Olen kadonnut syksyyn. Mutta se on ollut aika ihanaa. Kuuraisia aamuja, kirpeitä kelejä. Ehdin jo tottua kylmään, lämpömittarin palaaminen vähemmän hyisiin lukemiin on ollut jopa pienoinen pettymys.
Töissä käynnin lisäksi olen lähinnä lukenut, neulonut, juonut teetä ja syönyt suklaata. Nämä tervehenkiset aktiviteetit ovat vieneet huomioni hohtavista näytöistä vapaa-ajalla, enkä ole tännekään mitään kirjoittanut. Jonkin verran olen myös liikkunut luonnossa ja ollut ihmisteni kanssa. Auttanutkin muutamia heistä, se on tuntunut hyvältä.
Ongelmani ovat tällä hetkellä pieniä ja etuoikeutettuja: Olisiko turhamaista omistaa kaksi talvitakkia? Miten saisin neulottua kaikki keskeneräiset ja seuraavana vuorossa olevat tarvittavat talviasusteet järjetöntä vauhtia - mutta rasittamatta liikaa niveliäni - jotta voisin tarttua vasta haaveissa liihoitteleviin projekteihin? Paljonko rahaa uskaltaisin jemmata uudelle asuntosäästötililleni, kun tavoitteena kerran on, että rahat muhivat siellä seuraavat 5+ vuotta? Missä on se ohut piponi, joka parhaiten sopii pyöräilykypärän alle?
Elämän isommat pohdinnat (saanko koskaan lapsia? missä maassa haluan asua ja haluaako puolisonikin asua siellä? mitä oikeasti haluaisin tehdä työkseni?) ovat painuneet taka-alalle. Olen kuin ihmeen kaupalla saavuttanut seesteisen syysrauhan, jossa onnistun kerrankin keskittymään tähän päivään ja viikkoon enkä ahdistu jatkuvasti siitä, miltä elämäni tulisi 15 vuoden päästä näyttää.
Tässä on nyt.
Miten tämän saavutin? En mitenkään kovin tietoisesti, mutta joitain asioita olen tehnyt toisin. Pitänyt huolta, että liikun raittiissa ilmassa, mielummin vähän kerrallaan ja usein kuin vain harvoin kunnolla. Olen panostanut vapaa-ajalla harrastuksiini hieman enemmän - etenkin harrastuksiin joita voi tehdä kotona neljän seinän sisällä, missä usein tulee turhaan tuijotettua ruutuja vaikka voisi tehdä muuta. Olen pitänyt yhteyttä ihaniin ihmisiini. Olen karvannut itselleni omaa aikaa ja tehnyt suunnitelmia itseäni varten. Puoliso raahautuu läpi vuosikymmenen työntäyteisemmän syksynsä. Olen tarjonnut apua ja armoa minkä olen kyennyt, mutta lopun aikaa olen keskittynyt pitämään huolen itsestäni. Olen ollut sopivalla tavalla itsekäs ja sen myötä pikkaisen tavallista höllemmässä on ollut se avun antaminenkin. Se on tuntunut molemmista hyvältä. Olen sanonut "Minulle ei puhuta noin." ja "Minusta tuo tuntui pahalta." ja "Turhaudun, kun teet noin." Sen sijaan, että olisin vaan sähissyt puolustuksekseni vastahyökkäyksiä.
Itseeni keskittymisen tuloksena olen vähemmän rauhaton eikä lainkaan yhtä usein tee mieleni nalkuttaa puolisolle, kuinka hän "rajoittaa elämääni" (tapa, josta en ole ylpeä). Sen sijaan olen tavanomaista useammin myös itse mielelläni ihan vaan rauhassa kotona, istun pitkään ruokapöydässä kynttilänvalossa tai makoilen viikonloppuna iltapäivän vuoteessa. Koska olen valinnut niin.
Elämän isommat pohdinnat (saanko koskaan lapsia? missä maassa haluan asua ja haluaako puolisonikin asua siellä? mitä oikeasti haluaisin tehdä työkseni?) ovat painuneet taka-alalle. Olen kuin ihmeen kaupalla saavuttanut seesteisen syysrauhan, jossa onnistun kerrankin keskittymään tähän päivään ja viikkoon enkä ahdistu jatkuvasti siitä, miltä elämäni tulisi 15 vuoden päästä näyttää.
Tässä on nyt.
Miten tämän saavutin? En mitenkään kovin tietoisesti, mutta joitain asioita olen tehnyt toisin. Pitänyt huolta, että liikun raittiissa ilmassa, mielummin vähän kerrallaan ja usein kuin vain harvoin kunnolla. Olen panostanut vapaa-ajalla harrastuksiini hieman enemmän - etenkin harrastuksiin joita voi tehdä kotona neljän seinän sisällä, missä usein tulee turhaan tuijotettua ruutuja vaikka voisi tehdä muuta. Olen pitänyt yhteyttä ihaniin ihmisiini. Olen karvannut itselleni omaa aikaa ja tehnyt suunnitelmia itseäni varten. Puoliso raahautuu läpi vuosikymmenen työntäyteisemmän syksynsä. Olen tarjonnut apua ja armoa minkä olen kyennyt, mutta lopun aikaa olen keskittynyt pitämään huolen itsestäni. Olen ollut sopivalla tavalla itsekäs ja sen myötä pikkaisen tavallista höllemmässä on ollut se avun antaminenkin. Se on tuntunut molemmista hyvältä. Olen sanonut "Minulle ei puhuta noin." ja "Minusta tuo tuntui pahalta." ja "Turhaudun, kun teet noin." Sen sijaan, että olisin vaan sähissyt puolustuksekseni vastahyökkäyksiä.
Itseeni keskittymisen tuloksena olen vähemmän rauhaton eikä lainkaan yhtä usein tee mieleni nalkuttaa puolisolle, kuinka hän "rajoittaa elämääni" (tapa, josta en ole ylpeä). Sen sijaan olen tavanomaista useammin myös itse mielelläni ihan vaan rauhassa kotona, istun pitkään ruokapöydässä kynttilänvalossa tai makoilen viikonloppuna iltapäivän vuoteessa. Koska olen valinnut niin.
Koko asian kirjoittaminen auki saa pessimistin minussa pelkäämään, että homma kaatuu heti huomenna ja kadotan kaiken zenini. Koska on muutenkin kaikki syyt olettaa, ettei tämä rauha tule kestämään kovin pitkään, nautin siitä nyt. Happamasta syysmetsän tuoksusta, parista rivistä päiväkirjaan aamuisin, kokeiluista rakastamani tanssilajin parissa monen vuoden tauon jälkeen, ihokosketuksista. Itsevarmuudesta, jonka omien tunteiden ilmaisemisesta selkeästi, mutta lempeästi, saan.
Ja sitten, kun pakka alkaa hajoilla, koetan muistaa olla itseäni kohtaan ymmärtäväinen ja armollinen, enkä heitä parin lipsahduksen takia hanskoja kokonaan tiskiin. Yritän, ja tulen epäonnistumaan, ja yritän silti.
Ja sitten, kun pakka alkaa hajoilla, koetan muistaa olla itseäni kohtaan ymmärtäväinen ja armollinen, enkä heitä parin lipsahduksen takia hanskoja kokonaan tiskiin. Yritän, ja tulen epäonnistumaan, ja yritän silti.
P.S. Karen Joy Fowler - We are all completely beside ourselves. Luin kirjan ja rakastuin: kirjailijaan, kertojanääneen, kieleen. En tiennyt kirjasta muuta etukäteen kuin, että se olisi hyvä. Onneksi en tiennyt. Luin loppuun - ja aloitin saman tien uudestaan alusta. Lue, jos et vielä ole.
P.P.S. Tämä kirjoitus lähti vähän sivuraiteille, kuvitelmissani tässä olisi käsitelty enemmänkin villatakkeja. Otsikkoa en silti lähtenyt muuttamaan. Villatakkien hypnoottisuus on syksyni kantavia teemoja kaiken kirjoittamani lisäksi.
P.P.S. Tämä kirjoitus lähti vähän sivuraiteille, kuvitelmissani tässä olisi käsitelty enemmänkin villatakkeja. Otsikkoa en silti lähtenyt muuttamaan. Villatakkien hypnoottisuus on syksyni kantavia teemoja kaiken kirjoittamani lisäksi.
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 16.11.2001.