Pidätte lapsia lahjoina, amerikkalaiset! *

Kun istuu täydessä bussissa alkumatkasta tuntemattoman viereen ja vartin päästä linja-auto onkin lähes tyhjä. Mutta se vieruskaveri on yhä siinä, eikä itse kehtaa muuttaa tyhjälle penkkiriveille, vaikka onkin flunssassa ja sylissä kauppakassi ja haluaisi vaan olla jo kotona. Mutta ei halua vaikuttaa epäkohteliaalta ja epäsosiaaliselta niin istutte siinä sitten lähes tyhjässä bussissa hiljaa vierekkäin, kunnes vieruskaveri jossain vaiheessa ponkaisee ylös kimpsuineen, mistä on ilmeisesti ymmärrettävä, että hän haluaa poistua jäädä pois.

Kun koettaa flunssaisena saada nukuttua, muttei onnistu, koska ilma hädin tuskin virtaa sieraimissa (mutta suun kautta ei voi hengittää, koska kurkkukipu olisi aamulla sietämätön). Kun sitten epätoivoisena hieroo tiikerisalvaa rintakehän lisäksi otsaan ja poskiin ja nojautuu takaisin tyynyyn:  äkkiä naama tuntuu räjähtävän eukalyptuksen vaikutuksesta.

Kun kiistelee puolison kanssa jostain pikkuasiasta ja äkkiä toinen sanookin: miksi me tapellaan tästä, tämä on täysin merkityksetöntä ja typerää. Ja vaikka on itse yhä kiukkuinen, pyyhkäisee ärtymyksen yli lämmin aalto. Niinpä. Luojan kiitos, rakastan sinua. Et olekaan aivan toivoton tapaus. Enkä minä. Hyvä me.

Kun tapaa vanhan lukiokaverin, jota ei ole nähnyt kuuteen vuoteen, ja kaveri sanoo nauraen: et ole muuttunut mihinkään. Se tuntuu hyvältä, koska hetkittäin on tuntenut hukkuneensa, mutta onkin vain antanut huolelle liikaa valtaa. Kaverikin on samanlainen kuin aina ennenkin, ja se tuntuu hyvältä. Tutulta.

Kun rakkaalla ystävällä on iso kriisi ja tunne, etteivät ihmiset osaa kohdata tuskaa ja olla läsnä. Ja itsellä on huono omatunto, koska on auttanut vaan etäältä. Mutta koettaa muistaa, että on samaan aikaan auttanut muitakin ja elänyt omaa elämäänsä, ja ystävällä on ollut useita käsipareja myös fyysisesti läsnä. Mutta silti tekisi mieli rientää heti luo. Kun siinä hetkessä koettaa muistaa, että enempää kuin voitavansa, ei voi kukaan tehdä. Ja kaikki käyttäydymme toisinaan kohtuuttomasti, kun elämä on meille kohtuuton.

Kun istuu raitiovaunussa lämpimän teen ja sämpylän kanssa ja katselee ulos aurinkoiseen alkukevääseen. Päällään suosikkihuivi ja lempitakki. Ei ole kiire, mutta mukavan joutuisa tunnelma. Ja miettii: tällaista aina kuvittelin isossa kaupungissa asumisen olevan. Miten mukavaa, että se voi olla paitsi tätä, myös kuraisilla poluilla juoksemista, ystäviä ja perheenjäseniä, kuohuviinin juomista toimistolla perjantai-iltapäivänä ja viikonloppuja, jolloin ei poistu kotoa naapurikahvilaa kauemmas.

Kun ei monesta peräkkäisestä aamuherätyksestä huolimatta saa unta ennen kahta, ja kiroaa valtameren yli matkustamisen alimpaan manalaan. On flunssainen ja väsynyt, vaikka ennen kirottua matkaa oli täynnä intoa ja energiaa. Mutta taisi unohtaa ne viimeiseen hotelliin.

Kun muistelee suvun tuoreimman välitöntä kiintymistä setäänsä, hymyilee ikkunasta avautuvalle harmaalle maisemalle. Kahden punapään kohtaaminen oli turbulenssissa panikoimisen arvoista. Ikäeroa kolmannesvuosisata, välittömästi samalla aaltopituudella. Salaa suunnittelet seuraavaa matkaa.

Kun kerrostalossa kuuluu puhelimen värinähälytys rakenteita pitkin. Eikä kukaan vastaa. Seinän takaa kuuluu taaperon kikatusta. Kutitetaan, selvästi. Toisesta huoneesta puolestaan aamuista tuhinaa, vielä yksin tällä aikavyöhykkeellä. 

Matkan viimeinen kuva. Ted-nalleksi pukeutunut muusikko soittaa keytar-
syntikkaa Bostonin metrossa. Tämän absurdius ei ehkä aukea, ellei ole
jostain syystä katsonut Ted-elokuvia ja kävellyt Bostonin kaduilla ja nähnyt
tätä yrittäessään selvitä pitkän päivän iltana lentokentälle. Tai sitten aukeaa!

Näitä, ja muita mietteitä, viimeisen viikon ajalta. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.12.2000.

Arvomaailmojen tarkistuksia *

Olen taas lueskellut. Nyt jos on valmiiksi huono päivä tai vaihtoehtoisesti niin hyvä, ettet halua sitä pilata, klikkaapa jonnekin muualle, sillä se ei tästä lukemalla parane. Mee vaikka tänne. Maailmassahan tapahtuu. Brexittiä, Trumpettia ja kaikenlaista kaaosta. Terrorismia en tässä lähde puimaan, koska terrorismiahan on ollut aina, se vaan ei muutamaan vuosikymmeneen ollut kauheasti koskettanut länsimaista valkonaamaa kovin läheltä. Mutta tästä muusta sitten.

Feminististen opusten sarjassa, joita keräilin kirjaston poistohyllystä, oli myös Tiina Rosenbergin teos Arvot mekin ansaitsemme. Mielipidekirja, luin sitä kuvailtavan. Pamfletti, kenties. Joka tapauksessa eräs valistunut näkökulma siihen, miksi fasismi nostaa päätään Euroopassa juuri nyt ja juuri nykymuodossaan. Rosenberg maalaa eteen kuvan, jossa fasistinen liikehdintä – ja sitä nämä kansallismieliset äärioikeistopuolueet ovat, sanotaan se nyt ihan suoraan vaan – näyttäytyy selvänä jatkumona syyskuun 11. päivän iskuille, eriarvoistumiselle ja toisaalta lisääntyneelle tasa-arvolle, koska sen Rosenberg katsoo uhkaavan perinteistä valkoisen miehen valtaa. Eikä tämä tietenkään ole ensimmäinen kerta, kun näitä argumentteja ladellaan. Tanskassa hyväksyttiin tuossa taannoin laki, jonka nojalla pakolaisilta voidaan takavarikoida heidän arvokas omaisuutensa. Miltä tämä kuulostaa?

"Juuri se tosiasia, ettemme näe omaa nationalismiamme, tekee meidät erityisen alttiiksi fasistisille ideoille ja arvoille."

- pohjoismaalaisesta nationalismista

Perinteisesti Suomessa on voinut ajatella, ettei täällä meillä. Että olemme tasa-arvon mallimaa. Joitain hulluja on, mutta onhan tämä nyt käytännöllisesti katsoen paratiisista seuraava. Ja suomalaisten isänmaallisuus on vain isänmaanrakkautta, lämmintä lempeä. Vaan onko? Joudun erittäin epämukavasti asettamaan omatkin ajatukseni tarkastelunalaisiksi. Myönnän auliisti olevani toisinaan ennakkoluuloinen ja uutta vierastava. Sen myöntäminen ei kirpaise, vaan sen, etten juurikaan tee mitään ennakkoluulojeni hälventämiseksi. Haikailen henkilökohtaisella tasolla yhä perinteisempien elämänvalintojen ja ajanviettotapojen perään, mutta olisi kai näin kaksikulttuurisessa parisuhteessa elävänä suotavaa ottaa vähän enemmän vaikutteita ulkoapäin?

"Kansakunta on monikulttuurinen, haluttiin sitä tai ei. Unelma kansakunnasta on Euroopan historiassa todellinen painajainen."

"Kansa" on populistien omima termi, vallanpitäjien vastakohta. Mutta kansa ei koostu kaikista kansalaisista vaan heistä, jotka muodostavat oikeaoppisen kansallisvaltion. Absurdi ajatus Euroopassakin, jossa kansat ovat vaelleelleet milloin missäkin, ja etenkin Pohjois-Amerikassa, jonka alkuperäisasukkaita on jäljellä enää hippunen. Kirja on parin vuoden takaa ja kommentoi lähinnä eurooppalaista äärioikeiston nousua, mutta voisi aivan hyvin käsitellä myös meneillään olevia Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Tätä käsittelikin jo dokumentaristi Michael Moore osuvassa kirjoituksessaan. Teksti on lohdutonta luettavaa, mutta ei yllätä. Ei siellä rapakon takanakaan hyvin mene. Rakenteellinen rasismi on vahvasti osa jopa oikeusjärjestelmää** ja tasa-arvo on korkeastikoulutettujen etuoikeus.

"Jos julmuus eksotisoidaan ja rajoitetaan koskemaan ihmisiä, joita ei mielletä täysin inhimillisksi, on olemassa vaara, että emme näe julmuutta emmekä reagoi siihen ajatellessamme, että se ei koske meitä itseämme."

Haluaisin sulkea silmäni tältä kaikelta ja käpertyä sykkyrälle oman elämäni pyörteisiin. Mitä tänään syötäisiin, millä rannalla kävisin uimassa, mitäköhän raskaana olevalle ystävälle kuuluu ja kauankohan se mummo vielä elää. Onhan näissä, ja muissa, pohdittavaa tarpeeksi. Ja turvallisempaa onkin pysytellä vain omissa ympyröissään. Mutta jokin takaraivossa inisee, että jotenkin olisi reagoitava. Että vaikka kuinka haluaisinkin kuvitella, että maailma menee kuitenkin pitkässä juoksussa aina parempaan suuntaan, eihän välttämättä niin ole. Jollemme me maailman ihmiset pidä siitä huolta ja katso, että tasa-arvo, demokratia ja solidaarisuus toteutuvat. Olisiko siihen kuitenkin herättävä jo nyt, ennen kuin eriarvoisuuden lisääntymisen aiheuttamat levottomuudet ulottuvat uneliaaseen lähiööni?

