Paljain olkapäin kohti äidin unelmaa! *

Vaikka taidankin pitää pitkähihaisen asuntonäytössä päälläni, otsikko on osuva.

Menen tänään katsomaan äidilleni uutta asuntoa. Eläkeikää lähestyvä supernainen haaveilee muutosta pääkaupunkiseudulle lähelle jälkipolviaan, pääkaupungin kulttuuririentoja ja Kalliota (äiti rakastaa kalliolaishipsterien ravintoloita ja katuelämää). Sydämeni on täynnä varauksetonta ihailua tätä harmaahapsensa punaiseksi jo vuosia värjännyttä Peppi Pitkätossua. Elämä ei ole kohdellut tätä naista silkkihansikkain, mutta eipä ole varovaisesti myöskään nainen käsitellyt elämää. Hän on rakastanut, raivonnut, masentunut ja matkustanut. Häntä on petetty ja hän on pettynyt. Hän kaitsi kolme esiteiniä aikuisuuteen yksinhuoltajana, ja vaikkei se välillä mitenkään mallikelpoisesti sujunutkaan (tästä kirjoittanen jossain vaiheessa lisää), olen täynnä kiitollisuutta kaikesta saamastani. Omissa aallonpohjissaankin hän teki meille lapsille selväksi, miten rakastettuja olimme - ja olemme yhä.

Olen perinyt äidiltäni levottoman sielun. Sydämeni halajaa jatkuvasti kurkistamaan jonkin uuden mutkan taakse ja laadin erilaisia suunnitelmia sellaiseen tahtiin, että vieruskaveria (puoliso parka) hirvittää. Äidilläni on kuitenkin ollut rohkeutta, jota itseltäni vielä puuttuu. Hän katsoo eteenpäin, kun itse jään toisinaan haikailemaan menneitä. Äidin asuntojahdin keskellä huomasin alkavani hätääntyä: Sitten kotikaupungissani ei olekaan enää kotia, johon palata! Miten käy jouluisten kokoontumisten äidin olohuoneeseen, mahdummeko sisarusteni kanssa perheinemme kaikki kaksioon? 

Kun sain itseni kiinni tästä, tein kaksi asiaa. 1) Päätin pitää huolen, etten omien haikailuideni takia ala jarrutella äidin unelmaa. 2) Päätin antaa itselleni luvan rauhassa haikailla, muistella ja surrakin. Ja toisaalta ottaa tämän vinkkinä siitä, että itse on tehtävä omasta elämästä itsensä näköistä. Myös niin, että jos haluan ison kotipaikan, jonne kutsua koko suvun kerralla kylään, voin pitää tähtäimessä sellaisen hankkimista ihan itsellekin. Äidilläni on lupa elellä ihan minkälaisessa lukaalissa hän lystää. Ja olisihan se nyt ihan huippua, jos hän asuisi lähempänä. Edes sitten lähempänä lentokenttää, jos kun me mieheni kanssa jossain vaiheessa pyrähdämme maailmalle.

Muutenkin voin ottaa äitini rohkeudesta oppia. Hän on tavoitellut elämässään juuri niitä juttuja, mitkä sillä hetkellä parhailta ovat tuntuneet. Useampi manner on tullut sitä kautta tutuksi, toki takkiinkin on tullut. Kolikolla on toinenkin puoli: äidin ei ole tarvinnut kysellä kenenkään mielipidettä, koska meidän lasten aikuistuttua ei hän on ollut vastuussa ainoastaan omasta elämästään eikä rinnalla ole ollut puolisoa hidastamassa vauhtia kaarteissa. Parisuhde tuo elämään turvaa ja pysyvyyttä, mutta myös tarpeen tulla puolitiehen vastaan. Siinä suhteessa koetan ottaa oppia toisaalta, koska molemmilta vanhemmiltani periytyvä jääräpäisyys ei aina yhteistyökuvioissa ole eduksi.

Tällaista mieleni päällä tänään - ja näin äitienpäiväviikolla yleensäkin. Upea, ihana, rohkea äiti. Inhimillinen, erehtyväinen, parhaansa tekevä äiti. Lämmin, huolehtiva, ehdoitta rakastava äiti. ❤

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 8.12.2003.