sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kohti sateenkaaren juurta *

Minulla on ollut viimeiset puolitoista viikkoa kova päänsärky. Olen lukenut maanisesti tuntikausia keskusteluja, artikkeleita ja höpöjuttuja kännykän ruudulta rauhoittaakseni sisälläni vellonutta myrskyä. Ilmeni, että juuri päinvastainen olisi toiminut. Vastauksen etsimisen sijaan epävarmuuden hyväksyminen.

Olen kadehtinut heitä, joilla parisuhteessa unelmat ja toiveet tuntuvat menevät luontevasti yksiin. Miten vaivatonta! Toki lähempää tarkasteltuna näin harvoin oikeasti on. Tai jos onkin, on kompromisseille tarvetta jossain pienemmissä asioissa. Ja olisihan suoranainen ihme, jos toiselta puolelta palloa tänne teleportannut puoliso olisi kaikesta samalla aaltopituudella. Yllättävästi vaan omat haaveeni ovat vuosien varrella tasaantuneet.

Parikymppisenä halusin mennä, kokea ja kokeilla, uusi ja tuntematon oli parasta, mitä tiesin. Viime vuosina olen alkanut haaveilla niin normaalista, kuin viitekehyksessäni voi haaveilla. Omasta kerrostaloasunnosta lähiössä, kurahaalareista eteisessä, sieniretkistä. Kun sitten löysimme pitkään pohdituttaneeseen asumiskysymykseen luovan ratkaisun, olin innostuksen lisäksi kauhuissani. Tämä ei sopinut siihen kuvaan, jonka olin tulevaisuudestamme maalannut! Puhuin, puhuin ja puhuin läheisille ja yksi toisensa jälkeen vaikutti ajatuksen olevan hyvä. Mutta en vakuuttunut.

Sain rauhan vasta, kun istuin pari iltaa itseni kanssa. Teekupin äärellä kirjoitin kaiken ylös. Entisessä rakkaassa kotikaupungissa kävelin tutuilla nurkilla ja annoin ajatusten vaeltaa. Istuin sisäpihalle juomaan lasillisen ja tunnustelin. Alkoi tuntua oikein hyvältä.

Oslon taidekorkeakoulun katolta löysin vastauksen. 

Itse asiassa suuri vaikutus on varmasti myös maiseman vaihdoksella. Omasta kuplasta käsin, jossa puolet tuntemistani helsinkiläisistä tuntuu asuvan samassa lähiössä, se on pitkään vaikuttanut ainoalta oikealta suunnalta. Turvalliselta, tasaiselta, riskittömältä. Mutta täältä kauempaa katsottuna hyviä vaihtoehtoja ja oikeita ratkaisuja onkin paljon enemmän. Viihtyisin yhä myös täällä, erinomaisesti. Viihtyisin varmasti muuallakin. Miksen siis viihtyisi viihtyisässä kehyskunnassa, josta voin yhä kulkea bussilla töihin? Menetän nykyiseen verrattuna 60 minuuttia päivästäni, mutta saan kaksi kakluunia, puulieden ja tilaa hengittää. 

Enää en löydä syytä, miksei tämä olisi kokeilemisen arvoista. Testaamatta ei voi tietää, ja ainahan sieltä pääsee pois. Mutta eniten jossittelun aihetta jää, jos en uskalla edes yrittää.

P.S. Niin minne sitten? Sanotaanko näin, että vauvapalstalle ei kannata ruveta sieltä kirjoittelemaan, koska kukaan ei tule ottamaan todesta. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 3.5.1994.

2 kommenttia:

  1. Minä en ymmärrä vauvapalstaviittauksia! Mutta 60 minuuttia bussilla on ihan jees. Voi lukea, tai neuloa, tai katsella ulos.

    Autolla 60 minuuttia on ihan eri juttu. Älä sorru siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Porvooseen, siis. Mutta autoilu ei onnistu muutenkaan, koska olen päättänyt etten enää osaa ajaa autoa. Ja tykkään joukkoliikenteestä!

      Mutta tosiaan sinullahan on kokemusta pendelöinnistä pääkaupungista pois päin! Neuleprojektit tulevat edistämään ennenkuulumattomalla tavalla!

      Poista