"Ihmisoikeuksien ja solidaarisuuden tulisi olla yhtä itsestään selviä kuin ilman, jota hengitämme."

En tiedä, voinko suositella Rosenbergin kirjaa luettavaksi. Se ei ollut varsinaisesti lohdullista luettavaa ja paikoin en kyennyt keskittymään laveaan poliittisen manifestin omaiseen esitystapaan. Masentava kokemus, oikeastaan, ja nyt olen pahoillani, että masensin moisella teidän onnenkuplaanne. Mutta yksi ajatus kirjasta kannattaisi ottaa onkeen: Tasa-arvon, solidaarisuuden ja demokratian kehittyminen edelleen edellyttää solidaarisen poliitikan ajamisen lisäksi kansalaisaktivismia. Ja tehokkainta arjen aktivismia on puuttua. Kun näen koulumatkalla lasten kiusaavan pienempää. Kun humalainen aukoo päätään huivipäiselle naiselle. Kun tuttu esittää rasistisen mielipiteen. Kun ohikulkija tarvitsee apua, autan riippumatta tämän vaatetuksesta, ihonväristä, ominaishajusta tai päihtyneisyyden asteesta. Autanhan? Kun tilanne sitä vaatii, nousenko barrikadeille?

Toivon niin. Vaikka paljon mielummin söisin jäätelöä sohvalla ja keskittyisiin omiin pieniin ongelmiini. Ihan voisin vaikka kehitellä uusia, ettei tarvitsisi pistää nokkaani mihinkään itseäni isompiin asioihin. Weltschmerz!

Lainaukset: Tiina Rosenberg

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 8.12.1994.

** Tästä aiheesta, ja mustien asemasta Yhdysvalloissa muutenkin, kannattaa lukea Jill Leowyn loistava Ghettoside. Oksat pois, mikä kirja, ja niin mukaansatempaavasti kirjoitettukin. Parasta nonfiktiota naismuistiin. Voisin kirjoittaa siitäkin sivukaupalla, mutten taida nyt jaksaa.

Kyyneleet matkalla Pariisiin *

Mies oli reissussa puolitoista viikkoa, miltä ajalta olisi paljonkin kirjoitettavaa: oman ajan ihanuudesta, kehotietoisuutta avanneesta tanssikurssista, ystävien tärkeydestä, perhesuhteiden herkullisuudesta, erillisyyden tärkeydestä parisuhteessa, ajanhallinnasta, työmotivaatiosta - kaikenlaisesta.

Mutta keskitytäänpä hetken sunnuntai-iltaiseen paluulentooni Tukholmasta. Olin siellä tapaamassa norjalaista ystävääni, joten lensin kotiin yksin. Mobiili-check-in oli lukinnut paikakseni numeron 1F ja siinä ennen lähtöä ojentelin jalkojani ja katselin ulos ikkunasta pimeälle kiitoradalle, kun lentoemo tuli kohdalle ja kysyi, puhunko englantia. Myöntävän vastauksen saatuaan istutti viereeni nuoren naishenkilön, jolla oli kuivuneet kyyneleet poskilla, ja pyysi minua juttelemaan tälle pololle lentopelkoiselle yksin matkustavalle lennon ajan.

No, mutta englanniksi sitten seuraavan tunnin ajan vastailin toistuviin kysymyksiin: "Are we up already? Can you tell me when we are up?" "Are we turning?" "Is this bad?" "Is this as bad as it gets?" "How long does it take until this part is over?" "How long until we land?" "Does it get worse?" "Is this bad?" "How long?"

Pidin häntä kädestä kiinni. Kehotin kuuntelemaan hengitystään ja keskittymään siihen, miten ilma kulkee sisään ja ulos. Kyselin, missä hän oli käynyt, asuiko hän Helsingissä, lopulta minulle näytettiin yksivuotiaan tyttären kuvakin. Kun kone pomppi tuulessa, puristin kädestä lujempaa. Takana minulla oli menomatka perjantaina Helsingistä Tukholmaan, jolloin tuuli sekä nousun että laskun aikana niin kovasti, että kaikki koneessa haukkoivat henkeä ja humalaisimmat huusivat suoraa huutoa. Paluulento ei ollut mielestäni mitään sen rinnalla, mistä sainkin pontta vakuutteluilleni. That was much worse and all went perfectly. It feels bad but we will be alright. The pilots know what they are doing. It's perfectly safe. (Viimeinen ei toki ollut täysin totta, eihän keittiön hanan aukaiseminenkaan "perfectly safe" ole. Mutta punnitsin, että jos kone tekee hätälaskun mereen, on tällä tytöllä mielen päällään muutakin, kuin että minä vähän valehtelin.)

Jossain vaiheessa minulle itse asiassa selvisi, että tämä eksoottisen näköinen vahvasti meikattu paljetteihin pukeutunut ilmestys oli itse asiassa suomalainen. En vaan ollut sitä jännästä englannin ääntämyksestä ymmärtänyt. Ihmettelin, miten lentoemo ei tullut ensimmäisenä kysyneeksi, puhunko suomea. Mutta kenties se on tämä jostain syystä keskivertosuomalaista vähän keskieurooppalaisemman näköinen naamatauluni ja että olin hautautuneena värikkään Kappani sisään. No, en kehdannut vaihtaa kieltä kesken kaiken, kun muutenkin jo koko koneen etuosa kuunteli kovaäänistä keskusteluamme. Jollain tapaa rauhoittelu myös ehkä luonnistui itseltäni toisella kotikielellä paremmin.

Laskeuduimme turvallisesti, ja vierustoveri kiitteli minua auliisti. No problem at all, vastasin täydestä sydämestäni. Sillä itse asiassa välikohtaus oli paitsi hyvä tarina kerrottavaksi kotona, myös tuntunut minusta hyvältä. Pystyä auttamaan toista hädässä, olla tuntemattomankin tukena, antaa itsestään. Tuntui, että olin saanut paljon enemmän kuin olin antanut. 

Yksi ihan toinen lento.

"I will not do this again," nainen vakuutteli eräässä vaiheessa haukkoessaan henkeä. "I will not go on that holiday to New York [with her boyfriend]!" Sanoin olevani täysin samaa mieltä, heidän kannattaisi sen sijaan matkustaa junalla Italiaan! Kauhun seasta vilahti hymy. Minäkin hymyilin.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.5.2003.

** Niin hauskaa kuin tämä onkin, harkitsen näistä otsikoista luopumista jossain vaiheessa. Ei hyvällä tahdollakaan löydy joka tekstiin sopivaa, vaikka minulla on niitä pitkä lista.

Maailman kohtalokkain yhtälö: humala ja sydämen hätä *

Maaret Kallio kirjoitti menemään otsikolla "Jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan kuuluu alkoholi". Ei varmaan oikeasti jokaiseen, mutta aika moneen. Istuinpa tuossa vanhempani auton takapenkillä ja hän alkoi aiheesta jostain syystä jutella. Jutteli omista vanhemmistaan, selvästi surullisena, vaikka tunnelman kevyenä koetti pitääkin. Ensimmäinen kuoli humalassa. Pidempään elänyt eli viimeiset vuosikymmenensä savuttomasti ja viinatta, mutta sydän petti silti liian varhain. Serkun luona illallisella käydessä tuntuu, että ruoanlaiton aikana nautittu viini näyttelee nykyään pääosaa, ei niinkään pitkään haudutettu illallinen. Töissä on joutunut esimiesaseman takia puuttumaan aivan liian monen alaisen juomiseen. 

Niille alaisille hän kertoi toistaneensa aina seuraavat sanat: "Kokemukseni mukaan iän myötä ihmisen alkoholin käyttö yleensä joko lisääntyy tai vähenee. Harvalla se pysyy samana. Pidä huoli, että olet siinä porukassa, jolla se vähenee."

Molemmat vanhempani ovat onneksi myös jälkimmäisessä joukossa. Onneksi, koska jossain vaiheessa ehdin toisen heistä kohdalla jo olla asiasta huolissani. Vieläpä iässä, jossa lasten ei vielä pitäisi joutua olemaan vanhemmistaan huolissaan. Ja vaikka suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani alkoholinkäyttö perheessä oli aivan ideaalilla tasolla: hilpeitä juhlajuomia ja satunnainen saunaolut, muttei koskaan örvellystä tai pelottavia humalaisia vanhempia — jätti tuo lyhyt ajanjakso jälkensä.

Monesta alkoholistiperheen vesasta tulee itse joko alkoholin suurkäyttäjä tai (lähes tai tyystin) absolutisti. Jonkinlainen riippuvuusgeeni on varmaan periytyvä, minullakin on addiktoitumiseen taipumusta. Olen kuitenkin sisaruksineni elävä todiste, että alkoholismin ies voi hälvetä sukupolvi kerrallaan niin, että lopulta saavutetaan luontevasti alkoholiin osana elämää suhtautuva sukupolvi. Tai ainakin melkein. Se täysin luontevasti suhtautuva sukupolvi on kenties itsestäni seuraava. Nimittäin siitä huolimatta, että itse voin rennosti joko juoda useamman kerralla tai olla kuukausia juomatta enkä tuomitse muiden valintoja käyttää tai olla käyttämättä alkoholia, jotain on jäänyt. Jokin huolensekainen pieni pelko. 

Jos vanhempi juo yksin kotonaan, on se minusta jollain tasolla huolestuttavaa. Vaikka itse voisin aivan hyvin juoda lasin viiniä yksin olematta itsestäni lainkaan huolestunut. Jos puoliso juo (tai pähkäilee kehtaisiko juoda) kolmantena peräkkäisenä iltana pullon olutta karistaakseen työstressin kehostaan, etsin hänestä riippuvuuden merkkejä. Vaikka kolmen päivän kesäfestareille yksin lähtiessäni aika luultavasti joisin joka päivä sen siiderin.

