Moni hulluus ei kävisi mielessänikään, ellei mieheni niin pelkäisi minun niihin ryhtyvän.
Minä olen entinen syömishäirikkö ja puoliso haluaa laihduttaa. Olen yleensä vastuussa perheen ruokaostoksista, mutta nyt tämä ei toimi. Raejuustopurkit, rasvattomat rahkat ja sellerit suorastaan kauhistuttavat minua. Tänään ostin häkeltyneenä sekä sipsejä että pullaa. Kyllähän minäkin toivon hänen voivan hyvin, mutta laihdutusruokatraumat istuvat tiukassa.
Lämpiässä sateessa on ihana juosta. Metsä tuoksuu, askel rullaa ja saa suihkunkin siinä kaupan päälle.
Marjoja ja jäätelöä, kesä ei koreampaa herkkua kaipaa.
Eilen oli puolenyön aikaan yllättäen jo ihan pimeää. Pyöräily kotiin metsäteitä pitkin sujui astetta jännittävämmin. Jo muutamassa kuukaudessa sitä ehtii unohtaa, ettei hämärän hyssy automaattisesti tarkoita uhkaavaa vaaraa. Syksyllä sen taas jo tietää, mutta nyt keho oli hälytystilassa: mikä siellä pusikossa suhisee?
Hellää, vahvaa halausta parempaa ei ole. Paitsi ehkä tiukka syleily.
Kunpa voisi aina arjessaankin elää näin: Kun luomet alkavat painaa, hakeudun sängyn nurkkaan päiväunille. Kun vatsaa alkaa kurnia, etsin kaapista tuoretta evästä pöytään. Kun lihaksia alkaa pakottaa, kirmaan ovesta ulos hikoilemaan ja hihittelemään meren lahdille, lokkien lennolle. Kun kaipaan läheisyyttä, menen kainaloon, kun rauhaa, suljen oven. Aika ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti