti. Kun tunnen minua kohtaan kohdistuvan epämukavan vaativia odotuksia, en osaa vastata niihin rauhallisesti, vaan suojaudun epämääräisyyden verhon taa. Viime päivinä olen kuitenkin tiukassa paikassa yrittänyt sanoa itselleni:

"Älä piiloudu. Älä nosta piikkejä pystyyn. Ole vain tässä, seisot omilla jaloillasi tukevalla tyyneyden kalliolla."

Syvään hengittäen tämän jälkeen parhaassa tapauksessa onnistun vastaamaan kuin hyvinkin valaistunut ihminen: kuuntelemalla, ymmärtämällä, rehellisyydellä, lempeydellä, rohkeudella, itsekunnioituksella ja kunnioituksella toista kohtaan.

Aika siistiä.

Eroajatukset ovat painuneet taka-alalle, kun olen käyttänyt suurimman osan pohdintaenergiastani vain työstääkseni tätä uutta ihmisyyttä. Kyllä tästäkin typykästä pikku hiljaa särmät hiotuvat! Ja tarkoituksenahan ei todellakaan ole persoonani häivyttäminen, päinvastoin, tiivistetysti voisin kuvailla tavoitteen olevan minuuteni tunnustaminen rohkeasti ja avoimesti, jotta voin pelotta sallia myös muiden minuuden ja erilaisuuden.

Kyllä tämä ajoittain hankalassakin parisuhteessa (kun pelissä ei ole vaikeita riippuvuuksia, väkivaltaa tai pettämistä huom.) on tuonut elämääni ihmeellistä onnea. Avioliitto ei ole minun näkökulmastani mikään satama, vaan pikemminkin häiden jälkeen paiskataan kaksi epäkelpoa merimiestä vähän rempallaan olevaan veneeseen ja lähetetään tuuliselle avomerelle. Sitten yhdessä opetellaan selviämään myrskyistä, nauttimaan suvannoista ja tekemään yhteistyötä. Ja kun paattiin tuleekin reikä, kiukuttelun jälkeen todetaan, että aino mahdollisuus selvityä on, jos molemmat (vaikka sitten kiroillen) ottavat äyskärin kauniiseen käteen ja alkavat hommiin.

Jännä, mahtava matka tämä. Olemme käyneet aikamoisissa karikoissa, riidelleet soutusuunnista ja taistelleet ruorista. Toisaalta olemme päässeet myös nauttimaan tyynistä poukamista, joissa voi vaan maata veneen kannella käsi kädessä ja kuunnella veden liplatusta. Suurin osa päivistä on jotain tästä välistä. Tuuli tuntuu nyt kuitenkin vaihteeksi olevan taas myötäinen. 

Tästä kannattaa nauttia nyt, kun sitä on. Turha kuvitella tummia pilviä taivaanrantaan, tulevat ne sinne jossain vaiheessa taas noitumattakin.

Juhannustaikoja ja vanhuuden viisautta

Oi ja ah, Suomen kesä! Tällä kertaa keskikesän juhlani piti sisällään niin monta ihanuutta, etten olisi voinut uskoa sitä etukäteen todeksi. Aurinkoa ja lämpöä riitti, isän lapsuudenkoti tuoksui turvallisesti vanhoilta hirsiltä, oli siikaa ja perunoita ja mansikoita, tyyni järvi sekä keskiyön valon kajossa sauna kera itsetehtyjen vastojen.

Tähän onneen liittyi vielä iki-ihanan isoäitini seurasta nauttiminen juhannusaattona. Yli 90-vuotiaaksi elänyt sitkeä savolaiseukko on elämänsä varrella kerryttänyt kokemusta yhdestä jos toisesta, ja hänen muisteluidensa lomasta löytyy monta mietintämyssyyn pantavaa totuutta. Kuinka ihmeellistä ja arvokasta on lapsuudesta vanhuuteen saakka kantanut ystävyys. Kuinka arvokas on sellainen ihminen, joka auttaa tarvitsevaa pyyteettömästi, antaa omastaan ilman toivoakaan vastapalveluksesta. Kuinka tärkeää on pitää huolta hampaistaan (huom.), liikuttaa ruumista, etteivät luut pääse sammaloitumaan, ja opiskella uutta pitääkseen mielen terävänä. Kuinka elämässä on hyvä pitää yllä toivoa (esimerkiksi, että pääsisi sairaalasta vielä kotiin), mutta loppujen lopuksi rauhan saavuttaa sillä, kun hyväksyy ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa ("Eihän sitä koskaan tiiä, kuinka käy!"). 

Isoäitini on elänyt sitkeän, työteliään, vaiherikkaan elämän. Hän ei ole filosofioilla paljon päätään vaivannut, vaan on keskittynyt perusasioihin: siihen, että tekevälle löytyy aina työtä, nuukuus on hyve, avioliitosta pidetään kiinni vaikka välillä vaikeaa olisikin, lapsista kasvatetaan kunnon kansalaisia, epäterveellisiä asioita sopii välttää ja terveellisiä suosia, lukemalla pysyy maailman menossa kiinni ja elämänilossa nauramalla. 

