Töissä iso, jo muutaman vuoden itse (itsenäisesti ko. firman ulkopuolella) työstämäni projekti on käynnistymässä. Tuntuu yhtä aikaa upealta ja aivan kauhealta, että tämä minun hikeni, kyyneleideni ja unettomien öiden lopputulos lähtee nyt yhteistyössä osaavien ihmisten kanssa kehittymään edelleen, toivottavasti lopulta toteutuukin. Samalla kun ilahdun muiden panoksesta tunnen valtavaa suojelunhalua pitkään hautomiani ideoita kohtaan. Kenties vanhemmista tuntuu tältä, kun heistä ennen niin riippuvainen lapsukainen aloittaa koulun ja kavereilla luuhaamisen ja pääsee ripille ja on jo iso. Että näinhän sen pitääkin mennä, tämä tässä tarkoituksena koko ajan olikin. Mutta silti, en haluaisi päästää irti.
 |
| Olen ehkä jakanut tämän kuvan täällä aiemminkin. Mutta aina toimii. |
Muilla elämänaluilla ei ole niin kovin dramaattista, mutta kuitenkin vähän ilmapalloja katossa. Mitkä haaveista poksahtavat ennen aikojaan? Ehkä jotkut pamautetaan tahallaankin. Joistain hupenee ilma ennen kuin toteutuksessa päästään puusta pitkälle ja haave on enää tyhjä raato sohvan takana. Mihin haaveista päättäisi luottaa, päästäisi paniikista irti ja katsoisi sitten vaan, kuinka ne lähtevät lentoon, kun uskaltaa antaa niille tilaa?
Minulla on ihan oikeitakin ajatuksia jonossa tänne jaettavaksi, vähemmän itseni ympärille kietoutuneita ja laajemmin ihmiselämää koskettavia. Mutta en saa aikaiseksi. Jatkan vaan säpinöintiä, seinille sinkoilua ja (mielenterveyden pelastamiseksi) villapaidan neulomista.
Se kevät-muutosta!-kaikki-uusiksi -olo, mikä minulla oli tuossa aiemmin, ei tainnut tänä vuonna olla ihan pelkkää pintaa. Hitaasti, mutta varmasti, täällä ihan tosissaan vähän tapahtuu. Ehkä. Ehkä.
----
Ja jos joku ei vielä lue, alkakaa nyt lukea tätä upeaa, rohkeaa, ajatuksia herättävää blogia. Joka on kenties jopa osasyy saamattomuuteni oman kirjoitteluni suhteen, kun ei moisten tekstien jälkeen tunnu itsellä olevan niin mitään sanottavaa. Vaan en osaa olla siitä lainkaan pahoillani, niin mielissäni ruskeista tytöistä luen.
Se kevät-muutosta!-kaikki-uusiksi -olo, mikä minulla oli tuossa aiemmin, ei tainnut tänä vuonna olla ihan pelkkää pintaa. Hitaasti, mutta varmasti, täällä ihan tosissaan vähän tapahtuu. Ehkä. Ehkä.
----
Ja jos joku ei vielä lue, alkakaa nyt lukea tätä upeaa, rohkeaa, ajatuksia herättävää blogia. Joka on kenties jopa osasyy saamattomuuteni oman kirjoitteluni suhteen, kun ei moisten tekstien jälkeen tunnu itsellä olevan niin mitään sanottavaa. Vaan en osaa olla siitä lainkaan pahoillani, niin mielissäni ruskeista tytöistä luen.
* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 7.9.1992
Ooh! Mullekin tuli ihan kiprivän kupliva olo kun tätä luin. Hyvin tartutit fiiliksen!
VastaaPoistaMutta silti hyvä, että sulla on se villapaitahommakin, ettet ihan kiertoradalle karkaa :)
Juu joudun hetkittäin takertumaan villapaidan tekeleeseen kuin lapsi riepuun, pitääkseni pääni koossa (se on muuten sinua apinoiden Boxy BC Garnin Sarah Tweedista, kun en voinut jättää niitä Snurren alennuskoriin ja sitten ostamisesta johtuvaa syyllisyyttä lieventääkseni päätin heti ottaa langat käyttöön).
PoistaKupliva on hyvä! Osa tästä on hermoilua ja paniikkiakin, mutta se kuuluu asiaan kohdallani, kun uutta tapahtuu.
Kupliminen on parasta :)
VastaaPoistaJa mä olen myös ihan seonnut Ruskeista tytöistä. Aina kun näen että on tullut uusi postaus, pitää hetkeksi rauhoittua ja vetää henkeä. Koska monesti ne jutut on niin mielettömiä että hengästyttää ja meinaa mennä oma aivo ihastelusta ihan solmuun. Mieletöntä tekstiä ja pohdintaa! Ihailen! Ja mulla on ihan sama olo että hittojako tässä enää itse kirjoittaa mistään tuollaisen jälkeen :D Mutta siis tämä ehdottomasti vain positiivisena ihailuna.
Kupliminen on kyllä! Elämän ydinkokemuksia, luulisin.
PoistaJa minäkin ihailen! Niin vilpittömästi. Ihan mahtava blogi. En osaa edes kommentoida siellä Kokon tontilla mitään, klikkailen vain sydämiä ja tykkään hulluna.