Mies oli reissussa puolitoista viikkoa, miltä ajalta olisi paljonkin kirjoitettavaa: oman ajan ihanuudesta, kehotietoisuutta avanneesta tanssikurssista, ystävien tärkeydestä, perhesuhteiden herkullisuudesta, erillisyyden tärkeydestä parisuhteessa, ajanhallinnasta, työmotivaatiosta - kaikenlaisesta.
Mutta keskitytäänpä hetken sunnuntai-iltaiseen paluulentooni Tukholmasta. Olin siellä tapaamassa norjalaista ystävääni, joten lensin kotiin yksin. Mobiili-check-in oli lukinnut paikakseni numeron 1F ja siinä ennen lähtöä ojentelin jalkojani ja katselin ulos ikkunasta pimeälle kiitoradalle, kun lentoemo tuli kohdalle ja kysyi, puhunko englantia. Myöntävän vastauksen saatuaan istutti viereeni nuoren naishenkilön, jolla oli kuivuneet kyyneleet poskilla, ja pyysi minua juttelemaan tälle pololle lentopelkoiselle yksin matkustavalle lennon ajan.
No, mutta englanniksi sitten seuraavan tunnin ajan vastailin toistuviin kysymyksiin: "Are we up already? Can you tell me when we are up?" "Are we turning?" "Is this bad?" "Is this as bad as it gets?" "How long does it take until this part is over?" "How long until we land?" "Does it get worse?" "Is this bad?" "How long?"
Pidin häntä kädestä kiinni. Kehotin kuuntelemaan hengitystään ja keskittymään siihen, miten ilma kulkee sisään ja ulos. Kyselin, missä hän oli käynyt, asuiko hän Helsingissä, lopulta minulle näytettiin yksivuotiaan tyttären kuvakin. Kun kone pomppi tuulessa, puristin kädestä lujempaa. Takana minulla oli menomatka perjantaina Helsingistä Tukholmaan, jolloin tuuli sekä nousun että laskun aikana niin kovasti, että kaikki koneessa haukkoivat henkeä ja humalaisimmat huusivat suoraa huutoa. Paluulento ei ollut mielestäni mitään sen rinnalla, mistä sainkin pontta vakuutteluilleni. That was much worse and all went perfectly. It feels bad but we will be alright. The pilots know what they are doing. It's perfectly safe. (Viimeinen ei toki ollut täysin totta, eihän keittiön hanan aukaiseminenkaan "perfectly safe" ole. Mutta punnitsin, että jos kone tekee hätälaskun mereen, on tällä tytöllä mielen päällään muutakin, kuin että minä vähän valehtelin.)
Jossain vaiheessa minulle itse asiassa selvisi, että tämä eksoottisen näköinen vahvasti meikattu paljetteihin pukeutunut ilmestys oli itse asiassa suomalainen. En vaan ollut sitä jännästä englannin ääntämyksestä ymmärtänyt. Ihmettelin, miten lentoemo ei tullut ensimmäisenä kysyneeksi, puhunko suomea. Mutta kenties se on tämä jostain syystä keskivertosuomalaista vähän keskieurooppalaisemman näköinen naamatauluni ja että olin hautautuneena värikkään Kappani sisään. No, en kehdannut vaihtaa kieltä kesken kaiken, kun muutenkin jo koko koneen etuosa kuunteli kovaäänistä keskusteluamme. Jollain tapaa rauhoittelu myös ehkä luonnistui itseltäni toisella kotikielellä paremmin.
Laskeuduimme turvallisesti, ja vierustoveri kiitteli minua auliisti. No problem at all, vastasin täydestä sydämestäni. Sillä itse asiassa välikohtaus oli paitsi hyvä tarina kerrottavaksi kotona, myös tuntunut minusta hyvältä. Pystyä auttamaan toista hädässä, olla tuntemattomankin tukena, antaa itsestään. Tuntui, että olin saanut paljon enemmän kuin olin antanut.
 |
| Yksi ihan toinen lento. |
"I will not do this again," nainen vakuutteli eräässä vaiheessa haukkoessaan henkeä. "I will not go on that holiday to New York [with her boyfriend]!" Sanoin olevani täysin samaa mieltä, heidän kannattaisi sen sijaan matkustaa junalla Italiaan! Kauhun seasta vilahti hymy. Minäkin hymyilin.