Jos jotain mummosta jää mieleen, niin lause, johon vierailut aina päättyvät: "Pitäkää ny sitte toisistanne huolta." 
Pitäkää tekin.

Täydellinen juhannus ja juhannusruusu.

Uskallusta ja sen puutetta

Tutkimusmatkailijoiden jäljet edellisellä kaukomatkalla. Jäävätkö lumeen vastakin kahdet jäljet?

Näinä päivinä mietin kovasti seuraavia: Onko rohkeutta jäädä ja asettaa itsensä alttiiksi uudelle yritykselle vai lähteä ja antautua uusien tuulien vietäväksi? Onko jämäkkyyttä koettaa ohjailla elämäänsä aikaisempien henkilökohtaisten tulevaisuudensuunnitelmiensa suuntaan vai onko se jumahtamista? Olisiko villimpää tarttua siihen, mitä elämä tarjoaa ja vain kokeilla, josko onni voisi löytyä sieltä — vai onko se omien tarpeidensa liiallista unohtamista?

Perhanan vaikeaa. Minussa elävät rinnan isäni juurevuus — hänelle elämä on parhaimmillaan oman mökin pihassa puuhastellessa, rakkaan kainalossa, suvun ja perheen yhteydessä sekä suomalaisessa luonnossa, höystettynä ripauksella hauskoja harrastuksia — sekä äitini — joka innostuu joka toinen hetki jostain uudesta ja lähtee toteuttamaan sitä täysillä, on matkustanut joka mantereella ja tekee yhä uusia aluevaltauksia sekä urallaan että elämässä — rauhattomuus. Sieluni hakee tasapainoa, ja aina, kun keinulauta kallistuu liiaksi toisen suuntaan, tekee mieli tehdä räväkkä korjausliike. Vaikeinta tässä tasapainoilussa on vielä se, että minulle on kahden edellä mainitun lisäksi annettu roimalla kädellä itsepäisyyttä ja itsemääräämistahtoa. Niin runsaasti, että jos minusta alkaa tuntua, että olen tanssimassa jonkun toisen pillin mukaan kuin omani, menen helposti kertakaikkiseen henkiseen paniikkiin ja pieni ääni päässäni alkaa mesota: Missä on minun omani?! En tiedä, haluanko tätä! Mitä minä haluan?!

Olen siis kertakaikkiaan aivan basket case, kuten rapakon takana sanoisivat. Olin lapsena ja nuorena perinteinen näkymätön väliinputoaja, kiltti tyttö ja hiljainen suorittaja. Myöhemmin olen kuopsuttanut tietäni ylös tästä kuopasta, mutta monasti nykyäänkin koen vaikeaksi erottaa, milloin uhraudun toisten hyväksi liikaa ja torpedoin omia unelmiani — milloin taas rajoitan mahdollisuuksiani pitäessäni sitkeästi oman pääni, sillä samalla kieltäydyn antautumasta muiden vaikutteille ja näyttämästä haavoittuvuuteni. Totuus kuitenkin on, että elämäni on minun eikä kenenkään muun. Itse itselleni olen siitä vastuussa ja minä olen se, joka (toivottavasti) sitten ysikymppisenä muistelen vierineitä vuosia. Haluan saada silloin itseltäni synninpäätöksen: Täysiä elin, ei kaduta. 

Tässä hetkessä, 26-vuotiaana, on välillä vaikea tienhaarassa tietää, kumpi poluista olisi se oikeampi. Vaikka itse asiassa koko ongelma on kysymyksen asettelussa. Totuushan on, että kumman tahansa tien valitsee, ei jää mitään kaduttavaa, kunhan valitsee täydestä sydämestään ja antaa sitten sille kaikkensa. Ennen valintaa on hyvä punnita eri vaihtoehtoja, ja vielä sitäkin tärkeämpää on määritellä omat elämän arvonsa, ja tutkia kumpi valinta toteuttaa niitä paremmin. Sitten kun on valintansa tehnyt, ei enää katsota taaksepäin vaan annetaan palaa. Elämän valinnat ovat kuitenkin usein kuin hyppy kielekkeeltä tuntemattomaan: ei loppumatkaa voi suunnitella — luottaa vain siihen, että elämä kantaa.

Noniin, heti haihtui osa valinnanvaikeuteen kietoutuneesta pelosta. Onneksi ei tarvitse tänään päättää. Päivä kerrallaan tässä katsellaan, olisiko elämää antoisampaa jatkaa toisen kainalosta käsin vai levitellä omia siipiään. Kenties sisäisen epävarmuuden voisi vielä tehokkaamminkin selättää ja kasvaa edellisiäkin parempaan vaihtoehtoon: omien siipien levittelemiseen ilman, että niiden räpyttelyn täytyy häätää toista rinnalta pois. Sellainen liitto on minulle ja puolisolleni kovimman työn takana, mutta olisi kyllä se kaikkein kaunein: oppia olemaan erillisiä ja silti me, yhdessä ja silti omamme.