Puoliso (joka käyttää alkoholia huomattavan vähän ja kevytrakenteisena tyyppinä viinapääkään ei ole kovin hyvä) ei oikein käsitä, mitä alan hyperventiloimaan hänen ostaessaan kuukauden viidennen oluen. Ei siinä mitään järkeä omasta mielestänikään ole. Mutta kyse ei olekaan järjestä, vaan tunteesta. Muistijäljestä, että on nuorena nähnyt kuinka joku läheinen on tarttunut pulloon silloin, kun sydämeen on sattunut. Itsestäni tiedän, etten tee niin. Läheistä epäilen salaa kuitenkin vilpistä: juoko tuo nyt kuitenkin jotain tunteita turruttaakseen? Onko pullo kuitenkin pakokeino, ja oma olo pitäisi kohdata sen sijaan selvin päin?

Puolisoni on vakuuttunut, ettei alkoholi muuta mitään vaan ainoastaan voimistaa sitä tunnetta ja mielentilaa, joka ihmisessä nauttimisen hetkellä on jo valmiiksi vallitseva (tämän voisi fiksumpi ottaa vihjeenä, ettei hän tule käyttämään ryyppäämäämistä lääkkeenä ahdistukeen, vaan ei mene jakeluun). Itse olen todennut saman. Juuri siksi suruun, ahdinkoon, epävarmuuteen, vihastumiseen ja masentuneisuuteen juominen on niin kovin tehotonta; se vain syventää alhoa. Ja juuri siksi minusta alkoholista kuuluu vain ja ainoastaan nauttia. Juoda siksi, että nauttii ja tavoitteena on nauttia elämästä. Tuntea yhteenkuuluvuutta, juhlia, voimistaa hyvän ruoan makuja tai maistella itselle mieluisia juomia, nousta arjen yläpuolelle, irrottaa kielenkannat hyvässä seurassa, viilentyä terassilla, lämmitellä after skissä. Ja toisaalta tuntien, ettei ilonpito vaadi alkoholia eikä pasta-annos punaviiniä, pyörittelemättä yhtään silmiään aikuisen ihmisen pyytäessä Pommacia, tivaamatta syytä juomattomuuteen.

Sydämen hätää on hoidettava muin keinoin. Mieluiten puhumalla, sen puutteessa kirjoittamalla, parhaimmillaan tukeutumalla toiseen ihmiseen. Tai vaikka haistelemalla syksyistä metsää tai kääntelemällä kirjan sivuja. Tässä on vielä vähän töitä itsellänikin, tulee nimittäin sydämen hätään toisinaan syötyä myös pari suklaapatukkaa tai ostettua villapaitalangat. Mutta epäterveellisyydestään huolimatta päihittävät nuokin metodit viinipulloon tarttumisen omien kokemuksieni valossa kirkkaasti. 

Vaan ehkä siellä ruudun takana on joku, jonka sukutarinaa alkoholi ei varjosta, ja pari lasia punaviiniä korjaa kärsivän sielun tehokkaammin ehjäksi kuin uusi kenkäpari tai kermavaahtokaakao. Toivottavasti ei vaikuttanut saarnaamiselta, olen oikeasti puolestasi vain onnellinen. Nauti viinisi! Ja esimerkilläsi kasvatat toivottavasti täällä Pohjolassakin tulevaisuudessa enemmistöä edustavia päihteiden kohtuukäyttäjiä. Pisteet kotiin.

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 21.5.2007

Pelottomasti nyt maapalloa tervehdyttämään, Massimo! *

Terrorismi.

Keskustelimme eilisyön uutisista aamiaispöydässä, ja käytin tuota termiä. Mies keskeytti ja ilmoitti, että puhuu kauheuksista mielummin muilla nimillä. Mietinpä sitten asiaa itsenkin. Terrorismi terminä on käsittääkseni peräisin Ranskasta, missä se tarkoitti valtiovallan harjoittamaa järjestelmällistä terroria kansalaisiaan kohtaan. Sana juontaa juurensa latinan sanasta terrere, joka tarkoittaa pelottelua. Terror englanniksi tarkoittaa lamauttavaa pelkoa, sekä sellaista aiheuttavia tekoja. 

Pelko kuitenkin vaikuttaa olevan reaktiona terrorismiin voimaton ja hyödytön. Pelko ajaa tuomitsemaan, ennakkoluuloihin, vihaisiin vastahyökkäyksiin (joita markkinoidaan puolustautumisena).  Eilisen kaltaiset tapahtuvat pelottavat ketä tahansa. Eri syistä, kaikkia pelottaa. Emme tarvitse siihen enää yllytystä. Sen sijaan tukeutukaamme toisiimme. Katsotaan asioita itselle vieraasta perspektiivistä. Opetellaan hyväksymään toisenlaisia totuuksia, kuin mihin olemme tottuneet. Pluralismi lienee paras vastaus terrorismiin.

"Love and light." toivottivat vieraskieliset ystävät Pariisiin sosiaalisessa mediassa. Suomi ei sodi Syyriassa, mutta silti tämä kriisi on myös meidän. Valoa ja rakkautta toivon asian käsittelyssä tänne Pohjolaankin.

 

Olin jälleen otettu pariisilaisten tavasta kohdata heihin kohdistuneet väkivallan teot, kun luin, miten he nopeasti sosiaalisessa mediassa tarjosivat yösijaa tuntemattomille yössä turvattomina vaeltaneille. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat yhä voimissaan.**

Rakastakaa.

Kuvat otettu Pariisissa tammikuussa 2014. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 22.3.2007.
** Maan poliitikasta voi toki olla montaa mieltä, eikä sloganin synnyttänyt vallankumouskaan tainnut veretön olla, ollen vasta alkusoittoa terrorismi-termin synnyttäneelle toiminnalle.

Entäpä Meksikon raja, Baker? *

Olen pöyristynyt. Kaikesta.

Siitä, miten törkeästi monet ovat kohdanneet heissä pelkoa ja epävarmuutta aiheuttavan turvapaikanhakijoiden aallon. (Ei maahanmuutto minustakaan ole yksinkertaista, mutta kulttuurien yhteensovittamisen ongelmat eivät ratkea raivoamalla. Kokemusta on.) Siitä, miten sydäntäriipaisevan avokätisesti monet ovat toivottaneet tervetulleeksi apua tarvitsevien turvapaikanhakijoiden aallon. Enkeleitä on!

Siitä, miten hallitus yrittää tehdä kaikkensa tappaakseen jo ennestään heiveröisen työmotivaationi. Siitä, miten heiveröinen työmotivaationi onkaan. Siitä, miten verrattain pieni palkkani onkaan (ja siten riistotoimet vaikuttavat elämääni vain noin kahden kenkäparin verran vuodessa). Mutta lomiini ette koske!

Siitä, miten aivoton amerikkalaisen järjestelmän ihannointi jyllää päättäjissämme samalla, kun toisella puolen Atlanttia kohti presidenttiehdokkuutta kirii mies, jonka lupaukset keskittyvät pohjoismaisen hyvinvointimallin käyttöönottoon heilläkin. Mikä maailma! En kestä. 

VMP.

 #Syyriankriisi #SSShallitus #FeeltheBern

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 2.6.1999.

Kriittiset, kirurginvihreät tunnit *

Työt alkoivat kesäloman jälkeen kivasti. Löysäilin, kävin aamu-uinneilla ja iltalenkeillä ja näpyttelin siinä välissä vähän jotain. Koirakuume on noussut parilla asteella ja kävimme miehen kanssa rapsuttelemassa muutamia eri karvakasoja. Syksyksi on paljon suunnitelmia, osa jää varmasti toteutumatta ja uusia tulee tilalle. Tiedossa oli tiukkoja viikkoa töissä, puolisolla moninkertaista tiukempia kuukausia omissa töissään ja kaikenlaista silppua siinä sitten vapaa-aikarintamalla. Olin intoa täynnä. 

Olen yhä, mutta nyt suunnitelmia ja kiirettä varjostaa myös huoli. Kutkuttava odotus erään lähimmäisen näkemisestä kääntyi itkunsekaiseksi huoleksi, emmekä päässeetkään seuraavana päivänä halaamaan ja heittämään huulta. Kohtasimme sen sijaan moottoroidun vuoteen ja letkujen merkeissä, minä pidin kädestä ja autoin asettelemaan peittoa. Huulta heitimme sentään silti.

Hengenvaaraa ei ole, onni onnettomuudessa ja niin edelleen. Mutta olen nyt jo monta päivää ollut sydän vereslihalla tätä miettiessäni. Miten pienestä on kiinni. Että kaikki olisi sujunut, niin kuin on suunniteltiin. Tai että olisi käynyt pahemmin, jopa se pahin. Miten todella pitäisi elää jokainen päivä täysillä, koska huomisesta ei koskaan tiedä. Miten aikani voisi riittää kaikkien rakkaideni kesken niin, ettei tarvitsisi koskaan miettiä, että olisinpa järjestänyt yhteistä aikaa enemmän, kun siihen vielä oli mahdollisuus. Miten pientä on omien viikonloppusuunnitelmien peruuntuminen sen rinnalla, kun menee seuraavat puoli vuotta uusiksi. 

Puoliso ei käsitä, miten vieläkin olen aivan tolaltani, vaikka potilas on hyvässä hoidossa, vammat onnettomuuteen nähden pieniä ja ennuste erinomainen. Siellä sairaalavuoteen vieressä en tuntenutkaan surua ja pelkoa, ainoastaan kiitollisuutta, että hän oli yhä siinä. Nyt täällä satojen kilometrien päässä olen ymmärtänyt edellisten lisäksi myös sen, miten ison osan itseä ne tärkeimmät minua matkani varrella eniten kasvattaneet tyypit muodostavatkaan. Kun sydämeni on haljeta jo pelkästä ajatuksesta, mitä sille käy sitten, kun yhden heistä oikeasti menetän.

