Ymmärrysvaikeuksia

Muistan jo lapsuudestani, että aina välillä tunsin olevani täysin kummajainen maailmassa. Että muut ihmiset ymmärsivät toisiaan jollain tapaa paljon paremmin, kuin minä heitä tai he minua. Tämä ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne on seurannut minua läpi elämäni. Varttuessani olen onneksi tutustunut ihmisiin, joista olen löytänyt sielunsiskoja ja -veljiäkin, mutta näissäkin ihmissuhteissa aina toisinaan iskee se sama järkytys: me emme ymmärrä toisiamme kyllä ollenkaan.

Joskus riittää, että ystävä vaan on vierellä. Ymmärsi sitten tai oli ymmärtämättä.

Toisesta kulttuurista kotoisin olevan henkilön kanssa avioitumisessa on haasteensa ja yksi niistä on näiden ymmärtämättömyystilanteiden yleisyys. Minun tekisi mieli vaahdota miehelleni nyt posket kuumana siitä, kuinka kummalliselta tuntuu, että NOKIA ei ole enää suomalainen — ja kuinka hullua on, että se muka vaikuttaa minuun mitenkään! Mutta kun 3210 oli mun elämässäni niiiin iso juttu! Vaan eihän se ymmärtäisi koko kohkausesta yhtään mitään. (Testattu on.) Mieheni pitää minua myös umpihulluna, kun huokailen aina uuden vuodenajan kynnyksellä sen tuoksua. "Kevät tuoksuu!" hihkun. Tai: "Nyt alkaa jo tuoksua syksyltä!" Ja ukko pyörittelee silmiään. 

Toki heterosuhteessa oman erilaisuutensa areenalle tuovat sukupuolierot. Minä ja mieheni emme ole kaikissa asioissa täysin stereotyyppiset uros ja naaras, joissain kohdin kuvaukset osuvat aivan päin vastoin. Meidänkin taloudessamme käydään silti perinteisiä vääntöjä siitä, onko toisen avautuessa ongelmistaan parempi kuunnella ja osoittaa myötätuntoa (kuten minä, nainen, toivoisin ja toimin) vai sännätä ratkomaan tämän ongelmia (kuten mieheni toivoisi ja toimii). Ja vaikka kuinka yritän, en saa miestäni innostettua syvälliseen pohdintaan siitä, onko hormonaalinen ehkäisy pahasta vai hyvästä terveyden tai ekologian kannalta. Hän ei tiedä pillereistä muuta, kuin että niitä kuuluu kadota suuhuni tasaista tahtia yksi päivässä, jotta homma olisi hoidossa.

Kuvittelen yhä toisinaan olevani aivan erityislaatuinen ihminen, jota kukaan ei vaan voi ymmärtää, mutta pääsääntöisesti nykyään ymmärrän, ettei se ole millään muotoa totta. Ihmismieli on niin monimutkainen universumi, että on äärimmäisen harvinaista, että kaksien eri aivojen sähköimpulssit kulkisivat aina samoja polkuja. Kaikilla meillä on omat oikkumme ja omituisuutemme. Enkä enää odota löytäväni omaa Dianaani, joka tietäisi aina puolesta sanasta, mitä tarkoitan. Olen huomannut, että niissä epätäydellisemmissä ihmisissä ja ystävissä piilee aivan mittaamaton rikkaus: ei koskaan tiedä mitä yllättävää, rohkeaa, ihanaa tai jännittävää heidän omituiset hermoratansa keksivätkään seuraavaksi. Yritän vain muistuttaa itseäni ajattelemaan asiaa tältä kannalta myös silloin, kun erilaisuus aiheuttaa eripuraa.