Itsevarmuudesta ja itsensä alttiiksi asettamisesta

Edellinen postaukseni on mielestäni huolimattomasti kirjoitettu, otsikko ei kuvaa kirjoitusta eikä teksti ole johdonmukaista. Tekisi mieleni pyyhkiä koko roska - eihän siinä ole edes mitään hauskaa tai nokkelaa! - mutta en niin tee. 

Huomaan nimittäin nykyään ajattelevani, että siitä huolimatta että kirjoitin mitään sanomattoman tekstin, olen mielestäni hyvä kirjoittaja. Eikä minun itsevarmuuttani kirjoitustaidostani hälvennä edes se, jos internet pitää minua blogini perusteella korkeintaan keskinkertaisena sanataiteilijana. Pikku hiljaa, yhä uusilla elämän osa-alueilla, opin ettei minun tarvitse todistella kenellekään mitään. Ei tarvitse röyhistellä rintaani, muttei toisaalta myöskään tippaakaan vähätellä osaamistani tai olemistani. Voin vain olla olemassa sellaisena kuin olen. Haavoittuvana, erehtyväisenä, inhimillisenä.

Tietenkään en ole mikään zen-mestari. Blogiin laittamieni valokuvien suhteen olen ronkelimpi, siitä puolesta en ole yhtä varma joten en uskalla asettaa omasta mielestäni huonompia otoksia alttiiksi arvostelulle. Erinomainen kehityksen paikka minulle. Koetetaanpa heti:

Kännykkäkuva!

Itseni alttiiksi asettaminen on tavoitteenani muutenkin kuin blogimaailmassa. Töissä olen vihdoin alkanut vastata työkavereiden kysymyksiin siitä, miten menee, rehellisesti. Että tänään oikeastaan aika heikosti. Todella vaikea keskittyä kun vatsa vaivaa. Tai muuten hyvin, mutta ei yhtään tekisi mieli tehdä töitä. Kutsumusammattilaisten keskellä sitä on ollt minulle todella vaikea myöntää. Mutta vaikka saisinkin vastaukseksi epäluuloisesti mulkaisuja, on oma olo parempi kuin silloin, kun yritän epätoivoisesti esittää kuuluvani joukkoon. Ei minun tarvitse muuntua toiseksi tullakseen hyväksytyksi - eikä kannata! Enhän silloin tule hyväksytyksi omana itsenäni. 

Nuorena tyttönä olin ystävyys- ja seurustelusuhteissa taitava kameleontti. Ai sinä pidät tuollaisesta musiikista? Niin minäkin! Minäkin voisin alkaa harrastaa tuota! Ei minuakaan kiinnosta enää bilettäminen! Kai minäkin voisin alkaa kasvissyöjäksi! Kuvittelin olevani vain äärimmäisen sopeutuvainen, mutta todellisuudessa olin arka ja epävarma. En uskaltanut julistaa ääneen: Minä en muuten pidä tuosta! Minä kuuntelen/syön/luen/harrastan tätä, vaikka sinä inhoaisit sitä! Minun elämänarvoni ovat nämä!

Elämänkoulun edetessä olen pikku hiljaa oppinut, ja jatkuvasti opettelun lisää, rohkeampaa itseilmaisua ja itsevarmuutta. Uskallusta olla oma itseni silläkin uhalla, että joku hylkäisi sen takia, tai ei pitäisi minusta, tai suuttuisi. Antaa suuttua! 

Elämässä on paljon enemmän makua, kun antautuu toisten arvostelulle, mielipiteille, tunteille - myös rakkaudelle - alttiiksi täysin alastomana ja ilman suojamuureja. Hemmetin hankalaa se monasti on, ja edellyttää paljon tunnetyötä, jota en tässä lähtenyt kuvaamaan lainkaan, mutta palkinto on sen arvoinen. Aito yhteys toisiin ihmisiin. Vilpitön rakkaus itseäni kohtaan. Kyky rakastaa toista ihmistä ehdoitta, kun pelot eivät enää ole esteenä. Rohkeus unelmoida (ja jopa toteuttaa, hui!) mahdottomia. Huippua!