Katsokaa, hänhän on Pinokkio! *

Minä olin lapsena kova valehtelemaan. Aluksi se oli toki vain satuilua, jota kaikki lapset harrastavat. Selitin koulussa, että meillä on viisi valkoista kania ja vakuutin pikkusisaruksen siitä, että uudella nauhurilla voi kelata radiota (voisipa!). Mutta sitten en päässytkään siitä täysin eroon. Yläasteikäisenä huomasin useasti lipsauttavani vahingossa valheen: "Joo, olen nähnyt sen elokuvan." "Joo, se on ihan tyhmää." "Ei mua haittaa."

Lapsuudessani oli pidempi ajanjakso, jolloin koin olevani aika yksinäinen ja kaveriton. Halusin kai siis vain kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Muinoin törmäsin tähän artikkeliin, ja luonnoksissa on pyörinyt kirjoitus aiheesta siitä lähtien. Tämä kohta nimittäin kolahti:  "Jos vanhemmat tukeutuvat valheeseen tai ”tästä ei puhuta” -asenteeseen, lapsikin oppii valehtelemaan ja olemaan luottamatta totuuteen. Sen sijaan, jos lapselle puhutaan totta, hän saa aikuisuuteen mukaansa pääoman, josta hänellä tulee olemaan paljon hyötyä. Hän oppii, että ikävistäkin asioista voi puhua ja puhuminen auttaa selviytymään."  Meillä ei lapsille valehdeltu, mutta ei puhuttukaan. Tai puhuttiin sinänsä, hurjastikin - äitini on kuulemma puhelian ihminen, jonka mieheni on koskaan tavannut (ja hänen ystäviään tuntien se on paljon sanottu). Mutta vanhempien vaikeat asiat olivat vaiettuja. Tokihan ne roiskahtelivat ilmoille kupin täyttyessä yli äyräiden, muttemme perheenä osanneet niistä puhua. Eikä sitten ollut helppoa oppia puhumaan niistä omistakaan kaikkein kipeimmistä. Minkä johdosta kai sitten oli vaikea toisinaan pienissäkin asioissa sanoa ääneen se oma totuus, kun oli tunne, ettei vastaanottaja haluaisi sitä kuulla.

Aikuistumisen kynnyksellä aloin harjoitella tunteistani puhumista, niistä vaikeistakin. Samoihin aikoihin perheenjäsenieni hiljaa kantamat taakat pulpahtelivat pintaan, ja meidän kaikkien oli opeteltava sanomaan enemmän ääneen. Aluksi se oli vaikeaa kauheaa, mutta hiljalleen olemme kehittyneet. Nykyään sujuu jo aika hyvin, kaikilta. Myöhemmin olen molempien vanhempieni kanssa keskustellut lapsuuteni vaikenemisen kulttuurista ja he ovat auliisti myöntäneet sen juontaneen juurensa omista lapsuuden kokemuksistaan. Eivät he osanneet, eivätkä osanneet sitten opettaakaan. En ole siitä mitenkään katkera enkä missään vaiheessa ole syytellyt osaamattomuudesta vanhempiani. Isovanhempani muistaen näen kyllä, mistä keskustelukulttuuri kumpuaa ja toisaalta vanhempieni elämänpolut tuntien minulle on melko selvää, mitkä kokemukset ja ihmiset heille vasta myöhemmällä iällä ovat puhumisen taitoa opettaneet. Olen vaan hurjan kiitollinen, että solmujen alkaessa aueta kaikki osasimme nojata toisiimme ja uskalsimme opetella yhdessä.

Nykyisessä parisuhteessa jouduin vielä uuden oppitunnin äärelle. Olin aiemminkin seurustellut, mutten näin vakavasti. Eikä nuoruuden seurustelusuhteita oltu koskaan koeteltu yhtä kovasti, ne eivät edenneet yhtä nopeasti, eikä niihin aikoihin tarvinnut tehdä vielä yhtä vaikeita valintoja. Jos aiemmin oli ollut kauheaa, en tiedä, miten tätä jaksoa kuvaisi. Omien tunteiden paljastaminen toiseelle suhteessa, jossa ollaan niin iholla, kuin ihmissuhteessa olla voi, oli aluksi todella pelottavaa. niin pelottavaa, etten aluksi suostunut tekemään niin! (En voi suositella.) Harjoitus onneksi auttaa, ja vuosi vuodelta sujui ja sujuu paremmin. Oman sisimpänsä paljastaminen toiselle ihmiselle on paitsi pelottavaa, myös sykähdyttävää, rohkeaa, palkitsevaa ja koukuttavaa.

Toki jotkut, monetkin, asiat ovat yhä vaikeita pukea sanoiksi. Minulla saattaa mennä viikkoja kakaista jokin vaikea tunne suustani. Muttei sekään haittaa, täydellinen ei tarvitse olla. Joka kerta jännittäväksi asian tekee se, ettei positiivinen vastaanotto ole mitenkään taattu. Se ennen muinoin minulle vaikeinta olikin, en uskaltanut sanoa, jos pelkäsin tunteideni tulevan tyrmätyksi. Yhä useammin nykyään puhun suuni puhtaaksi silloinkin, kun olen varma, ettei vastapuoli tule pitämään kuulemastaan. (En toki syyttä suotta kiusatakseni, vaan silloin, kun minulle asia on liian tärkeä vaiettavaksi.)

Rehellisyyteen tunteissa liittyy myös vastaanottajan vastuu. Toisen ihmisen totuuden kuuleminen on monesti aivan todella vaikeaa. Parisuhteessa varsinkin, tai ainakin meidänlaistemme herkkien tunneihmisten parisuhteessa. Miksi? olen miettinyt useammin kuin kerran. Etkö voisi olla vähemmän masentunut? Miksi tämä on sinulle näin vaikeaa? Miksi ihmeessä olet tuota mieltä? Nyt, kun olen jonkin aikaa opetellut puhumista, tuleekin minun keskittyä kuuntelemisen taidon harjoittamiseen. Etten reagoisi omien tunteideni pohjalta, vaan koettaisin ensin todella ymmärtää toista. Kysyisin lisää, enkä kertoisi, mitä minusta pitäisi tehdä tai mikä on pielessä. Ja sittenkin, kun koen ymmärtäväni, voisin miettiä, saavutanko enemmän hiiltymällä tai puolustautumalla vai kenties koettamalla tulla puolitiehen vastaan.

No, tämä viimeinen osuus on vielä aika vaiheessa enkä tähtää täydellisyyteen. Mutta jos ei ihan joka kerta hermostuisi heti kättelyssä. :D

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 19.1.2006