Koko eilisillan luin A Beautiful Body -haasteeseen vastanneiden rohkeiden naisten kertomuksia omista kehoistaan. Minä en ole äiti, enkä siksi kuulu haasteen kohderyhmään. Vaikka olisinkin, en tiedä laittaisinko nykyistä kehoani kaiken kansan töllisteltäväksi verkkoon. Ei siksi, että häpeäisin sitä. Itse asiassa olen ruumiini kanssa melko sinut, vartalonmyötäiset vaatteet ovat mielestäni ihania ja voin olla rennosti uima-asussa julkisella (uimiseen tarkoitetulla toim. huom.) paikalla. Mutta minä olen hoikka. Laiha, sanoisi joku. Ja koska olen itse käyttänyt monta vuotta siihen, että mitä epäterveellisimmin keinoin tavoittelin tällaisia vaa'an lukemia, en halua kehoni luovan paineita kenellekään muulle itsestään epävarmalle.
Mutta sanasen haluan tästä maallisesta majastani sanoa, edelläkävijöideni inspiroimana.
Ymmärsin nimittäin juuri hetki sitten, että vaikka olenkin tehnyt paljon töitä itseni kanssa hyväksyäkseni oman kehoni sellaisena kuin se on, olen silti vielä epävarma. Tätä epävarmuutta en vain arjessa ehdi edes huomata, koska sen peittää alleen puolisoni rakkaus. Kukapa nainen ei olisi sulanut miehen edessä, kun arkana ja häpeillen on paljastanut ihonsa kaikki virheet odottaen tylyä tuomiota — ja saanutkin vastalahjaksi vilpitöntä, kiihkeää ihailua. Minä ainakin olen.
Oma suhteeni kehooni näyttäytyy nyt edessäni selkeästi. Lapsena keho oli vain väline, kunhan se toimi (ja onneksi niin oli), ei asiaa tarvinnut ajatella. Teini-iässä muut alkoivat näyttää hoikemmilta, kauniimmilta, sopusuhtaisemmilta. Heillä oli lisäksi poikaystäviäkin, ja hauskaa. En pysähtynyt miettimään, olisiko syy yksinäisyyden tunteeseeni ollut kuitenkin epävarmuudessa, ujoudessa tai ulkopuolisuudessa, vaan syytin vatsaani. Siitä alkoi syömishäiriön herkkä esiaste, aivan liian monen nuoren naisen harrastama "Mulla ei oo niin nälkä." ja "Jos syön tän niin pitää käydä lenkillä." -vaihe.
Olin hoikka, muttan vaarallisen laiha, kaikinpuolin normaali. Sitten tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Hän rakastui minuun päätä pahkaa, ja minä tunsin itseni erityiseksi. Hän kosketti ihoni joka sopukkaa, ja sai minutkin ajattelemaan: minun kaunis vartaloni. Kehollinen itsevarmuuteni oli kuitenkin yhä lasia, eikä sen rikkomiseen tarvittu kuin yksi huolimaton lausahdus. Olin kerryttänyt pari kiloa suvussa olleen kuolemantapaukseen liittyvän lohtusyömisen myötä. Poikaystävän mielestä olin ollut kauniimpi laihempana. Aloin laihduttamaan, ja puoli vuotta myöhemmin minusta oli jäljellä enää luuta ja nahkaa. En osannut puhua tunteistani ollenkaan, en siitäkään, miten tuo kommentti loukkasi. Enkä varsinkaan niistä ahdistuksen tunteista, mitä syöminen ja syömättömyys aiheuttivat. Poikaystävä jätti (enkä ihmettele, olin sekava ihmisraunio, olisin itsekin jättänyt), ymmärtämättä varmaan koskaan, mitä todella kävi.
Pikku hiljaa parannuin, mutta se tie oli tuskainen. En osannut syödä riittävästi, vain liikaa tai liian vähän. Muiden silmissä kehoni oli kaunis ja normaalipainoinen, mutta sisäisesti taistelin päivittäin itseinhon kanssa. Vuosien myötä ystävystyin kuitenkin myös uuden kehoni kanssa. Se oli vahva, ei hetkahtanut pienestä, jaksoi bailata aamukuuteen ja hiihtää 20 kilometriä. Aika mahtava, ajattelin. Mitään yksipuolista ihastusta vakavampaa ei kuitenkaan parisuhderintamalla tapahtunut vuosikausiin, ja jälkikäteen ajateltuna syynä oli yhä kalvava epävarmuus. Olin kuitenkin omasta mielestäni vähän viallinen, jotenkin outo ja ikäisiini verrattuna kokematon, enkä uskaltanut olla kenenkään edessä niin paljaana, kuin rakastuneena toisen edessä ollaan. Ihan alasti.
Sitten tapasinkin, aivan pyytämättä ja yllättäen, nykyisen mieheni. Olin pyöreäposkinen ja haisin kalalta, mutta hänpä halusi minut kaikesta huolimatta. Kovasti halusikin. Ja niinpä, jo toistamiseen, rakkauden edessä sulivat kehoni suojamuurit. Olin jo aiemmin oppinut hyväksymään sen käytännölliset puolet, mutta nyt näin myös kauneuden. Seksikkyyden. (Hui!) Suhteemme edetessä lohtusyömisen kerryttämät kilot huomaamattani sulivat pois. Hääpäivänämme olin miltei samoissa mitoissa, kuin ennen elämääni pitkään piinannutta laihdutus- ja lihomiskierrettä. Olin mieheni mielestä täydellinen. Ja itsenikin.
Kehoni ei ole tuosta päivästä ulkoisesti kovinkaan muuttunut, mutta suhteeni siihen on kehittynyt edelleen. Olen haastanut sitä liikkumaan ja saavuttanut uusia tavoitteita. Tuntenut itseni todella voittajaksi. Toisaalta olen kohdannut myös niitä hetkiä, kun omaa vartaloa ei voikaan pelkästään tahdonvoimalla hallita. Kun kipu käpertää sängyn nurkkaan ja mielen valtaakin pelko: kuinka huonosti tälle minun rakkaalle ruumiilleni vielä käy? Nämä kokemukset ovat entisestään lisänneet ymmärrystäni siitä, mitä oman kehon kuunteleminen todella tarkoittaa. Myötätuntoa, hyväksyntää ja huolenpitoa — mutta unohtamatta seikkailuja, leikkiä ja haasteita. Sillä kehoaan kannattaa myös käyttää, nyt kun se on voimissaan. Huomisesta ei ole takeita.
Ensin ystävystyimme, sitten ihastuimme, meillä oli kriisimme, mutta rakastuimme uudelleen ja lopulta olemme edenneet kestävän rakkauden vaiheeseen. Tiellemme osuvat viellä varmasti monet kuopat, mutta niistä selviäminen helpottuu, kun päivä päivältä tulen tutummaksi tämän koteloni kanssa.
Kiitos tästä ihanasta ja rehellisestä kirjoituksesta, tämä oli kaunista ja tunteikasta!
VastaaPoistaKiitos, kun lähdit haasteeseen mukaan! Olet rohkea "sisko"!
Oikein hyvää loppuviikkoa ison halin kera!
Ihanaa, että eksyit lukemaan. Ja vielä ihanampaa, että kosketti. Tätä aihetta on sattuneesta syystä tullut pyöriteltyä pitkään. :)
PoistaMainiota viikonloppua sinnekin!