Olen lukenut viime aikoina jo toistamiseen yhtä minulle läheisistä elämäntapaoppaista, Brené Brownin Gifts of Imperfectionia. Kirja on kaltaiselleni täydellisyyden tavoittelun piinaamalle kiltille tytölle huojentava tuulenhenkäys. Tärkeimmiltäkin tuntuvat "pitäisi"-ajatukset saavat synninpäästön: me kaikki ajattelemme niitä, meistä kenenkään ei tarvitse ajatella niitä — tai ainakaan antaa niiden hallita elämäämme. Aidosti suoraan sydämestään elävä ihminen uskaltavaa: myöntää häpeänsä ja nolostumisensa muille, pyytää tarvitessaan apua, sanoa "ei" ja sanoo "kyllä" vain sitä todella tarkoittaessaan, käyttäytyä hölmösti, räväkästi tai hullusti vaikka muut sen tuomitsisivatkin.
Minä haluan olla aidosti suoraan sydämestäni elävä ihminen, ja opettelen. Erään kirjan neuvon avulla olen jo selvinnyt muutamasta tiukasta tilanteesta viime päivinä. Tunteeni kiihtyvät nollasta sataan nopeasti ja usein väärällä hetkellä. Kun mieheni sanoo jotain negatiivista minusta, olen heti puolustuskannalla. Kun yritän puhua jostain stressaavasta, vaikeasta aiheesta, soperran hermostuneesti. Kun tunnen minua kohtaan kohdistuvan epämukavan vaativia odotuksia, en osaa vastata niihin rauhallisesti, vaan suojaudun epämääräisyyden verhon taa. Viime päivinä olen kuitenkin tiukassa paikassa yrittänyt sanoa itselleni:
"Älä piiloudu. Älä nosta piikkejä pystyyn. Ole vain tässä, seisot omilla jaloillasi tukevalla tyyneyden kalliolla."
Syvään hengittäen tämän jälkeen parhaassa tapauksessa onnistun vastaamaan kuin hyvinkin valaistunut ihminen: kuuntelemalla, ymmärtämällä, rehellisyydellä, lempeydellä, rohkeudella, itsekunnioituksella ja kunnioituksella toista kohtaan.
Aika siistiä.
Aika siistiä.
Eroajatukset ovat painuneet taka-alalle, kun olen käyttänyt suurimman osan pohdintaenergiastani vain työstääkseni tätä uutta ihmisyyttä. Kyllä tästäkin typykästä pikku hiljaa särmät hiotuvat! Ja tarkoituksenahan ei todellakaan ole persoonani häivyttäminen, päinvastoin, tiivistetysti voisin kuvailla tavoitteen olevan minuuteni tunnustaminen rohkeasti ja avoimesti, jotta voin pelotta sallia myös muiden minuuden ja erilaisuuden.
Kyllä tämä ajoittain hankalassakin parisuhteessa (kun pelissä ei ole vaikeita riippuvuuksia, väkivaltaa tai pettämistä huom.) on tuonut elämääni ihmeellistä onnea. Avioliitto ei ole minun näkökulmastani mikään satama, vaan pikemminkin häiden jälkeen paiskataan kaksi epäkelpoa merimiestä vähän rempallaan olevaan veneeseen ja lähetetään tuuliselle avomerelle. Sitten yhdessä opetellaan selviämään myrskyistä, nauttimaan suvannoista ja tekemään yhteistyötä. Ja kun paattiin tuleekin reikä, kiukuttelun jälkeen todetaan, että aino mahdollisuus selvityä on, jos molemmat (vaikka sitten kiroillen) ottavat äyskärin kauniiseen käteen ja alkavat hommiin.
Jännä, mahtava matka tämä. Olemme käyneet aikamoisissa karikoissa, riidelleet soutusuunnista ja taistelleet ruorista. Toisaalta olemme päässeet myös nauttimaan tyynistä poukamista, joissa voi vaan maata veneen kannella käsi kädessä ja kuunnella veden liplatusta. Suurin osa päivistä on jotain tästä välistä. Tuuli tuntuu nyt kuitenkin vaihteeksi olevan taas myötäinen.
Tästä kannattaa nauttia nyt, kun sitä on. Turha kuvitella tummia pilviä taivaanrantaan, tulevat ne sinne jossain vaiheessa taas noitumattakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti