Kohti sateenkaaren juurta *

Minulla on ollut viimeiset puolitoista viikkoa kova päänsärky. Olen lukenut maanisesti tuntikausia keskusteluja, artikkeleita ja höpöjuttuja kännykän ruudulta rauhoittaakseni sisälläni vellonutta myrskyä. Ilmeni, että juuri päinvastainen olisi toiminut. Vastauksen etsimisen sijaan epävarmuuden hyväksyminen.

Olen kadehtinut heitä, joilla parisuhteessa unelmat ja toiveet tuntuvat menevät luontevasti yksiin. Miten vaivatonta! Toki lähempää tarkasteltuna näin harvoin oikeasti on. Tai jos onkin, on kompromisseille tarvetta jossain pienemmissä asioissa. Ja olisihan suoranainen ihme, jos toiselta puolelta palloa tänne teleportannut puoliso olisi kaikesta samalla aaltopituudella. Yllättävästi vaan omat haaveeni ovat vuosien varrella tasaantuneet.

Parikymppisenä halusin mennä, kokea ja kokeilla, uusi ja tuntematon oli parasta, mitä tiesin. Viime vuosina olen alkanut haaveilla niin normaalista, kuin viitekehyksessäni voi haaveilla. Omasta kerrostaloasunnosta lähiössä, kurahaalareista eteisessä, sieniretkistä. Kun sitten löysimme pitkään pohdituttaneeseen asumiskysymykseen luovan ratkaisun, olin innostuksen lisäksi kauhuissani. Tämä ei sopinut siihen kuvaan, jonka olin tulevaisuudestamme maalannut! Puhuin, puhuin ja puhuin läheisille ja yksi toisensa jälkeen vaikutti ajatuksen olevan hyvä. Mutta en vakuuttunut.

Sain rauhan vasta, kun istuin pari iltaa itseni kanssa. Teekupin äärellä kirjoitin kaiken ylös. Entisessä rakkaassa kotikaupungissa kävelin tutuilla nurkilla ja annoin ajatusten vaeltaa. Istuin sisäpihalle juomaan lasillisen ja tunnustelin. Alkoi tuntua oikein hyvältä.

Oslon taidekorkeakoulun katolta löysin vastauksen. 

Itse asiassa suuri vaikutus on varmasti myös maiseman vaihdoksella. Omasta kuplasta käsin, jossa puolet tuntemistani helsinkiläisistä tuntuu asuvan samassa lähiössä, se on pitkään vaikuttanut ainoalta oikealta suunnalta. Turvalliselta, tasaiselta, riskittömältä. Mutta täältä kauempaa katsottuna hyviä vaihtoehtoja ja oikeita ratkaisuja onkin paljon enemmän. Viihtyisin yhä myös täällä, erinomaisesti. Viihtyisin varmasti muuallakin. Miksen siis viihtyisi viihtyisässä kehyskunnassa, josta voin yhä kulkea bussilla töihin? Menetän nykyiseen verrattuna 60 minuuttia päivästäni, mutta saan kaksi kakluunia, puulieden ja tilaa hengittää. 

Enää en löydä syytä, miksei tämä olisi kokeilemisen arvoista. Testaamatta ei voi tietää, ja ainahan sieltä pääsee pois. Mutta eniten jossittelun aihetta jää, jos en uskalla edes yrittää.

P.S. Niin minne sitten? Sanotaanko näin, että vauvapalstalle ei kannata ruveta sieltä kirjoittelemaan, koska kukaan ei tule ottamaan todesta. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 3.5.1994.

Pidätte lapsia lahjoina, amerikkalaiset! *

Kun istuu täydessä bussissa alkumatkasta tuntemattoman viereen ja vartin päästä linja-auto onkin lähes tyhjä. Mutta se vieruskaveri on yhä siinä, eikä itse kehtaa muuttaa tyhjälle penkkiriveille, vaikka onkin flunssassa ja sylissä kauppakassi ja haluaisi vaan olla jo kotona. Mutta ei halua vaikuttaa epäkohteliaalta ja epäsosiaaliselta niin istutte siinä sitten lähes tyhjässä bussissa hiljaa vierekkäin, kunnes vieruskaveri jossain vaiheessa ponkaisee ylös kimpsuineen, mistä on ilmeisesti ymmärrettävä, että hän haluaa poistua jäädä pois.

Kun koettaa flunssaisena saada nukuttua, muttei onnistu, koska ilma hädin tuskin virtaa sieraimissa (mutta suun kautta ei voi hengittää, koska kurkkukipu olisi aamulla sietämätön). Kun sitten epätoivoisena hieroo tiikerisalvaa rintakehän lisäksi otsaan ja poskiin ja nojautuu takaisin tyynyyn:  äkkiä naama tuntuu räjähtävän eukalyptuksen vaikutuksesta.

Kun kiistelee puolison kanssa jostain pikkuasiasta ja äkkiä toinen sanookin: miksi me tapellaan tästä, tämä on täysin merkityksetöntä ja typerää. Ja vaikka on itse yhä kiukkuinen, pyyhkäisee ärtymyksen yli lämmin aalto. Niinpä. Luojan kiitos, rakastan sinua. Et olekaan aivan toivoton tapaus. Enkä minä. Hyvä me.

Kun tapaa vanhan lukiokaverin, jota ei ole nähnyt kuuteen vuoteen, ja kaveri sanoo nauraen: et ole muuttunut mihinkään. Se tuntuu hyvältä, koska hetkittäin on tuntenut hukkuneensa, mutta onkin vain antanut huolelle liikaa valtaa. Kaverikin on samanlainen kuin aina ennenkin, ja se tuntuu hyvältä. Tutulta.

Kun rakkaalla ystävällä on iso kriisi ja tunne, etteivät ihmiset osaa kohdata tuskaa ja olla läsnä. Ja itsellä on huono omatunto, koska on auttanut vaan etäältä. Mutta koettaa muistaa, että on samaan aikaan auttanut muitakin ja elänyt omaa elämäänsä, ja ystävällä on ollut useita käsipareja myös fyysisesti läsnä. Mutta silti tekisi mieli rientää heti luo. Kun siinä hetkessä koettaa muistaa, että enempää kuin voitavansa, ei voi kukaan tehdä. Ja kaikki käyttäydymme toisinaan kohtuuttomasti, kun elämä on meille kohtuuton.

Kun istuu raitiovaunussa lämpimän teen ja sämpylän kanssa ja katselee ulos aurinkoiseen alkukevääseen. Päällään suosikkihuivi ja lempitakki. Ei ole kiire, mutta mukavan joutuisa tunnelma. Ja miettii: tällaista aina kuvittelin isossa kaupungissa asumisen olevan. Miten mukavaa, että se voi olla paitsi tätä, myös kuraisilla poluilla juoksemista, ystäviä ja perheenjäseniä, kuohuviinin juomista toimistolla perjantai-iltapäivänä ja viikonloppuja, jolloin ei poistu kotoa naapurikahvilaa kauemmas.

Kun ei monesta peräkkäisestä aamuherätyksestä huolimatta saa unta ennen kahta, ja kiroaa valtameren yli matkustamisen alimpaan manalaan. On flunssainen ja väsynyt, vaikka ennen kirottua matkaa oli täynnä intoa ja energiaa. Mutta taisi unohtaa ne viimeiseen hotelliin.

Kun muistelee suvun tuoreimman välitöntä kiintymistä setäänsä, hymyilee ikkunasta avautuvalle harmaalle maisemalle. Kahden punapään kohtaaminen oli turbulenssissa panikoimisen arvoista. Ikäeroa kolmannesvuosisata, välittömästi samalla aaltopituudella. Salaa suunnittelet seuraavaa matkaa.

Kun kerrostalossa kuuluu puhelimen värinähälytys rakenteita pitkin. Eikä kukaan vastaa. Seinän takaa kuuluu taaperon kikatusta. Kutitetaan, selvästi. Toisesta huoneesta puolestaan aamuista tuhinaa, vielä yksin tällä aikavyöhykkeellä. 

Matkan viimeinen kuva. Ted-nalleksi pukeutunut muusikko soittaa keytar-
syntikkaa Bostonin metrossa. Tämän absurdius ei ehkä aukea, ellei ole
jostain syystä katsonut Ted-elokuvia ja kävellyt Bostonin kaduilla ja nähnyt
tätä yrittäessään selvitä pitkän päivän iltana lentokentälle. Tai sitten aukeaa!

Näitä, ja muita mietteitä, viimeisen viikon ajalta. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.12.2000.

Puhelu sinne jonnekin keskelle ei-mitään! *

Olen väsynyt. Mutta melko onnellinen.

Alkutalvi on sujunut ihan kivasti. Tammikuussa keskityin lähinnä talviurheiluun. Hiihdin joka toinen päivä hiukset huurussa ja elämä oli ihanaa. Olin joka kerta pakahtua siitä, miten onnekas olenkaan, jotta sain olla juuri siinä juuri silloin. Ladulla. Lumisessa metsässä. Meren jäällä auringonnousun aikaan. Ai että. Katsokaa nyt: 

Sitten kävimme talvilomalla Norjassa. Olen siellä aiemmin muutamia kertoja, ensimmäisen ulkomaanmatkani alle kaksivuotiaanakin kuulemma tein sinne. (Mäkäräiset olivat syödä naamani, on kaikki, mitä siitä tiedän.) Vuoden olen asunutkin opiskeluaikana. Koen kuuluvani sinne melkein yhtä vahvasti kuin Suomeen. Nyt pääsin esittelemään paikkoja puolisolle, ja tapaamaan joitain omia ystäviäni sekä hänen idoleitaan (eri ihmisiä siis). Katselin kauas, söin simpukoita, neuloin yhden neuletakin. Ja, lupauksistani huolimatta, ostin myös villapaitalangat! Perustelin ostokset kutsumalla niitä tuliaisiksi (itselleni toki) ja sillä, että ne olivat objektiivisestikin tarkasteltuna äärimmäisen edullisia laatulankakeriä. Sitä paitsi mieheni auttoi värivalinnoissa, joten hän on osasyyllinen koko operaatioon. Noin. "Call it a vegetable and move on," kuten minulla on tapana näissä tilanteissa sanoa. Nyt voimme ihastella kuvasarjaa Norjan merestä, merestä Norjan:

Toki vietimme aikaamme muuallakin, kuin merestä nousevian vuorten juurella, mutta niistä minulla lähinnä kuvia on.

Sen jälkeen olenkin ollut lähinnä väsynyt. Arki ei jotenkin kulje. Työt saan tehtyä, kerran viikossa ehkä käytyä lenkilläkin, illalla puolihorroksessa neulon kaulaliinaa tv:n edessä. Osallistun parhaillaan myös eräälle verkkokurssille, josta lisää joskus tuonnempana. Mutta sekin, kaikessa ihanuudessaan, sakkaa. Homma karkasti alamäkeen ehkä siitä, kun riitelimme megalomaanisesti syntymäpäiväni aattona. Tai ehkä olo on vain seitsemän todella huonosti nukutun yön sarjan syytä? (Pikkulasten vanhemmat etsivät nyt ehkä jotain terävää, jolla tuikata minua ruutunsa läpi. "Seitsemän!" he sihisevät.) Luultavasti, koska koen elämässäni asioiden olevan todella hyvin, mutta pääni on täynnä puuroa, jonka johdosta haluaisin piiloutua johonkin pieneen koloon pariksi viikoksi seuranani pari neuletyötä ja kasa kirjoja.

Voi myös johtua siitä, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä hankkimassa syntymäpäivälahjaksi saamani reseptin mukaisia silmälaseja. Vois helpottaa sekin.

Toivottavasti teille kuuluu myös ihan hyvää! 

* Otsikko: Beritta, Markkula. Kauniit ja rohkeat 18.1.2002   

Kyyneleet matkalla Pariisiin *

Mies oli reissussa puolitoista viikkoa, miltä ajalta olisi paljonkin kirjoitettavaa: oman ajan ihanuudesta, kehotietoisuutta avanneesta tanssikurssista, ystävien tärkeydestä, perhesuhteiden herkullisuudesta, erillisyyden tärkeydestä parisuhteessa, ajanhallinnasta, työmotivaatiosta - kaikenlaisesta.

Mutta keskitytäänpä hetken sunnuntai-iltaiseen paluulentooni Tukholmasta. Olin siellä tapaamassa norjalaista ystävääni, joten lensin kotiin yksin. Mobiili-check-in oli lukinnut paikakseni numeron 1F ja siinä ennen lähtöä ojentelin jalkojani ja katselin ulos ikkunasta pimeälle kiitoradalle, kun lentoemo tuli kohdalle ja kysyi, puhunko englantia. Myöntävän vastauksen saatuaan istutti viereeni nuoren naishenkilön, jolla oli kuivuneet kyyneleet poskilla, ja pyysi minua juttelemaan tälle pololle lentopelkoiselle yksin matkustavalle lennon ajan.

No, mutta englanniksi sitten seuraavan tunnin ajan vastailin toistuviin kysymyksiin: "Are we up already? Can you tell me when we are up?" "Are we turning?" "Is this bad?" "Is this as bad as it gets?" "How long does it take until this part is over?" "How long until we land?" "Does it get worse?" "Is this bad?" "How long?"

Pidin häntä kädestä kiinni. Kehotin kuuntelemaan hengitystään ja keskittymään siihen, miten ilma kulkee sisään ja ulos. Kyselin, missä hän oli käynyt, asuiko hän Helsingissä, lopulta minulle näytettiin yksivuotiaan tyttären kuvakin. Kun kone pomppi tuulessa, puristin kädestä lujempaa. Takana minulla oli menomatka perjantaina Helsingistä Tukholmaan, jolloin tuuli sekä nousun että laskun aikana niin kovasti, että kaikki koneessa haukkoivat henkeä ja humalaisimmat huusivat suoraa huutoa. Paluulento ei ollut mielestäni mitään sen rinnalla, mistä sainkin pontta vakuutteluilleni. That was much worse and all went perfectly. It feels bad but we will be alright. The pilots know what they are doing. It's perfectly safe. (Viimeinen ei toki ollut täysin totta, eihän keittiön hanan aukaiseminenkaan "perfectly safe" ole. Mutta punnitsin, että jos kone tekee hätälaskun mereen, on tällä tytöllä mielen päällään muutakin, kuin että minä vähän valehtelin.)

Jossain vaiheessa minulle itse asiassa selvisi, että tämä eksoottisen näköinen vahvasti meikattu paljetteihin pukeutunut ilmestys oli itse asiassa suomalainen. En vaan ollut sitä jännästä englannin ääntämyksestä ymmärtänyt. Ihmettelin, miten lentoemo ei tullut ensimmäisenä kysyneeksi, puhunko suomea. Mutta kenties se on tämä jostain syystä keskivertosuomalaista vähän keskieurooppalaisemman näköinen naamatauluni ja että olin hautautuneena värikkään Kappani sisään. No, en kehdannut vaihtaa kieltä kesken kaiken, kun muutenkin jo koko koneen etuosa kuunteli kovaäänistä keskusteluamme. Jollain tapaa rauhoittelu myös ehkä luonnistui itseltäni toisella kotikielellä paremmin.

Laskeuduimme turvallisesti, ja vierustoveri kiitteli minua auliisti. No problem at all, vastasin täydestä sydämestäni. Sillä itse asiassa välikohtaus oli paitsi hyvä tarina kerrottavaksi kotona, myös tuntunut minusta hyvältä. Pystyä auttamaan toista hädässä, olla tuntemattomankin tukena, antaa itsestään. Tuntui, että olin saanut paljon enemmän kuin olin antanut. 

Yksi ihan toinen lento.

"I will not do this again," nainen vakuutteli eräässä vaiheessa haukkoessaan henkeä. "I will not go on that holiday to New York [with her boyfriend]!" Sanoin olevani täysin samaa mieltä, heidän kannattaisi sen sijaan matkustaa junalla Italiaan! Kauhun seasta vilahti hymy. Minäkin hymyilin.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.5.2003.

** Niin hauskaa kuin tämä onkin, harkitsen näistä otsikoista luopumista jossain vaiheessa. Ei hyvällä tahdollakaan löydy joka tekstiin sopivaa, vaikka minulla on niitä pitkä lista.

Perhesiteet liekeissä *

Eivät kuitenkaan (mitenkään tavanomaista suuremmin) omani, vaan lukuisten todellisten ja fiktiivisten henkilöiden niissä mukaansatempaavissa kirjoissa, jotka lomamatkallani luin. Seuraavassa tarjolla päällimmäisiä tuntojani ko. opusten pohjilta. 

Vaihtoehtoisesti voit skipata ne, ja katsoa lopusta matkakuvat.

Käen kutsu  (Robert Galbraith, elikkä siis J. K. Rowling)

Kylläpäs oli viihdyttävä! Olin teininä Harry Potter -fani ja viimeiset kirjat luin heti niiden ilmestyttyä englanniksi. (Olen 29-vuotiaana juuri ja juuri sen ikäinen, etten kauheasti teinistä kypsempi edes ollut vielä viimeisen ilmestyessä 2007) No, Siinan arvostelun perusteella luin J. K. Rowlingin kunnallispolitiikkaromaanin Paikka vapaana – ja tykkäsin kovin. Lomalukemiseksi kun oli tarjolla järjettömän näppärässä miki-muodossa tämä dekkari, otin mukaani. Kannatti! Ihan perusdekkari, mutta tämä täti se vaan osaa kirjoittaa niin, ettei millään voi olla kääntämättä vielä seuraavalle sivulle. 

Kirjan luettuani haukoin henkeäni, kun Lontoon metrosta löytämässäni sanomalehdessä oli pari uutista, jotka olivat kuin yksi yhteen tästä kirjasta. "Todellisuuteni rajat hämärtyvät!" hihkuin lehteä heiluttaen miehelle. "Kuulostaa hyvältä," sanoi hän ja jatkoi sen miettimistä, mistä ruokakojusta löytäisimme parhaan burriton.

Luin suomeksi. Olisi varmaan kannattanut lukea englanniksi, luulen.

The Immortal Life of Henrietta Lacks  (Rebecca Skloot)

No tämä! Kun edellinen kirja loppui mukaansatempaavuutensa vuoksi liian aikaisin, aloin metsästää seuraavaa. Luettuani erään aamiaismajoituspaikan hyllystä löytämäni keskinkertaisen dekkarin, päätin lähteä kirjakaupoille. Eräästä kojusta Cardiffista löydettiin sitten miehen kanssa molemmat hyvät ehdokaat (sen valinta oli Robert Evansin elämänkerta The Kid Stays in the Picture, josta kuulin paljon hyvää, koska puolisollani on tapanaan referoida kirjansa minulle samaa tahtia, kuin hän itse lukee). Ja mikä tarina näistä kuluneista kansista paljastuikaan!

Kyseessä ei ole romaani, vaan .. no, miten näitä suomeksi kutsutaan. Tieteiskirja? Non-fiction, sanovat toisella kotikielelläni. Kuten Erik Larsonin kirjat, joita mieheni rakastaa. Mukaansatempaavasti kirjoitettua tieteiskirjallisuutta siis.

Tarina on uskomaton ja juuri siksi niin uskottava (toki myös sen takia, että viidesosa melko paksusta kirjasta on lähdeluetteloa). Henrietta Lacks oli musta nainen, joka kuoli Yhdysvalloissa vuonna 1951. Mutta hänestä lähtöisin olevia soluja on yhä elossa. Ympäri maailmaa. Lukemattomia. Tämän tarinan lisäksi kirja on tarina ihmissolujen käytöstä tieteessä läpi vuosikymmenten, rotusorrosta sekä Lacksin perillisten sukupolvitarina.

Ensimmäiset puoli, tai kaksi kolmasosaa kirjasta haukoin henkeäni. Upeaa tekstiä, vaikuttava tarina, sukellus tieteen maailmaan ja uskomattomia käänteitä. Loppupuolella ote jotenkin tuntui lipeävän, kun käsiteltiin enemmän Henriettan perillisten sanalla sanoen sekavia edesottamuksia. Mutta jälkipuhe oli taas laatutavaraa, hieno essee solubiologian etiikasta ja sen tulevaisuudesta.

Herättää kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Suosittelen!

Ilmeisesti saatavilla vain englanniksi, en ainakaan löytänyt suomennosta nopeasti internettiä selaillessani. Alkukielellä pääsee kuitenkin nauttimaan Henriettan suvun herkullisesta etelävaltiolaismurteesta, jolla heidän lainauksensa on kirjoitettu (en edes oikein uskalla kuvitella, miten ne olisi käännetty suomennoksessa).

Kaikki mitä rakastin  (Siri Hustvedt)

Ei se blogi, vaan kirja. Yllättävän vaikuttava ja mieleenpainuva kirja olikin! Ahmittuani loppuun myös Henriettan tarinan, aloin jo epätoivoiseksi, mutta sitten löysinkin rinkan pohjalta tämän. Miki-muodossa oli sekin ja siksi päässyt reissuun mukaan. Onneksi löysin, tällä jaksoin lennot kotiin.

Tämän kirjan alkupuolella olin puolestani vähän pessimistinen, että lähteekö tämä ikinä käyntiin. Mutta lähtihän se, ja siitähän vyyhti sitten auki kietoutuikin. Aiheidensa tasolla tämä kirja olisi voinut olla pelkkää huttua - muttei ollutkaan! Jälkikäteen tutkiessani selvisi, että kirjailija on Paul Austerin puoliso ja tunnelmassa oli jotain samaa, vaikka ihan oma äänensä Hustvedtilla onkin. Austerin fanit kuitenkin voisivat tykätä. Minä tykkäsin.

Pidin kielestä, pidin henkilöistä, pidin tarinan kulusta alkaen seesteisestä kuvauksesta hiljalleen kohti lopun jännitysnäytelmää. Erityisesti pidin myös taideteosten kuvauksista, itse asiassa minua harmittaa, ettei niitä ole oikeasti olemassa, koska haluaisin päästä katsomaan niitä livenä. Eniten pidin kuitenkin siitä, mikä resonoi kirjan nimessäkin. Rakkaudesta. Ystävien, perheenjäsenten ja puolisoiden välisestä rakkaudesta oli kirjailija osannut muotoilla monta kaunista, viisasta virkettä. Hiljaista tuskaa, paljastavia totuuksia, sisuskaluja kuumottavaa riemua. Kaikkia niitä hän osasi kuvata. 

Tai sitten olin vaan jotenkin naishormoonien vallassa, ja kirja on oikeasti ihan hömppää. Vaan ei, miksi menin epävarmuuksissani kirjoittamaan noin! Vaikka se olisikin ihan hömppää, oli lukukokemus vaikuttava. Ammensin tästä paljon enemmän, kuin etukäteen kuvittelin olevan mahdollista. Vankka suositus siis!

. . . 

Matka meni muutenkin kuin lukemisten puolesta mukavasti. Oli kauniita kelejä ja pääosin aika hyviä hermojakin, kuten tuossa keväämmällä toivoin. Ja ihan melkein sain rusketusrajat sandaaleistakin, mutta niitä ei kyllä erota kukaan muu kuin minä. Opin, että lampaat ovat todella säikkyjä – ja siitä huolimatta pelkäsin itse yhden niistä hyökkäävän kimpuuni. Söin aivan liikaa, mutta onneksi kotimaassa ovat vihannekset parhaimmillaan, joten salaattilinja ei ole rangaistus vaan palkinto. Pidin kaikista paikoista ja ihmisistä kovasti. En ostanut yhtään säikkyjen lampaiden lankaa, mutta ostin (omasta mielestäni) ässät tarinankerrontanopat lahjaksi sukulaispojalle ja itselleni aikuisten väritystehtäväpostikortteja. Niiden värittäminen oli vähemmän palkitsevaa ja turhauttavampaa kuin kuvittelin, mutta pidän sitä vain merkkinä siitä, että kyseistä meditaatiometodia olisi harjoitettava lisää.

Kaikkea ne siellä ulkomailla keksivätkin.

Valitettavasti tämä popkornkakku näytti paremmalta kuin maistui.

Jelly bean -karkeista muotoillut Beatlesit Liverpoolissa.

Nämä maisemat. Olin vähällä jäädä niiltä sijoiltani tänne asumaan.

Kotiin tultuamme olen jo ehtinyt stressata siitä, mitä kaikkea ehtisi ennen viikon päästä alkavia töitä tehdä ja tämän tiimoilta vähän riidellytkin. Mutta myös istunut mattolaiturilla syömässä jätskiä, loikoillut ja ollut tekemättä oikeastaan mitään niistä asioista, mistä samalla kovasti stressaan. Hyvin menee!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 17.8.1993.

Elämänliekki nyt vain pois aromipesän alta, Brooke! *

Muistan elävästi, kun opiskeluaikoina istuimme kämppikseni kanssa kerran illalla keittiössä ja paransimme maailmaa. Elämänvalintoja ja erilaisia ratkaisuja pohtiessamme tulimme lopulta äänekkäästi seuraavaan lopputulokseen: "Huomenna voi kuolla!" Sitä siinä sitten hoimme ja olimme täynnä itsevarmuutta. Mitään ei kannattaisi jättää tekemättä sillä varjolla, että myöhemminkin ehtii. Myöhemmin samana vuonna kämppikseni meni naimisiin tyttöystävänsä kanssa puoli vuotta heidän ensitapaamisestaan. Tuuletin sisäisesti. Itse pyrin ja pääsin erääseen isohkoon musikaaliin, ja kerrytin kokemuksia sydämen täydeltä. Silloin se oli jotenkin niin helppoa, luonnollista. "Miksi ei?" oli toisella ystävälläni tapana kysyä, kun mietimme erilaisia valintoja. Hyvää syytä ei useimmiten löytyy. Siis miksipä ei!

Nykyään minusta tuntuu, etten ole enää yhtä rohkea. Opiskelijakommuunin keittiössä pauhuttu lentävä lausahdus kaikuu takaraivossani kuitenkin usein yhä. Että huomenna voi kuolla. Ja on kai sitä sen takia tullutkin erinäisiä ratkaisuja tehtyä. Mentyä melko äkkipäätä naimisiin. Tehtyä aika monta erilaista hakemusta erilaisiin paikkoihin, ihan vaan, jotta voin sanoa yrittäneeni. Pyydettyä anteeksi ensimmäisenä. Soitettua äidille tai isälle, kun en ole hetkeen kuullut heidän ääntään. Muutettua asunnosta ja kaupungista toiseen, parikin kertaa. Ostettua sitä kalliimpaa jogurttia.

Joissain asioissa kuitenkin tuntuu, että enemmän kuin ennen jarruttelen. Ehkä se on toisaalta luonnollistakin. Elämä on asettunut jonkinlaisiin uomiin, niistä poikkeaminen on isompi liike kuin suunnan muuttaminen silloin, kun leijailee aivan irrallaan. Vakituisessa parisuhteessa on yhteisen hyvän nimissä otettava myös toisen mielipide huomioon. Yhtä lyhyellä varoitusajalla ei voi tehdä mullistavia elämänmuutoksia, ainakaan jos toinen ei ole sataprosenttisesti muutoksen takana.

Kerran Oulussa eräs setä teki vaimolleen sydänavantoja jäähän. 

"Mitä tekisit, jos et enää pelkäisi?" kysyi Maaret Kallio kerran kirjoituksessaan (silloin, kun vielä jaksoin niitä lukea - uusimmat ovat olleet aikamoista hömppää, anteeksi vain). Olen pidemmän aikaa koettanut tehnyt työtä sen hyväksi, että oppisin elämään omien pelkojeni kanssa. En kuvittele pääseväni niistä eroon, mutta haluaisin oppia ystävystymään niiden kanssa. Asettamaan pelon vähän itseni ulkopuolelle ja tarkastelemaan sitä rauhallisemmin. Toteamaan sille: "Panen kyllä merkille olemassaolosi, voit olla huoleti – mutta en enää tanssi pillisi mukaan." Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mistä syystä se myös toisinaan tunteiden ristitulessa unohtuu. 

Omaan tarinaani sopivimpia rohkeuden ilmaisuja olisivat kenties seuraavat annetut vaihtoehdot: "Tarttuisit viimein elämääsi ottaen siitä napakan niskalenkin. Lähtisit kulkemaan kohti elämääsi, etkä enää siitä poispäin." "Kääntäisit katseesi rohkeasti itseesi ja keskittyisit kuuntelemaan, kuka todella omasta mielestäsi olet." "Leikkisit itsesi kanssa, halaisit niin pitkään kuin haluaisit, hemmottelisit mieltä ja kehoa ja humpsuttelisit ihan muuten vaan."

Viime aikoina olen taas koettanut näin tehdäkin, ja lopputuloksena tunnen olevani paljon tasapainoisempi ja kokonaisempi ihminen. (Auringolla toki on silläkin varmaan osuutensa hyvänolon tunteeseen.) Huomenna voi kuolla. Elämässäni tuntuu olevan kaikki hyvin silloin, kun sen ajatteleminen ei ahdista ja aiheuta paniikkia, vaan saa aikaan lämpimän läikähdyksen rintakehässä: Juuri ei tarvitse kyllä katua. Paljon hyvää olen jo kokenutkin. Tässä on ihan hyvä. 

Tokikaan ei jokaisena viikonpäivänä onnistu noin ajattelemaan (todellakaan). Mutta jos edes joskus välillä. Silloin suunta on oikea.

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 16.11.2006.

Alahan pakata, poju! *

Kesäloma nimittäin lähestyy uhkaavasti. Ja hyvä niin. Alan olla valmis.

Ilmojakin on pidellyt sen verran, että olen hiljalleen jo laskeutunut lomatunnelmaan. Hankkinut alustavan rusketuksen Stadikalta. Neulonut kesäpaitaa parvekkeella olkapäät paljaina. Juonut sihijuomaa, jonne pullonsuusta tungettiin ensin limeviipale. Syönyt kotimaisia mansikoita (vähän vetisiä, mutta makoisia kyllä, hintavia toki). Parikin uutuusjäätelöä maistellut. Käyttänyt aurinkolaseja useammin kuin kerran. Syönyt kahdesti terassilla, ja monta kertaa ilman ruokailuvälineitä. Hellittänyt vähän, rentounut hiukan, pitänyt itseäni hyvänä ja sen seurauksena onnistunut olemaan kiristymättä stressitilanteissa. (Pelottaa vähän sanoa tätä ääneen, koska seuraavassa hetkessä varmaan olen sitten pinkeänä kuin viulunkieli ja riitelen ovet paukkuen, mutta jos nyt tällä kertaa kuitenkaan en.)

Väliäkös sillä, että nyt on kesäkuun loppu, ja suurin osa em. kesäisestä toiminnasta on suoritettu viimeisen seitsemän päivän aikana. Sitä ennen elin kuten kuka tahansa toukokuun alkupuolella. Kuten norjalaiset asian ilmaisevat: "Viime vuonna kesä oli tiistaina." 

Nauttikaamme siis näistä päivistä, jotka annettu on! Loppuun alkukesän vehreyttä kuvina, olkaa hyvät. (Sade ja tasainen +14 asteen lämpötila ovat ilmeisesti oivalliset olosuhteet luonnon vehmaudelle, mistä on villahuivi kaulassa kivasti voinut nauttia.)

Kaikissa kuvissa näyttää olevan syreeni. Syreenit ovatkin parhaita!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 4.5.2010

Katsokaa, hänhän on Pinokkio! *

Minä olin lapsena kova valehtelemaan. Aluksi se oli toki vain satuilua, jota kaikki lapset harrastavat. Selitin koulussa, että meillä on viisi valkoista kania ja vakuutin pikkusisaruksen siitä, että uudella nauhurilla voi kelata radiota (voisipa!). Mutta sitten en päässytkään siitä täysin eroon. Yläasteikäisenä huomasin useasti lipsauttavani vahingossa valheen: "Joo, olen nähnyt sen elokuvan." "Joo, se on ihan tyhmää." "Ei mua haittaa."

Lapsuudessani oli pidempi ajanjakso, jolloin koin olevani aika yksinäinen ja kaveriton. Halusin kai siis vain kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Muinoin törmäsin tähän artikkeliin, ja luonnoksissa on pyörinyt kirjoitus aiheesta siitä lähtien. Tämä kohta nimittäin kolahti:  "Jos vanhemmat tukeutuvat valheeseen tai ”tästä ei puhuta” -asenteeseen, lapsikin oppii valehtelemaan ja olemaan luottamatta totuuteen. Sen sijaan, jos lapselle puhutaan totta, hän saa aikuisuuteen mukaansa pääoman, josta hänellä tulee olemaan paljon hyötyä. Hän oppii, että ikävistäkin asioista voi puhua ja puhuminen auttaa selviytymään."  Meillä ei lapsille valehdeltu, mutta ei puhuttukaan. Tai puhuttiin sinänsä, hurjastikin - äitini on kuulemma puhelian ihminen, jonka mieheni on koskaan tavannut (ja hänen ystäviään tuntien se on paljon sanottu). Mutta vanhempien vaikeat asiat olivat vaiettuja. Tokihan ne roiskahtelivat ilmoille kupin täyttyessä yli äyräiden, muttemme perheenä osanneet niistä puhua. Eikä sitten ollut helppoa oppia puhumaan niistä omistakaan kaikkein kipeimmistä. Minkä johdosta kai sitten oli vaikea toisinaan pienissäkin asioissa sanoa ääneen se oma totuus, kun oli tunne, ettei vastaanottaja haluaisi sitä kuulla.

Aikuistumisen kynnyksellä aloin harjoitella tunteistani puhumista, niistä vaikeistakin. Samoihin aikoihin perheenjäsenieni hiljaa kantamat taakat pulpahtelivat pintaan, ja meidän kaikkien oli opeteltava sanomaan enemmän ääneen. Aluksi se oli vaikeaa kauheaa, mutta hiljalleen olemme kehittyneet. Nykyään sujuu jo aika hyvin, kaikilta. Myöhemmin olen molempien vanhempieni kanssa keskustellut lapsuuteni vaikenemisen kulttuurista ja he ovat auliisti myöntäneet sen juontaneen juurensa omista lapsuuden kokemuksistaan. Eivät he osanneet, eivätkä osanneet sitten opettaakaan. En ole siitä mitenkään katkera enkä missään vaiheessa ole syytellyt osaamattomuudesta vanhempiani. Isovanhempani muistaen näen kyllä, mistä keskustelukulttuuri kumpuaa ja toisaalta vanhempieni elämänpolut tuntien minulle on melko selvää, mitkä kokemukset ja ihmiset heille vasta myöhemmällä iällä ovat puhumisen taitoa opettaneet. Olen vaan hurjan kiitollinen, että solmujen alkaessa aueta kaikki osasimme nojata toisiimme ja uskalsimme opetella yhdessä.

Nykyisessä parisuhteessa jouduin vielä uuden oppitunnin äärelle. Olin aiemminkin seurustellut, mutten näin vakavasti. Eikä nuoruuden seurustelusuhteita oltu koskaan koeteltu yhtä kovasti, ne eivät edenneet yhtä nopeasti, eikä niihin aikoihin tarvinnut tehdä vielä yhtä vaikeita valintoja. Jos aiemmin oli ollut kauheaa, en tiedä, miten tätä jaksoa kuvaisi. Omien tunteiden paljastaminen toiseelle suhteessa, jossa ollaan niin iholla, kuin ihmissuhteessa olla voi, oli aluksi todella pelottavaa. niin pelottavaa, etten aluksi suostunut tekemään niin! (En voi suositella.) Harjoitus onneksi auttaa, ja vuosi vuodelta sujui ja sujuu paremmin. Oman sisimpänsä paljastaminen toiselle ihmiselle on paitsi pelottavaa, myös sykähdyttävää, rohkeaa, palkitsevaa ja koukuttavaa.

Toki jotkut, monetkin, asiat ovat yhä vaikeita pukea sanoiksi. Minulla saattaa mennä viikkoja kakaista jokin vaikea tunne suustani. Muttei sekään haittaa, täydellinen ei tarvitse olla. Joka kerta jännittäväksi asian tekee se, ettei positiivinen vastaanotto ole mitenkään taattu. Se ennen muinoin minulle vaikeinta olikin, en uskaltanut sanoa, jos pelkäsin tunteideni tulevan tyrmätyksi. Yhä useammin nykyään puhun suuni puhtaaksi silloinkin, kun olen varma, ettei vastapuoli tule pitämään kuulemastaan. (En toki syyttä suotta kiusatakseni, vaan silloin, kun minulle asia on liian tärkeä vaiettavaksi.)