Näistä synkistä mietteistä koetan kammeta itseni ylös samalla lääkkeellä, joka auttoi siellä kättä pidellessäkin: olen kiitollinen siitä, mitä on. Kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut kokea, ja kenen kanssa. Alan herkästi elämään tulevassa, sekä pilvilinnoja piirrellen että katastrofeja kaavaillen. Kumpikaan ei tee kovin onnelliseksi. Yhä uudellen koetan keskittyä tähän hetkeen ja tähän päivään, tehdä valintoja nyt. Siitä, kenelle on aikaa – tai mihin. Minkä puolesta taistella ja missä kohtaa luovuttaa suosiolla. Milloin kokeilla uhkarohkeasti ja milloin pelata varman päälle.

Osallistavaa kaupunkitilan elävöittämistä Lontoossa kesällä 2015.

Tällä hetkellä joudun kiipeämään takaisin kiitollisuuteen kerran tunnissa tai parissa, eivätkä valinnatkaan ole monasti helppoja, kun päässäni palloilevat erilaiset priorisointivaihtoehdot. Mutta koetan olla hetkessä kiinni. Yhdellä kädellä näpytellyt tekstiviestit pohjoissuomalaisesta sairaalasta karkoittavat joka kerta huolen. Siellä se sinnittelee, pärjäilee, lepäilee – tulee kuntoon. Minä en huolehtimalla pysty prosessia yhtään nopeuttamaan, joten koetan yrittää olla läsnä tässä omassa eteläsuomalaisessa elämässäni.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 10.4.2008

Katsokaa, hänhän on Pinokkio! *

Minä olin lapsena kova valehtelemaan. Aluksi se oli toki vain satuilua, jota kaikki lapset harrastavat. Selitin koulussa, että meillä on viisi valkoista kania ja vakuutin pikkusisaruksen siitä, että uudella nauhurilla voi kelata radiota (voisipa!). Mutta sitten en päässytkään siitä täysin eroon. Yläasteikäisenä huomasin useasti lipsauttavani vahingossa valheen: "Joo, olen nähnyt sen elokuvan." "Joo, se on ihan tyhmää." "Ei mua haittaa."

Lapsuudessani oli pidempi ajanjakso, jolloin koin olevani aika yksinäinen ja kaveriton. Halusin kai siis vain kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Muinoin törmäsin tähän artikkeliin, ja luonnoksissa on pyörinyt kirjoitus aiheesta siitä lähtien. Tämä kohta nimittäin kolahti:  "Jos vanhemmat tukeutuvat valheeseen tai ”tästä ei puhuta” -asenteeseen, lapsikin oppii valehtelemaan ja olemaan luottamatta totuuteen. Sen sijaan, jos lapselle puhutaan totta, hän saa aikuisuuteen mukaansa pääoman, josta hänellä tulee olemaan paljon hyötyä. Hän oppii, että ikävistäkin asioista voi puhua ja puhuminen auttaa selviytymään."  Meillä ei lapsille valehdeltu, mutta ei puhuttukaan. Tai puhuttiin sinänsä, hurjastikin - äitini on kuulemma puhelian ihminen, jonka mieheni on koskaan tavannut (ja hänen ystäviään tuntien se on paljon sanottu). Mutta vanhempien vaikeat asiat olivat vaiettuja. Tokihan ne roiskahtelivat ilmoille kupin täyttyessä yli äyräiden, muttemme perheenä osanneet niistä puhua. Eikä sitten ollut helppoa oppia puhumaan niistä omistakaan kaikkein kipeimmistä. Minkä johdosta kai sitten oli vaikea toisinaan pienissäkin asioissa sanoa ääneen se oma totuus, kun oli tunne, ettei vastaanottaja haluaisi sitä kuulla.

Aikuistumisen kynnyksellä aloin harjoitella tunteistani puhumista, niistä vaikeistakin. Samoihin aikoihin perheenjäsenieni hiljaa kantamat taakat pulpahtelivat pintaan, ja meidän kaikkien oli opeteltava sanomaan enemmän ääneen. Aluksi se oli vaikeaa kauheaa, mutta hiljalleen olemme kehittyneet. Nykyään sujuu jo aika hyvin, kaikilta. Myöhemmin olen molempien vanhempieni kanssa keskustellut lapsuuteni vaikenemisen kulttuurista ja he ovat auliisti myöntäneet sen juontaneen juurensa omista lapsuuden kokemuksistaan. Eivät he osanneet, eivätkä osanneet sitten opettaakaan. En ole siitä mitenkään katkera enkä missään vaiheessa ole syytellyt osaamattomuudesta vanhempiani. Isovanhempani muistaen näen kyllä, mistä keskustelukulttuuri kumpuaa ja toisaalta vanhempieni elämänpolut tuntien minulle on melko selvää, mitkä kokemukset ja ihmiset heille vasta myöhemmällä iällä ovat puhumisen taitoa opettaneet. Olen vaan hurjan kiitollinen, että solmujen alkaessa aueta kaikki osasimme nojata toisiimme ja uskalsimme opetella yhdessä.

Nykyisessä parisuhteessa jouduin vielä uuden oppitunnin äärelle. Olin aiemminkin seurustellut, mutten näin vakavasti. Eikä nuoruuden seurustelusuhteita oltu koskaan koeteltu yhtä kovasti, ne eivät edenneet yhtä nopeasti, eikä niihin aikoihin tarvinnut tehdä vielä yhtä vaikeita valintoja. Jos aiemmin oli ollut kauheaa, en tiedä, miten tätä jaksoa kuvaisi. Omien tunteiden paljastaminen toiseelle suhteessa, jossa ollaan niin iholla, kuin ihmissuhteessa olla voi, oli aluksi todella pelottavaa. niin pelottavaa, etten aluksi suostunut tekemään niin! (En voi suositella.) Harjoitus onneksi auttaa, ja vuosi vuodelta sujui ja sujuu paremmin. Oman sisimpänsä paljastaminen toiselle ihmiselle on paitsi pelottavaa, myös sykähdyttävää, rohkeaa, palkitsevaa ja koukuttavaa.

Toki jotkut, monetkin, asiat ovat yhä vaikeita pukea sanoiksi. Minulla saattaa mennä viikkoja kakaista jokin vaikea tunne suustani. Muttei sekään haittaa, täydellinen ei tarvitse olla. Joka kerta jännittäväksi asian tekee se, ettei positiivinen vastaanotto ole mitenkään taattu. Se ennen muinoin minulle vaikeinta olikin, en uskaltanut sanoa, jos pelkäsin tunteideni tulevan tyrmätyksi. Yhä useammin nykyään puhun suuni puhtaaksi silloinkin, kun olen varma, ettei vastapuoli tule pitämään kuulemastaan. (En toki syyttä suotta kiusatakseni, vaan silloin, kun minulle asia on liian tärkeä vaiettavaksi.)

Rehellisyyteen tunteissa liittyy myös vastaanottajan vastuu. Toisen ihmisen totuuden kuuleminen on monesti aivan todella vaikeaa. Parisuhteessa varsinkin, tai ainakin meidänlaistemme herkkien tunneihmisten parisuhteessa. Miksi? olen miettinyt useammin kuin kerran. Etkö voisi olla vähemmän masentunut? Miksi tämä on sinulle näin vaikeaa? Miksi ihmeessä olet tuota mieltä? Nyt, kun olen jonkin aikaa opetellut puhumista, tuleekin minun keskittyä kuuntelemisen taidon harjoittamiseen. Etten reagoisi omien tunteideni pohjalta, vaan koettaisin ensin todella ymmärtää toista. Kysyisin lisää, enkä kertoisi, mitä minusta pitäisi tehdä tai mikä on pielessä. Ja sittenkin, kun koen ymmärtäväni, voisin miettiä, saavutanko enemmän hiiltymällä tai puolustautumalla vai kenties koettamalla tulla puolitiehen vastaan.

No, tämä viimeinen osuus on vielä aika vaiheessa enkä tähtää täydellisyyteen. Mutta jos ei ihan joka kerta hermostuisi heti kättelyssä. :D

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 19.1.2006

Paljain olkapäin kohti äidin unelmaa! *

Vaikka taidankin pitää pitkähihaisen asuntonäytössä päälläni, otsikko on osuva.

Menen tänään katsomaan äidilleni uutta asuntoa. Eläkeikää lähestyvä supernainen haaveilee muutosta pääkaupunkiseudulle lähelle jälkipolviaan, pääkaupungin kulttuuririentoja ja Kalliota (äiti rakastaa kalliolaishipsterien ravintoloita ja katuelämää). Sydämeni on täynnä varauksetonta ihailua tätä harmaahapsensa punaiseksi jo vuosia värjännyttä Peppi Pitkätossua. Elämä ei ole kohdellut tätä naista silkkihansikkain, mutta eipä ole varovaisesti myöskään nainen käsitellyt elämää. Hän on rakastanut, raivonnut, masentunut ja matkustanut. Häntä on petetty ja hän on pettynyt. Hän kaitsi kolme esiteiniä aikuisuuteen yksinhuoltajana, ja vaikkei se välillä mitenkään mallikelpoisesti sujunutkaan (tästä kirjoittanen jossain vaiheessa lisää), olen täynnä kiitollisuutta kaikesta saamastani. Omissa aallonpohjissaankin hän teki meille lapsille selväksi, miten rakastettuja olimme - ja olemme yhä.

Olen perinyt äidiltäni levottoman sielun. Sydämeni halajaa jatkuvasti kurkistamaan jonkin uuden mutkan taakse ja laadin erilaisia suunnitelmia sellaiseen tahtiin, että vieruskaveria (puoliso parka) hirvittää. Äidilläni on kuitenkin ollut rohkeutta, jota itseltäni vielä puuttuu. Hän katsoo eteenpäin, kun itse jään toisinaan haikailemaan menneitä. Äidin asuntojahdin keskellä huomasin alkavani hätääntyä: Sitten kotikaupungissani ei olekaan enää kotia, johon palata! Miten käy jouluisten kokoontumisten äidin olohuoneeseen, mahdummeko sisarusteni kanssa perheinemme kaikki kaksioon? 

Kun sain itseni kiinni tästä, tein kaksi asiaa. 1) Päätin pitää huolen, etten omien haikailuideni takia ala jarrutella äidin unelmaa. 2) Päätin antaa itselleni luvan rauhassa haikailla, muistella ja surrakin. Ja toisaalta ottaa tämän vinkkinä siitä, että itse on tehtävä omasta elämästä itsensä näköistä. Myös niin, että jos haluan ison kotipaikan, jonne kutsua koko suvun kerralla kylään, voin pitää tähtäimessä sellaisen hankkimista ihan itsellekin. Äidilläni on lupa elellä ihan minkälaisessa lukaalissa hän lystää. Ja olisihan se nyt ihan huippua, jos hän asuisi lähempänä. Edes sitten lähempänä lentokenttää, jos kun me mieheni kanssa jossain vaiheessa pyrähdämme maailmalle.

Muutenkin voin ottaa äitini rohkeudesta oppia. Hän on tavoitellut elämässään juuri niitä juttuja, mitkä sillä hetkellä parhailta ovat tuntuneet. Useampi manner on tullut sitä kautta tutuksi, toki takkiinkin on tullut. Kolikolla on toinenkin puoli: äidin ei ole tarvinnut kysellä kenenkään mielipidettä, koska meidän lasten aikuistuttua ei hän on ollut vastuussa ainoastaan omasta elämästään eikä rinnalla ole ollut puolisoa hidastamassa vauhtia kaarteissa. Parisuhde tuo elämään turvaa ja pysyvyyttä, mutta myös tarpeen tulla puolitiehen vastaan. Siinä suhteessa koetan ottaa oppia toisaalta, koska molemmilta vanhemmiltani periytyvä jääräpäisyys ei aina yhteistyökuvioissa ole eduksi.

Tällaista mieleni päällä tänään - ja näin äitienpäiväviikolla yleensäkin. Upea, ihana, rohkea äiti. Inhimillinen, erehtyväinen, parhaansa tekevä äiti. Lämmin, huolehtiva, ehdoitta rakastava äiti. ❤

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 8.12.2003.

Missä oonkaan juuri nyt

Enpäs ole taas jaksanut tänne juuri kirjoitella. No, kaikenlaista on ollut!

Lähinnä henkistä kasvua, hyväksynnän opettelua, tunteiden sallimisen harjoittelua — omien, ja sen toisen. Tämän lisäksi lämpöisiä kallioita, pitkiä pulahduksia, makkaroita ja mansikoita, hikisiä öitä etelänpuoleisessa makuuhuoneessa, tylsiä työpäiviä tunkkaisessa toimistossa, ihmis- ja eläinlapsien ihanuuden ihmettelyä ja perheen parissa porisemista.

Kaikenlaista olen taas itsestäni oppinut:

1) Tärkeintä hyvinvoinnilleni on unensaannista, ruokarytmistä ja säännöllisestä hikiliikunnasta huolehtiminen. Parhaimmatkin aikeet kaatuvat, jos yksikin näistä on todella retuperällä.

2) Olen aikamoinen täydellisyydentavoittelija. Huomaamattani odotan itseltäni ja muilta aivan turhankin paljon. Ymmärrän itsekin täydellisyyden mahdottomaksi tavoitteeksi, mikä aiheuttaa uusia ongelmia. Lamaannun vaikeiden valintojen edessä: enhän voi mitenkään valita polkuani niin, että kaikki menisi parhain päin. Epämukavuutta tuntiessani helposti alan hautoa suuria suunnanmuutoksia: kaikki uusiksi, niin tämä selviää! Vaan kun muutamalla pienellä, kovin epätäydelliselläkin, säädöllä saisi olon paljon paremmaksi.

3) Osaan kuin osaankin olla yhtä aikaa sekä oma itseni (spontaani, hölöttäjä, haaveilija, herkkätunteinen, herkkänahkainen, äkkipikainen, määrätietoinen, itsepäinen) että puolisoni kaipaama kumppani (neuvotteleva, kuunteleva, ymmärtäväinen, rakastava, selkeäsanainen, toisen huomioon ottava). Mutta työtä se vaatii. Ja pysähtymistä omien tunteiden äärelle, ennen kuin kiirehdin suin päin hermostumaan, loukkaantumaan tai neuvomaan.

4) Herkästi ojennan vastuun omasta elämästäni jollekin muulle. Minulla on tylsää, koska mies ei tee muuta kuin selaa työsähköpostia. Minulla on ulkopuolinen olo, koska ystävät eivät ole kutsuneet kesärientoihin. Minulla on ankea olo, koska istun kauniilla ilmalla iltoja kotona tietokoneella tehtyäni samaa jo töissä. Vaan näinpä ei olekaan! Ihan itse voin tehdä asioita, jotka minusta ovat mukavia. Tarttua omiin projekteihini, kilauttaa kaverille ja laatia suunnitelman (tai turista vaan, mitä nykyaikana liian harvoin harrastan), painua ulos nauttimaan kesäsäästä — kantaa vastuun omasta onnellisuudestani. Kerran kuukaudessa joudun tämän viimeisen huomion tekemään, mutta aina se vaan lyö halolla otsaan.

5) Tämä hetki on hyvä juuri näin. Tänään töiden jälkeen vietin nautinnollisen parituntisen pyöräillen, juosten, uiden ja kuumalla kalliolla maaten, seuranani paras mahdollinen eli itseni. En huolehtinut huomisesta työpäivästä, urakehityksestäni, parisuhteen tilasta, tulevaisuuden suunnitelmista — ja elämä tuntui aivan täydelliseltä. Vähemmän nautinnollisessa tilassakaan ei tarvitsisi niin kauheasti huolehtia siitä, mitä kahden vuoden päästä teen työkseni, kenen kanssa viiden vuoden päästä jaan vuoteeni, miltä pankkitilini saldo näyttää kahdeksan vuoden päästä tai onko minulla neljänkymmenen vuoden päästä takanreunuksellani (onko takanreunustakaan?) valokuvia lastenlapsista, kuolleista koirista vai maineeseen saattelemistani suojateista. Niin turhaa! Enhän ole välttämättä edes elossa! Hitot suojateista, pankkitileistä ja vuoteista. Elämä on nyt.

Miten vaikeaa sitä onkin välillä sisäistää. Tänään elin tätäpäivää, se merkkiteko teki ihan mieli kirjata muistiin.

.. vaan onneksi on vappu!

Sillä lisää lomaa, sitä tähän elämään kaivataan.

Olemme viime aikoina sisarusteni kanssa pariin otteeseen puhuneet siitä, että monet juhlat eivät ole meille kovin merkityksellisiä, koska lapsenakaan ei perheessämme ollut vankkoja perinteitä niiden viettämiseen. Oikeastaan ainoastaan joulu on perheessämme todella perinteikäs juhla, kaikkiin muihin pyhiin kuului lähinnä hyvin syöminen ja hyvä seura -- oli juhlinta sitten pakanallista tai kirkollista perua. Osa perhejuhlista myös koko muodonmuutoksen siinä vaiheessa, kun vanhempani erosivat ollessani ala-asteikäinen, eikä tilalle tullut yhtä vahvoja perinteitä.

Nyt aikuisella iällä olen alkanut nähdä perhekohtaisten perinteiden ja rituaalien arvon. Että aina halataan nähdessä ja lähtiessä. Syödään illallinen yhdessä saman pöydän ääressä. Viikonloppuna herkutellaan rauhallisella aamiaisella. Nukkumaan mennessä tehdään samat jutut joka ilta. Lapset kaipavat rituaaleja, mutta niin mielestäni me aikuisetkin. Ne luovat turvallisuuden tunteen, ihanan ennalta-arvattavuuden jatkumon muuten hektisessä elämässä. Yllättävät tilanteet ja ideat ovat myös erittäin tervetulleita elämään, mutta jos arkeen ei liity mitään rituaaleja, tunnen minä ainakin oloni jotenkin haahuilevaksi. Systeemin ollessa selvä ei myöskään tarvitse käyttää aikaa sen ihmettelemiseen, miten toimisi -- joku vakioasetus on hyvä olla olemassa, jos ei halua käyttää aikaa tai aivojaan luovuuteen.

Kovasti olen koettanut saada muodostettua minun ja mieheni pienperheellemyös jotain juhlaperinteitä, mutta se ei olekaan kahden kulttuurin vaikutuksen alaisena aina niin yksinkertaista. Mies ei yksinkertaisesti tajua, miksi pitäisi niin kovasti innostua piknikista mutaisessa puistossa toukokuun kunniaksi tai käsitä yhtään, mitä riemua on katsoa, kun pitkä rivi ihmisiä kättelee presidenttiä. Toisaalta minä en ole tajunnut, että halloween voi olla jollekin vuoden tärkein juhlapyhä emmekä yrityksestä huolimatta saaneet kiitospäivän isoille illallisille täsmälleen oikeaa tunnelmaa -- se ei vaan ole sama. 

Onneksi on muutakin perhettä, joiden avulla voin itse juurtua ja juurruttaa myös puolisoani oman kulttuurini perinteisiin. Joulua hän rakastaakin jo nykyään lähes yhtä paljon kuin minä (ei siis itse ole sitä juhlinut, koska hänen vähemmistökulttuurillaan on oma loppuvuoden juhlansa), mutta muissa on vielä tekemistä. Ja pääosin varmaan juuri siksi, kuten alussa totesin: minullakaan ei ole näihin oman kulttuurini muihin juhliin kovin tiivistä sidettä. Vain se, että hyvää ruokaa on oltava.

Mielelläni (lue: kynsin ja hampain) pidän kuitenkin oppimistani vähäisistäkin perinteistä kiinni ja siksi kaapista löytyykin tänään simaa, nakkeja ja tippaleipiä -- vaikka mutaiselle piknikille en miesparkaa tänävuonna aiokaan raahata.