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.5.2003.
** Niin hauskaa kuin tämä onkin, harkitsen näistä otsikoista luopumista jossain vaiheessa. Ei hyvällä tahdollakaan löydy joka tekstiin sopivaa, vaikka minulla on niitä pitkä lista.
Eeeeiiiiii älä luovu otsikoista!! Ne on niin parhaita :) Ja hei, mitä jos et aina yritäkään etsiä sitä aiheeseen sopivinta ;) vaan vaikka täysin sopimattoman? Tai hauskimman? Tai älyttömimmän?
VastaaPoistaJa ihana sinä :) Aattele jos tyttöressu olisi istutettu jonkun nuivan viereen joka ei olisi yhtään osannut lohdutella.
Mä lensin joskus Barcelonasta Helsinkiin ja ikkunapaikalla istui äiti puolivuotiaan vauvan kanssa. Siinä meidän välissä istui joku parikymppinen kundi, joka heti vauvan nähtyään pyöritteli silmiään villisti ja tuhisi ja huokaili koko ajan. Vaikka se vauva ei ollut edes inahtanut siinä vaiheessa?? Lentoemot istuttivat kundin sitten muualle ja me saatiin se koko kolmen penkin rivistö käyttöön. Vauva oli ihan parasta matkaseuraa (ehkä ne on silloin kun ne ei ole omia) ja tuntui itsestä tosi vilpittömän kivalta kun pystyi jeesaamaan että äiti pääsi käymään esim. vessassa yksin. Ja sai syötyä ja juotua ja katsottua kamat kasaan ennen koneesta poistumista ym. Pieniä juttuja, joista tulee hyvä mieli kaikille.
No, ehkä minun täytyy tosiaan vaan löysätä pipoa otsikoiden suhteen, kyllä niistä luopuminen tekisi tiukkaa itselläkin. Sait ylipuhuttua. ;)
PoistaIhana olet ollut itsekin! Eivät kyllä ne nykyajan onnellisuustutkijat ole välttämättä väärässä jotka väittävät, että onnellisuus löytyy helpoiten auttamalla muita. Ei ole itselläni aukoton tie onneen, terve itsekkyys on henkilökohtaisesti minulle myös erittäin tärkeää. Mutta kyllä surkeimmankin päivän voi pelastaa se, jos pystyy olemaan toiselle avuksi - ja tuntee tämän olevan vilpittömästi kiitollinen.
Mutta olitpa oikeasti kiva! Itse olisin varmaan ollut vähän, että miksi joku häiritsee minun ja kirjan laatuaikaa - mutta toivon silti, että olisin ollut yhtä kiva. Koska lentopelko, se on vaikea juttu, ja myös sellainen jonka enenevässä määrin tunnistan.
VastaaPoistaNo väitän kyllä, että siinä tilanteessa olisit itsekin ollut kiva. Vaikeahan se on oikeasti hätää kärsivältä ihmiseltä apu päin naamaa evätä. Ja olin kyllä itse aivan kerrassaan mainiolla tuulella vietettyäni ihanan viikonlopun suurisydämisen ystäväni seurassa, mikä kenties teki sydämellisyyden tuossa tilanteessa vieläkin helpommaksi.
PoistaAika jännä juttu muuten, että yllättävän monella lentopelko kasvaa iän (ja lentämisen) myötä. Olen kyllä itse aina vähän sellaisella kauhun sekaisella kunnioituksella suhtautunut ilmassa matkustamiseen, se on jotenkin vaan aika outoa, jos asiaa alkaa ajattelemaan. Mutta kyllä entistä tiukemmin takerrun turbulenssissa käsinojaani. Kenties sitä ajattelee, että tuon epätodennäköisimmän mahdollisen liikenneonnettomuus todennäköisyys kasvaa joka kerta, kun uudelleen lähtee uhmaamaan taivaita. :P Mutta jos niin jossain vaiheessa oikeasti käy, niin eipä siinä enää pelkääminen auta, joten turhaa hommaa kaiken kaikkiaan.