Rehellisyyteen tunteissa liittyy myös vastaanottajan vastuu. Toisen ihmisen totuuden kuuleminen on monesti aivan todella vaikeaa. Parisuhteessa varsinkin, tai ainakin meidänlaistemme herkkien tunneihmisten parisuhteessa. Miksi? olen miettinyt useammin kuin kerran. Etkö voisi olla vähemmän masentunut? Miksi tämä on sinulle näin vaikeaa? Miksi ihmeessä olet tuota mieltä? Nyt, kun olen jonkin aikaa opetellut puhumista, tuleekin minun keskittyä kuuntelemisen taidon harjoittamiseen. Etten reagoisi omien tunteideni pohjalta, vaan koettaisin ensin todella ymmärtää toista. Kysyisin lisää, enkä kertoisi, mitä minusta pitäisi tehdä tai mikä on pielessä. Ja sittenkin, kun koen ymmärtäväni, voisin miettiä, saavutanko enemmän hiiltymällä tai puolustautumalla vai kenties koettamalla tulla puolitiehen vastaan.

No, tämä viimeinen osuus on vielä aika vaiheessa enkä tähtää täydellisyyteen. Mutta jos ei ihan joka kerta hermostuisi heti kättelyssä. :D

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 19.1.2006

Elämä on iso riski *

Mistään en oikein pysty kirjoittamaan, kun on niin kerrassaan kupliva olo. Kaikki kortit ilmassa, kauhistuttaa ja naurattaa yhtä kaikki.

Töissä iso, jo muutaman vuoden itse (itsenäisesti ko. firman ulkopuolella) työstämäni projekti on käynnistymässä. Tuntuu yhtä aikaa upealta ja aivan kauhealta, että tämä minun hikeni, kyyneleideni ja unettomien öiden lopputulos lähtee nyt yhteistyössä osaavien ihmisten kanssa kehittymään edelleen, toivottavasti lopulta toteutuukin. Samalla kun ilahdun muiden panoksesta tunnen valtavaa suojelunhalua pitkään hautomiani ideoita kohtaan. Kenties vanhemmista tuntuu tältä, kun heistä ennen niin riippuvainen lapsukainen aloittaa koulun ja kavereilla luuhaamisen ja pääsee ripille ja on jo iso. Että näinhän sen pitääkin mennä, tämä tässä tarkoituksena koko ajan olikin. Mutta silti, en haluaisi päästää irti.

Olen ehkä jakanut tämän kuvan täällä aiemminkin. Mutta aina toimii.

Muilla elämänaluilla ei ole niin kovin dramaattista, mutta kuitenkin vähän ilmapalloja katossa. Mitkä haaveista poksahtavat ennen aikojaan? Ehkä jotkut pamautetaan tahallaankin. Joistain hupenee ilma ennen kuin toteutuksessa päästään puusta pitkälle ja haave on enää tyhjä raato sohvan takana. Mihin haaveista päättäisi luottaa, päästäisi paniikista irti ja katsoisi sitten vaan, kuinka ne lähtevät lentoon, kun uskaltaa antaa niille tilaa?

Minulla on ihan oikeitakin ajatuksia jonossa tänne jaettavaksi, vähemmän itseni ympärille kietoutuneita ja laajemmin ihmiselämää koskettavia. Mutta en saa aikaiseksi. Jatkan vaan säpinöintiä, seinille sinkoilua ja (mielenterveyden pelastamiseksi) villapaidan neulomista.

Se kevät-muutosta!-kaikki-uusiksi -olo, mikä minulla oli tuossa aiemmin, ei tainnut tänä vuonna olla ihan pelkkää pintaa. Hitaasti, mutta varmasti, täällä ihan tosissaan vähän tapahtuu. Ehkä. Ehkä.

----

Ja jos joku ei vielä lue, alkakaa nyt lukea tätä upeaa, rohkeaa, ajatuksia herättävää blogia. Joka on kenties jopa osasyy saamattomuuteni oman kirjoitteluni suhteen, kun ei moisten tekstien jälkeen tunnu itsellä olevan niin mitään sanottavaa. Vaan en osaa olla siitä lainkaan pahoillani, niin mielissäni ruskeista tytöistä luen.

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 7.9.1992

Kädet avokadossa, elämä kämmenellä *

Teen vauvanpeittoa (ei omaan käyttöön - nyyh).

Teen töitä (ei omaan käyttöön, paitsi palkka).

Teen suunnitelmia (omaan käyttöön lähinnä, ja se jos mikä puolisoa sieppaakin).

Teen asioista vaikeampia kuin niiden tarvitsisi olla.

Teen voileipiä (juustoa, avokadoa ja tomaattia, nam). Ennen voileivän tekoa tein kerran jopa sämpylöitä.

Teen inventaarioita (vaatteista, ihmissuhteista, elämästä, jääkaapin sisällöstä).
  
Teen kevättä (vuoreton takki, pyöräilykauden avajaiset, syvät hengenvedot kevätsäätä, pölystä viis).

Teen valintoja (osin huonoja, joskus erinomaisia, toisinaan ihan vaan kun).
 
Teen virheitä (sekä opettavaisia että raivostuttavia).

Matkaa teen, tätä elämän mittaista matkaa.  



* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 1.10.2002.

Neliapila syntymäpäiväpöydässä *

Olipa tuossa syntymäpäiväni, maanantaina, kuten myös silloin 28 vuotta sitten. "Maanantain lapsi on kaunis piltti," sanottiin jossain lorussa, ja se oli lapsena mielestäni latteasti sanottu, typistäen olemukseni pelkkään ulkonäköön. Suurempi ongelma tosin oli luultavasti se, että sisareni oli sunnuntaina syntyneenä kuulemma "kaunis ja hyvä ja iloinen aina". Nallekarkit eivät menneet tasan ja minua kismitti.

Tähän kypsään (aahhahaaa) ikään mennessä ei lapsuuden loru aiheuta enää muuta reaktiota kuin lämpimän tunteen rintakehässä: olivat oikeassa siskostani.

Minä itse sen sijaan:

Olen oppinut rentoutta. Tänä aamuna töihin tullessani huomasin hameen ajautuneen sillä tavalla ylös, kuten tiedätte, että takamus paistoi. Mutta monet ikäiseni naishenkilöt kävelevät ihan vakavissaan kadulla pelkissä legginsseissä, ajattelin, enkä vaivautunut nolostumaan.

Olen oppinut kohtaamaan tunteitani sen sijaan, että lähden niitä karkuun. Elämän tiukemmissa kaarteissa minulle tulee toisinaan sellainen olo, että haluaisin vain nostaa repun selkään ja hypätä ensimmäisenä lähtevään kaukojunaan (tai avaruusrakettiin). Nykyään tunnistan olon, enkä pakene (ainakaan heti). Aina en ihan tiedä, mistä pakokauhu on kotoisin, mutta olen kouluttanut itseni jäämään sijoilleni sitä miettimään. Karkuun lähteminen on saattanut synnyttää mielenkiintoisia seikkailuja, mutta lähtöön ajaneet haasteet ovat kiinnityneet repun sivutaskuihin ja seuranneet mukana joka tapauksessa. Nykyään ajattelen, että voisipa koettaa selvittää nuo ensin, ja lähteä sitten matkaan kevyemmin kantamuksin.

Olen oppinut rohkeutta. Syntymäpäivälahjaksi sain hyviä uutisia koskien projektia, joka tietää minulle uutta intoa ja sylikaupalla lisää vastuuta työrintamalla, sekä bonuksena ajankäytöllisiä haasteita. Olen vähän kauhuissani, mutta uskon silti kaiken sujuvan oikein hyvin. Ja vaikkei sujuisikaan, niin samapa tuo.

Onneksi elämä on kuitenkin vasta aluillaan. Tai siis toivottavasti. Koska paljon haluaisin vielä oppia. Muun muassa: rentoutta (oma stressaantuminen ei ole syy muuttua tiuskivaksi kiukkukasaksi eikä suunnitelmien peruuntuminen ole maailmanloppu), tunteiden kohtaamista (suklaan syöminen ei ole sitä, ei myöskään aviopuolison syyttäminen kaikista omista tunteista) sekä rohkeutta (tavoitella asioita, joita elämääni haluan, vaikka se olisi vaikeaakin - sekä itselle että lähimmäisille).

Ja aika paljon kaikkea muutakin.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 12.10.1992.

Omaan päähän on pitkä matka, kapteeni! *

Olen matkustanut — ja palannut kotiin. Ja tällä kertaa sain uusien makujen, näkymien ja tuntemusten lisäksi jotain korvaamatonta: perspektiiviä.

Kävimme Thaimaassa. Tämä oli ensimmäinen matkani Aasiaan ja samalla sellaisen kulttuurin pariin, joka yhtä radikaalisti poikkeaa läntisestä elämänmenosta (ts. en ole käynyt Afrikassa). Voi pojat, kyllä kannatti!

En koskaan ole kokenut lomamatkalla kulttuurishokkia, mutta Suomen talvesta (edellisenä päivänä kävin yksin parin tunnin hiihtolenkillä ja tapasin noin kaksi ihmistä) Bangkokiin pamahtaminen oli niin suuri muutos, että keholla kesti pari päivää hyväksyä tilanne. Liikenteen kaoottisuus, ihmismäärä, hajujen määrä, värien, muotojen ja vilkkuvien valojen jatkuva ilotulitus, tuhannet turistit haaremihousuissaan, paikallisen perinteen ja modernin elämän villi rinnakkainelo.