Nauttikaa tekin, kukin parhaaksi katsomallanne tyylillä!

Meidän suomalais-pohjoisamerikkalaiset kulttuurieromme

Olen taas lukenut! Nimittäin kaksi Wolfram Eilenbergerin kirjaa Minun suomalainen vaimoni sekä tämän jonkinasteisen jatko-osan Minun kolmikieliset kaksoseni.

Ensimmäisessä suomalaisnaisen nainut saksalainen ihmettelee uuden appimaansa tapoja. Eilenberger on väitellyt kulttuurifilosofiasta, ja tämä ammattitausta lienee se, mikä antaa kirjoille pelkästään omituisuuksille naureskelua korkeamman tason. En ole välttämättä jokaisesta päätelmästä kirjailijan kanssa samaa mieltä, mutta hyvin hän ainakin perustelee tulkintansa suomalaisten käyttäytymisen merkityksistä. 

Ensimmäinen kirja ei yllättäen kolahtanut aivan niin kovasti kotipesään, kuin olisin odottanut. Onhan meilläkin kotona muunmaalainen, suomalaisen vaimonsa tapoja usein suureen ääneen ihmettelevä tuontivävy. Kirjaa lukiessa vaan käy pian ilmi, että Eilenberger on nainut itsensä todella perinteiseen suomalaiseen sukuun: appi ei puhu sanaakaan englantia, eikä juuri suomeksikaan, kesäkuukaudet vietetään tiukasti mökillä Järvi-Suomessa itikoita läiskien, uudet ystävät ja sukulaiset ovat niin arkena kuin juhlissakin aina tuhannen tuiterissa, eikä häitä ole ilman sahtia. 

Minun mieheni on nainut itsensä hyvin erilaiseen suomalaiseen perheeseen. Kyllä minunkin isäni asuu vuodesta viisi kuukautta kesämökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä - mutta myös puhuu sujuvaa englantia, keskustelee sujuvasti niin hevimusiikista kuin parsapastaresepteistäkin, enkä ole koskaan nähnyt häntä humalassa. Äitini on matkustanut enemmän kuin minä, chattaa facessa monelle mantereelle eikä todellakaan jätä keskusteluun perisuomalaisia pitkiä hiljaisia hetkiä - päin vastoin, saadakseen suunvuoron joutuu puhumaan päälle. Jopa yhdeksänkymppinen isoäitini on käynyt Aasiassa ja pystyy puhumaan mieheni kanssa muutaman lauseen mormoneilta oppimaansa englantia. Isotätini on maahanmuuttaja hänkin ja eräissä sukujuhlissa kävi ilmi, että isosetäni on asunut nuorena pari vuotta USA:ssa. Toki minunkin sukuuni kuuluu itikanläiskijöitä ja isomahaisia hiljaisia miehiä, joiden kanssa tunnen syvää yhteenkuuluvuutta, mutta läheskään koko totuus minun sukuni suomalaisuudesta se ei ole.

Minulle Minun suomalainen vaimoni ei siis ole näkökulma mieheni pään sisään kuin osittain, muilta osin se on vain kuvaus perisuomalaisesta sielunmaisemasta. Toki tunnen monia kirjassa kuvatun kaltaisia suomalaisia, mutta en aivan joka suhteessa itse edusta heitä.

Kielen tasolla ilmenevät kulttuurierot ovat kuitenkin meillekin tuttuja, ja jaksavat hymyilyttää. Kuinka höpöhöpö käy kuitiksi lähes mihin tahansa keskusteluun. Kuinka minä rakastan sinua on niin pitkä ja monisyinen toteamus, että nasevampi "I love you" lähtee kaksikielisen parin huulilta paljon helpommin. Tarkkanäköinen on kyllä myös jaottelu eri ihmistyyppeihin sen perusteella, millä tyylillä kukin antautuu jääkylmään järveen uimaan. Itse kuulun "määrätietoisiin menijöihin", mieheni edustaa Wolframin lailla "haaleita menijöitä".

Sen sijaan yllättäen toisessa kirjassa tulee esiin useampia minun ja mieheni välisiä kulttuurieroja. Minun kolmikieliset kaksoseni kertoo limittäin Wolframin, hänen vaimonsa ja kaksostyttöjensä asumisesta sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Johan alkaa kuulostaa tutulta! Suomalaisen vaimon suorasukaisuus saa pohjoisamerikkalaisten niskakarvat pystyyn ja paikallisten kiiltäväpintaisesta small talkista on puolestaan vaikea saada otetta. Kun suomalainen vastaa "Saattaa olla", se tarkoittaa "ehkä kyllä, ehkä ei". Kun amerikkalainen vastaa samoin, se tarkoittaa "luultavasti ei". Jaan Wolframin kanssa hämmennyksen siitä, miten vaikeaksi elämä muodostuu erilaisten poliittisen korrektiuden sääntöjen ristitulessa, ja ihmettelyn yhteiskunnasta, jossa on lailla kiellettyä päästää alle kymmenvuotias yksin kävelemään kouluun.

Tuttuuden tunteen aiheutti myös se hetki, missä Eilenberger huomaa vaimonsa käyttäytyvän hyvin eri tavalla englanniksi kuin suomeksi: puolisoni on eri ihminen eri kielellä. Tämä totuus tulee molemmissa kirjoissa esille monta kertaa: kieli on enemmän kuin sanoja, se on kokonainen kulttuuri, tapa tuntea, ajatella ja jäsentää maailmaa.

Kirjat on kirjoitettu raikkaasti ja rakentuvat hauskasti (joskin hetkittäin sekavasti) kumpikin yhden yksittäisen tapahtuman ympärille kuvaten kulttuurin eri puolia takautumien ja mielleyhtyen kautta. Näette sitten itse. Varsinkin minun elämäntilanteessani kaksi teosta muodostavat mainion parin lukijalle ja tuovat esille kahden erilaisen kulttuurin omalaatuisuutta hauskasti, kuitenkin raapien myös pintaa syvemmältä. Kirjailijan saksalaisuus ei tuo kirjoihin ainakaan minun mielestäni erityistä saksalaisen kulttuurin tasoa, mikä johtuu joko siitä, että a) ne on kirjoitettu saksaksi, ensisijaisesti saksalaisille, eikä täten ole ollut tarpeen selittää heille heidän omaa kulttuuriaan tai b) saksalainen kulttuuri on minulle myös tarpeeksi tuttu ja toisaalta niin yleiseurooppalainen, ettei sen kuvaus aiheuttanut aivoissani suurempia reaktioita.

Suosittelen kirjoja paitsi monikulttuurisissa perheissä eläville suomalaisille, myös kenelle tahansa, jota kieli poskessa laaditut tarkkanäköiset analyysit suomalaisista kiinnostavat. Kirjat ovat helppolukuisia ja mukaansatempaavia, itse luin ne nopeasti.

(Kirjojen kansikuvat täältä.)

Ohikiitävää

Tänään raitiovaunussa päädyin istumaan vastapäätä oman menneisyyteni kanssa. Ei se ihan yksi yhteen ollut, mutta lähellä. Siinä nimittäin istuivat äiti ja noin 9-10-vuotias poika matkalla kotiin. Ja heidän keskustelustaan mieleeni nousi seuraava hajatelma: lapset ymmärtävät samalla kertaa aivan liikaa, ja aivan liian vähän.

He keskustelivat siitä, kuinka joku tulisi kuluvalla viikolla auttamaan heitä kotiin. Joku sieltä perheneuvolasta. "Ai se taikuri?" kysyi poika. Mutta kyseessä ei ollut taikuri, vaan apulainen. Koska "mulla on nyt tämä vaikea tilanne, niin ne ovat siellä huolissaan," äiti selitti lempeän rauhallisesti. Ai mikä tilanne? "Kun mä oon nyt teidän kanssa yksin."

Pojalla oli kaikenlaisia ratkaisuja pulmaan, joka koski lasten hoitoa yksinhuoltajaäidin vuorotöiden aikana. "Me voidaan olla isin luona." Äiti selosti, sillä samalla kärsivällisellä äänensävyllä, ettei se ollut yksinkertaista, koska isin kanssa oli nyt vaikea sopia asioita. "No mutta sä voit kuitenkin sopia sen kanssa," sanoi poika. Rahatilanteen poika olisi ratkaissut seuraavasti: "Sä voit olla joka päivä töissä." Äiti myhäili, ja jatkoi vakuuttelua: nyt toimitaan näin, mutta kaikki järjestyy.

Ihailin sitä, miten kärsivällisesti äiti vastaili pojan kysymyksiin ja piti yllä lempeän turvallista ilmapiiriä, vaikka varmasti sisällä kiehui. Tuon äidin kengissä en tosin ole ollut - mutta sen pojan kyllä. Meidän perheessämme avioero hoidettiin mielestäni oikein hyvin, eikä meille lapsille jäänyt liiempiä traumoja. Kaikesta huolimatta perheen hajoaminen on lapsen perusturvallisuutta huojuttava tapahtuma, ja oli sitä myös meillä. Aistin pojassa huolta, jonka tunnen hyvin itsekin: Miten me pärjätään? Mutta etenkin lapsen mielessä liikkuu: Miten äiti pärjää? Miten isä pärjää?

Raitiovaunussa istunut äiti otti minusta pojan huolen hienosti vastaan ja piti huolen, että lapselle jäisi sellainen tunne, että vanhemmat huolehtivat kyllä, lapsen ei tarvitse. Vaikeimpia tunteita eroperheen lapsena koin niissä hetkissä, kun koin, että minun pitää nyt pitää tämä paketti koossa. Tasapainoilla sydänsuruisten vanhempien välissä niin, että ilmapiiri pysyisi positiivisena. Puhua yhdestä hyvää toiselle, mutta ei liikaa, ettei aiheuta alemmuudentunteita. Taiteilla kahden kodin elämässä niin, että vaikka isän luona onkin syöty, on vatsassa tilaa syödä äidin kanssa iltapala. Ja sitten, kun äidillä menee hetki hieman huonommin, pitää koti ja sisarukset kurissa niin, ettei isälle jää mitään pahaa sanottavaa.