Matkamme käsitti vierailun myös pienellä rantalomasaarella sekä pidemmän kierroksen Pohjois-Thaimaassa. Maan eri osissa tunnelmat ja näkymät vaihtelivat (ja joissain paikoissa ihmismäärän sijaan seurana oli enemmän kanoja, koiria, gekkoja ja lintuja), mutta muuten em. lista piti paikkansa. Kunhan rytmiin tottui, tuli vilinästä ja hälinästä normi, jonka keskellä oli ihana rentoutua ja juoda kookosta pillillä tai natustella jonkun valmiiksi viipaloima hedelmä. 

Bangkokilainen perhefarmari.

Koska on helsinkiläinen torstai-illan jumalanpalvelus näin
täynnä, kysyn vain. Uskontomme tekee jotain väärin.

Aina jotain nähtävää. Kuten nämä munkkien pyykit narulla. Helppoa on heillä.

Sitten palasimme kotiin. Ja minä ymmärsin vihdoin, mistä mieheni on viimeiset neljä vuotta puhunut.

Helsinkihän on todella hiljainen! Aivan pystyyn kuollut paikka! Eikä täällä liiku ulkona ketään. Eikä tapahdu mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään nähtävää, vaikka liikkuu keskikaupungilla lauantai-iltapäivänä. Kaikki talot näyttävät samanlaisilta! Aina olin väittänyt vastaan, että näen harmaan eri sävyt, mutta Thaimaan väriloiston kalibroitua silmäni uudelleen, olin samoilla linjoilla kuin puolisoni pahimmillaan: mikä masentava, tasapaksu tuppukylä Helsinki onkaan! Ja mitä siansaksaa kaikki puhuvat!

Tämäkin kuva on vähän liian värikäs kuvamaan kotiin paluun harmautta lähiössämme.

Onneksi aivoni tulevat hyvinkin pian taas tottumaan kotiinsa, ja alan taas nähdä sävyjä. Kauniita kuvakulmia kevään valon kurkottaessa takaisin taivaanrannasta, ohikulkijoiden onnellisia hymyjä, pohjoisen luonnon karun kauneuden, korvapuustin täydellisen muotokielen. Onneksi, onneksi, on puolisokin nykyään jo tottunut tähän nykyiseen kotimaahansa, eikä ole mielipiteissään enää ollenkaan niin jyrkkä, kuin minä olin palattuamme. Hänelle täällä on myös paljon hyvää, ja minä olen siitä suunnattoman onnellinen.

Kumpikaan meistä ei suostuisi muuttamaan Thaimaaseen. Mutta tämänkertainen matka oli niin onnistunut, että minunkin sydämeni (loogisesti olin asian jo hyväksynyt, mutta eihän se mihinkään riitä) lopullisesti avautui sille ajatukselle, että meidän saattaisi olla parempi olla yhdessä jossain muualla. Niin kovasti kuin kotimaatani rakastankin. Aika näyttää, minne, milloin ja millä kokoonpanolla päädymmekään. Tänään olemme kuitenkin täällä, tässä, nyt. 

Ja juuri nyt olen elämästäni oikein kovasti kiitollinen. Hieno, avartava matka on tämä koko olemassaolo.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 1.10.2004.

Missä oonkaan juuri nyt

Enpäs ole taas jaksanut tänne juuri kirjoitella. No, kaikenlaista on ollut!

Lähinnä henkistä kasvua, hyväksynnän opettelua, tunteiden sallimisen harjoittelua — omien, ja sen toisen. Tämän lisäksi lämpöisiä kallioita, pitkiä pulahduksia, makkaroita ja mansikoita, hikisiä öitä etelänpuoleisessa makuuhuoneessa, tylsiä työpäiviä tunkkaisessa toimistossa, ihmis- ja eläinlapsien ihanuuden ihmettelyä ja perheen parissa porisemista.

Kaikenlaista olen taas itsestäni oppinut:

1) Tärkeintä hyvinvoinnilleni on unensaannista, ruokarytmistä ja säännöllisestä hikiliikunnasta huolehtiminen. Parhaimmatkin aikeet kaatuvat, jos yksikin näistä on todella retuperällä.

2) Olen aikamoinen täydellisyydentavoittelija. Huomaamattani odotan itseltäni ja muilta aivan turhankin paljon. Ymmärrän itsekin täydellisyyden mahdottomaksi tavoitteeksi, mikä aiheuttaa uusia ongelmia. Lamaannun vaikeiden valintojen edessä: enhän voi mitenkään valita polkuani niin, että kaikki menisi parhain päin. Epämukavuutta tuntiessani helposti alan hautoa suuria suunnanmuutoksia: kaikki uusiksi, niin tämä selviää! Vaan kun muutamalla pienellä, kovin epätäydelliselläkin, säädöllä saisi olon paljon paremmaksi.

3) Osaan kuin osaankin olla yhtä aikaa sekä oma itseni (spontaani, hölöttäjä, haaveilija, herkkätunteinen, herkkänahkainen, äkkipikainen, määrätietoinen, itsepäinen) että puolisoni kaipaama kumppani (neuvotteleva, kuunteleva, ymmärtäväinen, rakastava, selkeäsanainen, toisen huomioon ottava). Mutta työtä se vaatii. Ja pysähtymistä omien tunteiden äärelle, ennen kuin kiirehdin suin päin hermostumaan, loukkaantumaan tai neuvomaan.

4) Herkästi ojennan vastuun omasta elämästäni jollekin muulle. Minulla on tylsää, koska mies ei tee muuta kuin selaa työsähköpostia. Minulla on ulkopuolinen olo, koska ystävät eivät ole kutsuneet kesärientoihin. Minulla on ankea olo, koska istun kauniilla ilmalla iltoja kotona tietokoneella tehtyäni samaa jo töissä. Vaan näinpä ei olekaan! Ihan itse voin tehdä asioita, jotka minusta ovat mukavia. Tarttua omiin projekteihini, kilauttaa kaverille ja laatia suunnitelman (tai turista vaan, mitä nykyaikana liian harvoin harrastan), painua ulos nauttimaan kesäsäästä — kantaa vastuun omasta onnellisuudestani. Kerran kuukaudessa joudun tämän viimeisen huomion tekemään, mutta aina se vaan lyö halolla otsaan.

5) Tämä hetki on hyvä juuri näin. Tänään töiden jälkeen vietin nautinnollisen parituntisen pyöräillen, juosten, uiden ja kuumalla kalliolla maaten, seuranani paras mahdollinen eli itseni. En huolehtinut huomisesta työpäivästä, urakehityksestäni, parisuhteen tilasta, tulevaisuuden suunnitelmista — ja elämä tuntui aivan täydelliseltä. Vähemmän nautinnollisessa tilassakaan ei tarvitsisi niin kauheasti huolehtia siitä, mitä kahden vuoden päästä teen työkseni, kenen kanssa viiden vuoden päästä jaan vuoteeni, miltä pankkitilini saldo näyttää kahdeksan vuoden päästä tai onko minulla neljänkymmenen vuoden päästä takanreunuksellani (onko takanreunustakaan?) valokuvia lastenlapsista, kuolleista koirista vai maineeseen saattelemistani suojateista. Niin turhaa! Enhän ole välttämättä edes elossa! Hitot suojateista, pankkitileistä ja vuoteista. Elämä on nyt.

Miten vaikeaa sitä onkin välillä sisäistää. Tänään elin tätäpäivää, se merkkiteko teki ihan mieli kirjata muistiin.

Epämukavuusalueilla on niin mukavaa!

Tänään uskaltauduin sinne, nimittäin epämukavuusalueelle. Kävin koelaulussa erääseen laadukkaaseen, levyilläkin laulavaan ja kansainvälisestikin esiintyvään kuoroon. En päässyt. Mutta hyvä kokemus oli!

Laula kehuttiin. Ja tulkintaakin. Sekä luonnetta! Lapsena oudoksi ujoksi erakoksi itsensä tituleeranneelle tekee hyvää, kun kehutaan hauskaksi ja valloittavaksi persoonaksi. Minä!

Harmittaa vähän toki, etten päässyt. Mutta homma kosahti harrastusalan yleiseen naisvaltaisuuteen ja miltei täydelliseen nuotinlukutaidottomuuteeni, johon ei vaan löydy lahjoja. Kirjaimia olen kyllä lukenut nelivuotiaasta saakka hienosti, mutta nuotit ja tahdit eivät vain asetu kohdilleen. Korvakuuloni on puolestaan hyvä, mikä toisaalta saattaa olla paitsi syy, myös toisaalta seuraus nuotinlukuharjoittelun epäonnistumiseen: en viitsinyt, kun ei ollut yhtään synnynnäisiä lahjoja, eikä toisaalta monessakaan yhteydessä tarvinnut, kun saatoin vain esittää lukevani nuotteja, olinhan jo oppinut melodian korvakuulolta.

Noniin, vähän traumaa sieltä taustalta löytyi siis kuitenkin, piti päästä pettymystä purkamaan.
Mutta homman ydin on tämä: miten ihanan pelottavaa, kamalan jännittävää, hersyvän hillitöntä tehdä jotain, johon ei melkein meinaa riittää rohkeus. Olin koe-esiintymisen jälkeen aivan jännän käkenä. Innoissani, kun kehuttiin. Nolona, kun olin siinä nuottien lukemisessa niin surkea. Ylpeänä, kun menin. Pettyneenä, kun en päässyt.

Useamminkin voisi tehdä tällaisia vierailuja epämukavuusalueensa ulkopuolelle. Niihin tarvitaan toki aina oikeanlainen motivaatio. Parisuhteessakin miltei joka kerta uskaltauduttuani omalta mukavuusalueeltani, on lopputulos ollut edeltävää tilannetta parempi. Jotenkin niissä asioissa se on kuitenkin kohdallani kaikista vaikeinta.

Kyse lienee jonkinlaisesta itsetuntoprobleemasta. Laulamisen ja esiintymisen suhteen minulla on vahva itsetunto ja tunne: "Tämän osaan. Tässä olen (onnistuessani) hyvä. Vaikka menisi huonosti, se ei tarkoita, että olen huono. Sitten vaan meni huonosti." Vaan raakoja, herkkiä, sekavia tunteita ja hentoja tulevaisuuden haaveita pöydälle ladattaessa ei löydykään samanlaista itsevarmuusreserviä. En ajattele: "Tätä haluan. Tällainen olen. Tällaisia tunteita minulla nyt on. Koetan ilmaista ne parhaani mukaan ja tulla ymmärretyksi, ymmärtää takaisin. Jos tulee vähän sotkua, ei sekään mitään. Minun tunteeni ovat hyviä ja oikeita sellaisenaan." Sen sijaan sisäinen kommentaattorini tuuttaa jotain aivan muuta: "Pelottaa. Entä jos sanon jotain väärää? Jos se suuttuu? Mitä teen, kun se ei hyväksy näitä tunteita? Joudunko hylkäämään nämä unelmat, kun tuo ei näe niiden tärkeyttä? Jos se hylkää minut, kun paljastan tämän? Uskallanko?"

Aina en uskalla. Mutta useimmiten (Tai aina! Luultavasti aina.) kannattaisi.

Haluaisin vähän parantaa tuota sisäistä keskusteluyhteyttäni. Luoda vähän uskoa itseeni. Tällaiset, siellä oman epämukavuusalueen mukavammalla puolella tapahtuvat, rohkaistumiset ovat hyvää treeniä.

Juuri nyt haluaisin syleillä koko maailmaa. On niin täpinät. Jes.

Rakkautta, riitoja ja ranskanleipää

Nimittäin pitkän tauon jälkeen taas täällä! Ja tällä kertaa blogautan ruuduillenne suoraan Pariisista, bonsoir!

Loppusyksy meni haipakkaa, neuloin joululahjoja ja suunnittelin elämää. Joulu meni ihanasti, perheen keskellä ja hyvästä ruoasta nauttien. Vuoden alussa päräytimme miehen kanssa sitten tänne patonkien sydänmaalle kuukaudeksi, josta puolet on jo lusittu. Taustalla ajatus, että siippa ei mitenkään ole vieläkään sopeutunut Suomeen ja halusi katsoa, miltä elämä voisi jossain muualla maistua. Tämän lisäksi taka-ajatuksena oli toki myös saada meille molemmille vähän lomaa, (palkaton) kesäloma kun meni itsellä vuodepotilaana ja toisella töitä tehden.

Ranska on kohdellut kohtuullisen kivasti. Ei tuo mies tännekään halua muuttaa, sen tiesi viikossa. Mutta on silti ollut ihan mukavaa, on nähty paljon kullattuja asioita, kauniita kiemuraisia katuja ja syöty hurjasti. Asuttamassamme pienessä ullakkokomerossa on pääosin ollut oikein lempeä tunnelma, olemme katselleet sylikkäin hattaraisia elokuvia yön pimeässä ja aamulla natustaneet leipomosta kipaistua leipää ja juustopuodin (jonka myyjätyttö pyörittelee silmiään, kun käymme siellä niin usein) antimia.

Pariisin asuntomme on kuudennessa kerroksessa, jonne ei johda hissiä, ainoastaan nämä portaat.
Lenkillä ei ole tullut käytyä, mutta reisiä tulee treenattua ihan hyvin silti!

Vaan emmehän olisi me, ellei vessattomassa kattohuoneistossamme olisi myös riidelty. Verisimmin eilen (tai siis oikeammin viime yönä). Emme kuulu siihen järkevien ihmisten kastiin, jotka ymmärtävät jossain vaiheessa yötä lopettaa riitelyn ja mennä nukkumaan, koska aamulla kaikki näyttää valoisammalta. Kuulumme siihen herkästi syttyvien joukkoon, joka silmänalusten tummuessa muuttuu entistä räjähdysherkemmäksi ja aamuyön tunteina tuuletetaan ne alimmaksi talletetut katkeruudet.

Toisaalta hyvä! Vaikeneminenhan nyt on parisuhteessa tunnetusti kaikista pahinta. Toisaalta taas, voisi itse kukin toki opetella myös ilmaisemaan tunteitaan hivenen rakentavammin ja ilman kirosanoja (mies) tai kyyneleitä (minä). Asia ei ole ratkennut, ongelma nimittäin on kuin onkin ihan tuulettamisen arvoinen: suhteemme alusta asti kaivellut epäsuhta yhdessä ja erillään olon suhteesta, josta väännämme usein kättä. Siihen kun vähän sotketaan vielä molemmin puolista syyllistymistä, näitä kuviteltuja syytöksiä vastaan puolustautumista ja sisinpiimme rakennettuja oletusasetuksia siitä, miten X tarkoittaa, ettei toinen ymmärrä/rakasta/välitä/hyväksy — oli soppa valmis.

Vaikka ongelma oli ja on minun, eikä vielä ratkennutkaan, on silti yllättävän levollinen olo. Olemme halanneet ja hassutelleet, hihitelleet ja herkistelleet jo tänäänkin. Olisi itse asiassa helpompaa, jos emme tulisi miehen kanssa ollenkaan toimeen. Silloin voisi sanoa soronoo ja todeta yhtälön vain olevan liian vaikea. Vaan kun ei. On niin hirveästi hyvää ja kaunista, että ristiriidat tuntuvat kovin epäreiluilta. Miksi näiden yhden ja kahden asian täytyy olla niin karmean vaikeita ja näkökantojemme valovuosien päässä toisistaan! En jaksa, en halua, en pysty enää joustamaan!

Tai niin ainakin uskottelen itselleni. Tosiasiassahan ihminen joustaa järjettömyyksiin asti. Mutta kun ei tahtoisi joustaa niin kovasti. Ensimmäiset pari vuotta olivat (kuten monikulttuurisissa suhteissa monastikin) jatkuvaa sopeutumista ja yhteisen sävelen hakemista hien ja kyynelten kera. Nyt, kun osaamme tulla ihanasti toimeen ja todella tunnemme olomme kotoisiksi toistemme luona, olisi ihanaa, kun kaikki palaset vihdoin olisivat kohdillaan. Mutta eivät ne vaan ole. Eivätkä ehkä koskaan loksahdakaan!

Pitää tässä halailun ja hihittelyn lomassa vaan jatkaa pohdintaa siitä, miten paljon antaa ja kuinka paljon saa. Ja onhan vaaka pitkällä tähtäimellä tarpeeksi tasapainossa.

Halit teille sinne, kaksi lukijaani! (Jotain roskapostirobotteja kuitenkin.)

Keltaisten lehtien alta

Kävin etsimässä itseäni metsästä.

Löysin.

Pariksi viikoksi tunnuin hukanneen Minän. Velloin töissä sekä kotihommissa ja -huolissa, mutten oikein elänyt. Kanavoin sisimmässä kytevää huonoa oloa milloin mihinkin: pakkomielteiseen verkkokauppojen selailuun, syömiseen, äitiysblogien lukemiseen (aktiviteettiin, jonka olen jo itseltäni kieltänyt, sillä vauvakuume ei kaipaa yhtään enempää ruokkimista tämän hetkisessä elämäntilanteessa). 

Sitten burn outin partaalla pyörinyt puoliso vihdoin sai raivattua itselleen lepohetken ja karkasi ulkomaille. Onneksi, meidän molempien kannalta. Hän oli todella levon tarpeessa — ja minä hiljaisuuden. Nimittäin sen painostavan, paksun, syvän hiljaisuuden, joka leijuu tyhjässä asunnossa, josta puuttuvat sinne tavallisesti kuuluvat äänet. Se on epämukavaa hiljaisuutta ja aluksi koetin peittää sen kaikenlaisilla äänillä, mutta lopulta päätin antaa hiljaisuudelle mahdollisuuden. Kun aloin kuunnella sitä, aloin muistaa.

Muistaa, mitä onkaan pitkään halunnut tehdä, muttei ole ehtinyt tai viitsinyt. Muistaa, mikä olikaan se artisti, jonka äänen kuulemisesta sielu pitää. Muistaa, että päivällisen syöminen yksin, kaikessa hiljaisuudessa, voikin olla nautinnollinen ja keskittynyt kokemus. Muistin, että rakastan ulkoilua syyssäässä. Ja siellä syyssäässä tunnistin tämän pallean alla asuvan siniharmaan yksinäisyyden tunteen, epämääräisen turvattomuuden, josta olen viime aikoina kärsinyt. Se on vanha tuttu, olemme käyskennelleet metsissä yhdessä ennenkin.

Onneksi muistin myös, mikä siihen auttaa. Nimittäin se, ettei yritä paeta, vaan tehdä tuttavuutta. Istuu alas ja kirjoittaa tuntemuksiaan vähän ylös. Vastustaa kiusausta olla tukahduttamalla sitä suklaalla, televisiolla tai pakonomaisella liikunnalla. Lepää vain rauhassa ja miettii, mitä Itse haluaisi tehdä. 