Lapsen halu suojella vanhempiaan on valtava. Ja samaan aikaan suuria saattavat olla ärtymyksen, pettymyksen ja pelon tunteet. Miksette vain voi tulla toimeen?! Minä halusin pitää sekä isän että äidin. Menetänkö sen perheen, joka minulla oli? Tuo raitiovaunussa istunut äiti näytti tekevän kaiken sen, mitä vain tuossa tilanteessa voi - vakuuttaen, että lapsi ei ole se, joka niitä murheita kantaa.
 

En kampanjoi avioeroja vastaan. Olen varma, että se meidänkin perheemme tapauksessa oli epäilyksettä ainoa toimiva vaihtoehto. Olen aikuisena oppinut vanhempieni parisuhteesta asioita, jotka tekevät minut surulliseksi niin isän kuin äitinikin puolesta. He ovat molemmat olleet vain ihmisiä. Tiedän sen nyt, kun itse luovin nuoren avioliiton aavoja ja karikoita.
En edes toivoisi, ettei vanhempieni eroa olisi koskaan tapahtunut, sillä elämä jatkui - kuten aina - ja eron myötä sain myös monia asioita, joita ilman en olisi halunnut jäädä. Toivoisin vain, että ihmiset pitäisivät huolta parisuhteistaan, omasta ja toistensa hyvinvoinnista, ennen, kuin tilanne tulehtuu kestämättömäksi. Sanoisivat ääneen ne pelottavimmatkin tunteet. Ne, joista arvelee toisen suuttuvan tai tulevan surulliseksi. Ja uskaltaisivat kuunnella, kun joku sellaisista avautuu.

Itselläkin on vielä paljon opeteltavaa molemmissa. Jotain olen sentään oppinut. "Minua pelottaa." on kenties alastomin tunne, jonka toiselle voi tunnustaa. Olen sanonut niin usein.

Olettajille olettavissa ongelmia

Tänään olemme päässeet nauttimaan parisuhteemme perisynnin hedelmistä, ja jaetaanpa sitä nyt vähän teidän lukijoidenkin (kun todistettavasti olette olemassa) kanssa.

Nimittäin olettaminen (eng. assuming).

Ei herranjestas meikäläiset osaamme sitä harrastaa aivan joka välissä. Ja kun kaksi yhtä lailla meedioksi tekeytyvää luovivat tunteiden ja tarpeiden louhikossa, menee siinä ruvelle polvi jos toinenkin. Viljelemällä oletuksia siitä, mitä rakkaasi haluaa ja mitä taas ei, mitä rakkaasi odottaa sinulta, miten hyvin rakkaasi tietää, mitä itse odotat häneltä ja ylipäätään mitä mieltä olette elämästä yhdessä tai erikseen — saa aikaan aikamoisen solmun. 

Vaikka tällaisen.

Tämänpäiväinen episodimme oli hyvin vaaratonta mallia: Minä oletin miehen haluavan viettää aikaa kanssani, vaikka itse olisin halunnut omaa aikaa. Mies oletti minun haluavan viettää aikaa kanssansa, vaikka itse olisi ihan tyytyväisenä ollut itsekseenkin. Lopputulemana vähän epämääräisesti vietetty päivä, jonka aikana molemmilla oli sellainen olo, ettei tämä nyt ihan oikein mennyt, ja illalla pieni stressikänä. Selvitimme sen ihan hienosti sitten, kun tajuttiin mistä ylipäätään oli kysymys. Mutta onhan tämä tällainen naurettavaa.

Meillä on molemmilla ihan selkeät syymme siihen, miksi yritämme lukea toisen ajatuksia. Puolison lapsuuden kodissa toinen vanhemmista on ollut räjähtävää sorttia, jolle pettymyksen aiheuttamisesta on rankaistu raukkamaisella tavalla. Mies ei uskalla sanoa kaikkia mielipiteitään ääneen, koska pelkää aiheuttavansa minulle pettymyksen. Minä taas olen jossain matkan varrella oppinut tarpomaan omia tarpeitani muiden tarpeiden kustannuksella, ja vaikka tätä olenkin yrittänyt treenata, usein yhä unohdan etten ole oman elämäni objekti vaan subjekti — tekijä. 

Huomasinpahan taas ajautuneeni objektimoodiin, ja nyt on aika vähän herätellä sitä tekijäminää. Mitä minä haluan? Miten itse haluan aikani käyttää? Mitä itse tarvitsen juuri nyt? Miltä minusta tuntuu, ja miten haluan siihen reagoida?

Ei, rakas objektiminäni, joka yrität siellä piipittää vastalauseita, tämä ei ole itsekkyyttä, vaan tervettä itserakkautta — rakkautta itseä kohtaan. Ei omien tarpeiden kuunteleminen tee minusta huonompaa puolisoa, ystävää, tytärtä tai siskoa. Pikemminkin omien rajojeni, tarpeideni ja halujeni tunteminen ja ilmaiseminen tekee minusta paremman kaikilla noilla alueilla. Nimittäin aidomman, avoimemman, rehellisemmän, läsnäolevamman, oman itseni.

Siispä haaste tulevalle viikolle: sano ainakin kerran päivässä ääneen sellainen tarve, halu tai tunne, josta tekisi mieli vaieta (ettei aiheuttaisi harmia tai ongelmia muille, tai ikävää välikohtausta tai hankaluutta).

Ei kellään muulla olisi tällaisia vaikeuksia, tai vinkkejä siihen?

Mikä meitä yhdistää

-->

Minut ja mieheni yhdistää ikuisesti se äärettömän epätodennäköisten sattumien sarja, jonka päätteeksi päädyimme kovin kovin kaukana kummankin kotoa nukkumaan kolme yötä limittäin yhden hengen telttassa kovilla kallioilla. Tässä nimettömänä voin myöntää, että rehellisesti joinain heikkoina hetkinä satumainen tapaamistarinamme tuntuu ainoalta syyltä niellä ilkeät sanat ja hieroa sovintoa. Kas, kun olisi niiin hienoa päästä kertomaan tuosta reissusta lastenlapsille.

Mutta yhdistää meitä moni muukin asia. Olemme molemmat omalla tavallamme vähän hulluja. Sellaisia oman tiemme kulkijoita, joiden ystävät eivät oletakaan tekevän asioita niin kuin tapana on. Hulluutemme ovat vähän eri lajia, mutta sopivat useimmiten silti hyvin yhteen. Minun on lapsenmielestä innostusta ja uhkarohkeutta, mieheni yltiöpäistä päämäärätietoisuutta ja luovia ratkaisuja. Tämän lisäksi nauramme molemmat kovin mielellämme ja koetamme saada toisemme nauramaan. Emme aina huvitu samoista asioista, mutta toisen ilo tarttuu siitä huolimatta. Meille on myös molemmille tärkeää osoittaa ja saada päivittäin hellyyttä. Ilman tätä halailun tarvetta olisimme kenties jo riidelleet suhteemme hengiltä. Joissain asioissa olemme nimittäin aivan sietämättömän samanlaisia: itsepäisiä, temperamenttisia, herkkätunteisia, typeryyteen asti oikeudenmukaisuutta ihannoivia, itsekkäitäkin.

Arjessa usein tulee sellainen olo, kuin puoliso olisi toiselta planeetalta. Puhuu kummallisia, väärällä kielellä vielä, omaa omituisia tapoja ja käsittämättömiä päähänpinttymiä, on vakuuttuut ties minkä järjettömyyksien todenperäisyydestä ja vakaumuksellisesti päättänyt olla hyväksymättä jotain päivän selvää seikkaa (argh!). Tarkemmin tarkasteltuna olemme kuitenkin hyvin samanlaisia. Elämänkatsomuksemme on pääsääntöisesti hyvinkin samankaltainen: polittiset näkemyksemme, elämän arvojärjestyksemme, elämäntapaihanteemme, uskonnollisuuden asteemme (vaikka uskomuksemme eivät olekaan), tasa-arvonäkemyksemme — kaikki käyvät erittäin hyvin yksiin.

Arkisissa tilanteissa toisen älytön fiksaatio johonkin pikkuasiaan saa helposti valtavat mittasuhteet, vaikka tosi asiassa kannattaisi tarkastella näitä suuria linjoja. Silloin muistaa, miksi sen toisen kanssa oikein onkaan. Löytyisi varmaan joku, joka osaisi laittaa tiskit tiskikoneeseen minun tavallani tai sulkisi teepaketit kaappiin niin kuin hänen mielestään kuuluu, mutta ei ole lainkaan varmaa, että nämä henkilöt olisivat niiltä oikeasti tärkeiltä osin yhteensopivia kanssamme.

Loppujen lopuksi meidät yhdistää kiinteimmin se, että kummankin mielestä elämä on yhteiselon ajoittaisesta hankaluudesta huolimatta parempaa, kun sen saa jakaa toisen kanssa. Meitä yhdistää se, että haluamme olla yhdessä, enemmän kuin mikään samankaltaisuus. Joinain hetkinä meidät yhdistää ehkä myös vain se, että olemme päättäneet olla yhdessä. Halu löytyy sitten taas kohta kulman takaa.

Emme kumpikaan ennen ole kuvitelleet menevämme isona naimisiin. Mutta kun niin tuli tehtyä, otamme asian vakavasti. Ja tiedostamme myös sen, että meidän kaltaisillemme herkkäsieluisille hiihtäjille avioero olisi aivan hemmetin raskas ja raastava prosessi. Tähän asti, oli ongelma mikä tahansa, on aina lopulta vaikuttanut siltä, että syvään hengittäminen ja asian ratkaiseminen — vaikka kuinka tulisi itselle takkiin neuvottelupöydässä — on kuitenkin helpompaa kuin yhdessä rakennetun elämän repiminen hajalle eroamalla toisesta. Hevillä ei luovuteta!