 

Olen jollain tavalla tunne-elämältäni herkkä, epävakaakin kenties, tavalla joka ei näy kuin aivan läheisilleni. Olen yhtä aikaa räjähdysherkkä ja hiljaa kytevä. Kaipaan yhtäällä seikkailuja ja adrenaliinia ja taas toisessa hetkessä haluaisin sulkeutua maailmalta pimeään huoneeseen. Minulle on ollut tärkeää oppia näistä tuntestani pari asiaa. Että tunteiden kohtaaminen, niihin sulaminen ja niiden kanssa tutuiksi tuleminen, on paljon hedelmällisempää kuin niiden pakeneminen sijaistoimintoihin tai hukuttäminen elämän hälinään. Pelottavaa se voi olla, useinkin, mutta erittäin antoisaa. Ja että huolimatta siitä, että tunnen itseni yksinäiseksi vaeltajaksi, jonka omituisia ongelmia ei kukaan saata käsittää, ovat tunteeni loppujen lopuksi erittäin universaaleja. Ja asioiden nimeäminen auttaa. Siksipä olenkin opetellut puhumaan. Niistä noloistakin, niistä herkimmistä, niistä pelottavimmista. Se on hurjaa, mutta hirvittävän terapeuttista.

Nyt menen kuuntelemaan hiljaisuutta vähän lisää. Toivottavasti kaunista syksyä riittää vielä uusiin metsäretkiin.

Minusta tulee isona

Olen 26-vuotias enkä vieläkään tiedä vastausta otsikon kysymykseen. Pohtinut olen kuitenkin kovasti. 

Vauvakirjaani on kirjoitettu, että alle kouluikäisenä tulevaisuuden haavenani oli elää maatilalla aviomieheni kanssa, seuranani liuta lapsia ja eläimiä. Oma muistini ei ulotu näiden varhaisten unelmien päiviin. Ensimmäiset omat muistikuvani tästä minua nyt jo yli vuosikymmenen kalvaneesta kysymyksestä ovat ala-asteajoilta. Ystäväkirjassa oli aina se kohta: ”Miksi haluat tulla isona?”, johon kaikki muut tuntuivat osaavan vastata epäröimättä. Näyttelijä. Eläinlääkäri. Palomies. Vaatesuunnittelija. Minä en keksinyt koskaan mitään. Lopulta yhdessä äitini kanssa kehittelimme vastauksen, joka olisi minulle hauska ammatti: kuvittaja! Olinhan sekä kirjallisesti että kuvataiteellisesti lahjakas. Monta vuotta tämän jälkeen kirjoitin ystäväkirjoihin tunnollisesti: ”Haluan isona kuvittajaksi.” tietämättä täysin, mitä se edes tarkoitti ja ilman sen suurempaa vakaumusta. En vieläkään tiedä, kuinka pitkälti tuo lapsuuden haave oli minun omaa keksintöäni, tai oliko se peräti kokonaan äitini idea.

Lukijalle lienee tässä vaiheessa jo selvää, että olen ollut malliesimerkki niin kutsutusta ”kiltistä tytöstä”. Olin hyvä koulussa, perustyytyväinen ja hyvin käyttäytyvä, harrastin taideaineita, joissa olin hyvä mutten ilmiömäinen. Isäni muistaa lapsuudestani minun saaneen rehellisen raivokohtauksen vain yhden ainoan kerran. (Teini-iässä myrskysin sentään minäkin, mutta sitä isä ei ollut enää arjessa mukana seuraamassa. Enkä silloinkaan kyllä kovin kapinallinen ollut.)

Monasti tämän kysymyksen ääressä on tuntunut tältä.

Ystäväkirjabuumin jälkeen kysymys siitä, mikä minusta isoksi kasvettuani oikein tulisi, realisoitui uudelleen oikeastaan vasta lukiossa. Siihen asti olin vain nauttinut elämästä, käynyt koulua kohtuullisen tyytyväisenä ja harrastanut mitä milloin tekikään mieleni, vailla mitään kauaskantoisia päämääriä. Osan kouluaineista olin tuominnut itselleni hyödyttömiksi, mutta jäljelle jääneistä olin vain huomannut pitäväni ja tein siksi parhaani, en tähdännyt mihinkään erityisesti. Sitten lukion puolivälissä pitikin yht’ äkkiä valita, mihin korkeakouluun haluaisi käydä tutustumassa. Valitsin kaksi opinahjoa, joista ensimmäinen etäisesti kiinnosti, ja toisesta valmistuttiin ammattiin, jota vanhempani tässä vaiheessa ylpeydellä visioivat hienoksi alaksi minulle, joka olin sekä teknillisesti että taiteellisesti suuntautunut. ”Niin kai sitten,” ajattelin, olematta asiasta itse oikeastaan mitään mieltä. Jälkimmäisestä koulusta pidin esittelyssä enemmän ja sen suuria miettimättä pyrin, ja pääsin.

Viime vuonna valmistuin ja kannan nyt arkkitehdin arvonimeä. Monet samassa tilanteessa olevat opiskelutovereistani tuntuvat olevan intoa piukassa: vihdoin ammatissa, johon vuosia pyrkivät, täynnä puhtia tavoitella kirkkaampia ja kirkkaampia tähtiä rakennustaiteen saralla. Itse vain käyn töissä. Töiden jälkeen olisi kiva harrastaa jotain muuta, eikä minua kiinnosta kierrellä rakennuksia vapaa-ajallani. Parin kuukauden välein mietin kuumeisesti yhä tuota samaa kysymystä: Mikä minusta tulee, sitten isona?

Pitkään koin kovastikin paineita siitä, että minun tulisi monien ystävieni tapaan löytää jokin yksi intohimo ja päämäärä, selkeä suunta elämälleni ja tavoitella sitä kaikin hartiavoimin. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut itselleni armollisemmaksi. Olen todennut, ettei minusta tarvitse tulla koskaan minkään asian tähteä tai parasta. Eivätkä lahjani mitenkään ”valu hukkaan” vaikken koko ajan sohisikaan luovuuksissani sinne tänne eri projekteihin. Monet ystäväni elävät näin, mutta itse asiassa se vaikuttaa silmissäni usein väsyttävältä.

Viimeistään nämä viime viikkojen kaikki mehut vievät vatsavaivat ovat saattaneet minut elämän perusasioiden äärelle. Minulle on tärkeää tehdä asioita, joista nautin. Mutta mihinkään ei ole kiire. Tämä ajatus on vielä minulle melko vaikea oppia, olenhan oppinut tämän ah-muutostuulia-nyt-toteutan-tämän-heti-ja-äkkiä-ja-TÄYSILLÄ –asenteen jo kohdussa (olemme äitini kanssa tässä asiassa kuin kaksi marjaa). Mutta vähitellen yritän sitä sisäistää. Minulla ei ole mihinkään kiire.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis: ei mitään hajua. 

Olen harrastanut lähes kaikkea luovaa. Yhdessä vaiheessa piirsin 
ahkerammin, tämä on niiltä ajoilta. Luultavasti jossain välissä 
palaan tällaisen pariin taas.

Elämä näyttää. Ehkä kehitän kuvataiteellista lahjakkuuttani ja vielä joskus maalaan tauluja näyttelyn verran. Tai ehkä kirjoitan kirjan. Tai uppoudun alani tutkimukseen. Tai opiskelen uuden ammatin. Luultavimmin näen itseni toteuttamassa kaikki nämä, jossain vähäisemmässä muodossa. Suorittaminen ja päämäärät ovat kuitenkin aiempaa vähemmän tärkeitä. Osuvampi kysymys minulle olisikin kenties:

Millainen minusta tulee isona?

Toivottavasti: Entistä rohkeammin oma itseni, paremmin omaa kehoani, tunteitani ja tarpeita kuunteleva ja kunnioittava, ennakkoluulottomammin elämän tilaisuuksiin tarttuva, vähemmän muutosvastarintainen, ylpeästi oman polkuni kulkija. Elämääni tyytyväinen.

Uskallan sanoa olevani jo matkalla oikeaan suuntaan, ja tällä matkalla ei mitään päätepistettä olekaan. Ei ole mitään täydellistä mihin ”pitäisi” päätyä. On vain askelia eteenpäin, sivulle ja toisinaan taaksekin. Oman itsensä etsimistä, mutta ei enää ulkoa päin ja muista peilaten, vaan oman sieluni syövereistä. Kuunnellen sitä sydänjuuren sopukkaa, missä rakkaus omaan itseen asuu. Sitä ääntä, jonka mielestä kävi miten kävi, ja oli mitä tahansa menossa, on mahtavaa olla minä. Koska onhan se!

(Älkääkä ahdistuko, en ole läheskään aina tämän asian kanssa näin seesteinen. Muutan tulevaisuuden suunnitelmiani kuin tuuliviiri, ja mieheni menee toisinaan aivan kerrassaan sekaisin yrittäessään pysyä aivoituksieni perässä. Mutta nykyään ymmärrän itseäni vähän paremmin, ja myös tätä tuuliviiriyttä. Hyväksyn sen, mutta se, että pyörin sinne sun tänne, ei vielä tarkoita sitä, että joka suuntaan olisi pakko myös sännätä päätä pahkaa. Opettelen ainakin.)