Itsepäisyys. Se meitä taitaakin siis vahvimmin yhdistää. Huvittavaa kyllä, se varmaan samalla syy suureen osaan ongelmistamme. Elämän ironiaa!

Ymmärrysvaikeuksia

Muistan jo lapsuudestani, että aina välillä tunsin olevani täysin kummajainen maailmassa. Että muut ihmiset ymmärsivät toisiaan jollain tapaa paljon paremmin, kuin minä heitä tai he minua. Tämä ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne on seurannut minua läpi elämäni. Varttuessani olen onneksi tutustunut ihmisiin, joista olen löytänyt sielunsiskoja ja -veljiäkin, mutta näissäkin ihmissuhteissa aina toisinaan iskee se sama järkytys: me emme ymmärrä toisiamme kyllä ollenkaan.

Joskus riittää, että ystävä vaan on vierellä. Ymmärsi sitten tai oli ymmärtämättä.

Toisesta kulttuurista kotoisin olevan henkilön kanssa avioitumisessa on haasteensa ja yksi niistä on näiden ymmärtämättömyystilanteiden yleisyys. Minun tekisi mieli vaahdota miehelleni nyt posket kuumana siitä, kuinka kummalliselta tuntuu, että NOKIA ei ole enää suomalainen — ja kuinka hullua on, että se muka vaikuttaa minuun mitenkään! Mutta kun 3210 oli mun elämässäni niiiin iso juttu! Vaan eihän se ymmärtäisi koko kohkausesta yhtään mitään. (Testattu on.) Mieheni pitää minua myös umpihulluna, kun huokailen aina uuden vuodenajan kynnyksellä sen tuoksua. "Kevät tuoksuu!" hihkun. Tai: "Nyt alkaa jo tuoksua syksyltä!" Ja ukko pyörittelee silmiään. 

Toki heterosuhteessa oman erilaisuutensa areenalle tuovat sukupuolierot. Minä ja mieheni emme ole kaikissa asioissa täysin stereotyyppiset uros ja naaras, joissain kohdin kuvaukset osuvat aivan päin vastoin. Meidänkin taloudessamme käydään silti perinteisiä vääntöjä siitä, onko toisen avautuessa ongelmistaan parempi kuunnella ja osoittaa myötätuntoa (kuten minä, nainen, toivoisin ja toimin) vai sännätä ratkomaan tämän ongelmia (kuten mieheni toivoisi ja toimii). Ja vaikka kuinka yritän, en saa miestäni innostettua syvälliseen pohdintaan siitä, onko hormonaalinen ehkäisy pahasta vai hyvästä terveyden tai ekologian kannalta. Hän ei tiedä pillereistä muuta, kuin että niitä kuuluu kadota suuhuni tasaista tahtia yksi päivässä, jotta homma olisi hoidossa.

Kuvittelen yhä toisinaan olevani aivan erityislaatuinen ihminen, jota kukaan ei vaan voi ymmärtää, mutta pääsääntöisesti nykyään ymmärrän, ettei se ole millään muotoa totta. Ihmismieli on niin monimutkainen universumi, että on äärimmäisen harvinaista, että kaksien eri aivojen sähköimpulssit kulkisivat aina samoja polkuja. Kaikilla meillä on omat oikkumme ja omituisuutemme. Enkä enää odota löytäväni omaa Dianaani, joka tietäisi aina puolesta sanasta, mitä tarkoitan. Olen huomannut, että niissä epätäydellisemmissä ihmisissä ja ystävissä piilee aivan mittaamaton rikkaus: ei koskaan tiedä mitä yllättävää, rohkeaa, ihanaa tai jännittävää heidän omituiset hermoratansa keksivätkään seuraavaksi. Yritän vain muistuttaa itseäni ajattelemaan asiaa tältä kannalta myös silloin, kun erilaisuus aiheuttaa eripuraa.

Vertailukelpoinen

Tyytymättömyys omaan elämään ja itseen kumpuaa usein siitä, kun vertailee itseään muihin. Minäkin vertailen itseäni muihin, liiaksikin. Olen kuitenkin viime aikoina yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, että useimmiten itseämme muihin verratessamme vertaamme omaa todellisuuttamme fantasiaan toisen elämästä. Eli kun minua ahdistaa nyhertää toimistossa, mietin haaveillen näyttelijäystäväni ihanan vapaata, fyysisesti aktiivista ja liikkuvaista elämää. Toisaalta hän saattaa samaan aikaan verrata oman alansa epävarmuutta, juurettomuutta ja fyysistä raskautta minun työni tasapainoisuuteen, varmaan palkansaantiin ja alani design-imagoon.

Olen 26-vuotias ja toisinaan ajattelen, etten ole ehtinyt saavuttaa elämässä vielä mitään. En ole matkustanut Aasiassa enkä heittäytynyt freelance-taitelijaksi enkä saanut lapsia enkä opetellut niitä urheilulajeja tai taitoja, jotka halusin opetella. Ei ole omistusasuntoa eikä palkkakaan ole kummoinen ja tukkakin sojottaa. Mutta onneksi sentään osaan myös pysähtyä ja katsoa sitä, mitä olen saavuttanut: elämää rikastaneita kokemuksia niin kotimaassa kuin maailmallakin, uskallusta heittäytyä uusiin outoihin projekteihin, maisterin paperit ja vakituisen työpaikan arvostetussa työpaikassa (vaikkei se nyt sitten olisikaan unelmieni työ!). Naimisiinkin olen ehtinyt. Juuri mieheni ajoittain palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa: kaikkea ei ole mahdollista tehdä yhtä aikaa. On luovuttava vähemmän tärkeistä, jotta on mahdollista keskittyä tärkeimpiinsä. Prioriteettinsa saa onneksi järjestellä elämänsä aikana uudelleen niin useasti kuin haluaa (jos ei nyt ihan joka viikko sitä tee, järjen käyttö sallittua).

Itse koetan pitää huolen siitä, että kunhan jälkikäteen ei tarvitsisi harmitella, etten uskaltanut tarttua johonkin houkuttelevaan tilaisuuteen. Kun valitsen sen mikä kulloinkin tuntuu oikeimmalta ratkaisulta, vaikka pelottaisi (tai toisinaan juuri siksi, että pelottaa!), uskon voivani myöhemmin olla tyytyväinen. Jokaisen elämä kulkee omia omituisia ja omalaatuisia polkujaan eivätkä kaikki voi ehtiä katsastamaan joka nurkan taakse. Ei sen niin väliä, miten aikansa täällä käyttää, kunhan on seikkailu. Jännittävä, pelottava, ihmeellinen, opettavainen ja auvoisa seikkailu. Kuten aiemmin mainitsin, juttelin juuri 90-kymppisen mummoni kanssa. Kaikenlaista on sekin rouva kokenut, suruja, iloja, kauhuja, pettymyksiä ja saavutuksia. Ei häntä mikään jälkikäteen harmittanut, eikä ollut tulevaisuudestakaan moksiskaan. "Ei sitä voi koskaan tietää, miten elämässä käy," tokaisi. Itsekin kun muistaisi tämän useammin. Luottaisi vain itseensä, että on valinnut oikean kielekkeen, hyppää — ja antaa elämän tuulen kantaa.

. . . . . . . . .

"Hymyä!" tuumii ruiskissakin.

P.S. Tiukoissa paikoissa on hyvä myös muistaa, että pelkkä keinotekoinenkin hymy saa aivot tuottamaan endorfiineja. Kokeilin itse juuri. Kyllä suupielten korviin kiskaisemisesta tuli heti valoisampi olo.

Juhannustaikoja ja vanhuuden viisautta

Oi ja ah, Suomen kesä! Tällä kertaa keskikesän juhlani piti sisällään niin monta ihanuutta, etten olisi voinut uskoa sitä etukäteen todeksi. Aurinkoa ja lämpöä riitti, isän lapsuudenkoti tuoksui turvallisesti vanhoilta hirsiltä, oli siikaa ja perunoita ja mansikoita, tyyni järvi sekä keskiyön valon kajossa sauna kera itsetehtyjen vastojen.

Tähän onneen liittyi vielä iki-ihanan isoäitini seurasta nauttiminen juhannusaattona. Yli 90-vuotiaaksi elänyt sitkeä savolaiseukko on elämänsä varrella kerryttänyt kokemusta yhdestä jos toisesta, ja hänen muisteluidensa lomasta löytyy monta mietintämyssyyn pantavaa totuutta. Kuinka ihmeellistä ja arvokasta on lapsuudesta vanhuuteen saakka kantanut ystävyys. Kuinka arvokas on sellainen ihminen, joka auttaa tarvitsevaa pyyteettömästi, antaa omastaan ilman toivoakaan vastapalveluksesta. Kuinka tärkeää on pitää huolta hampaistaan (huom.), liikuttaa ruumista, etteivät luut pääse sammaloitumaan, ja opiskella uutta pitääkseen mielen terävänä. Kuinka elämässä on hyvä pitää yllä toivoa (esimerkiksi, että pääsisi sairaalasta vielä kotiin), mutta loppujen lopuksi rauhan saavuttaa sillä, kun hyväksyy ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa ("Eihän sitä koskaan tiiä, kuinka käy!"). 

Isoäitini on elänyt sitkeän, työteliään, vaiherikkaan elämän. Hän ei ole filosofioilla paljon päätään vaivannut, vaan on keskittynyt perusasioihin: siihen, että tekevälle löytyy aina työtä, nuukuus on hyve, avioliitosta pidetään kiinni vaikka välillä vaikeaa olisikin, lapsista kasvatetaan kunnon kansalaisia, epäterveellisiä asioita sopii välttää ja terveellisiä suosia, lukemalla pysyy maailman menossa kiinni ja elämänilossa nauramalla. 

Jos jotain mummosta jää mieleen, niin lause, johon vierailut aina päättyvät: "Pitäkää ny sitte toisistanne huolta." 
Pitäkää tekin.

Täydellinen juhannus ja juhannusruusu.