keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

A Beautiful Body

Koko eilisillan luin A Beautiful Body -haasteeseen vastanneiden rohkeiden naisten kertomuksia omista kehoistaan. Minä en ole äiti, enkä siksi kuulu haasteen kohderyhmään. Vaikka olisinkin, en tiedä laittaisinko nykyistä kehoani kaiken kansan töllisteltäväksi verkkoon. Ei siksi, että häpeäisin sitä. Itse asiassa olen ruumiini kanssa melko sinut, vartalonmyötäiset vaatteet ovat mielestäni ihania ja voin olla rennosti uima-asussa julkisella (uimiseen tarkoitetulla toim. huom.) paikalla. Mutta minä olen hoikka. Laiha, sanoisi joku. Ja koska olen itse käyttänyt monta vuotta siihen, että mitä epäterveellisimmin keinoin tavoittelin tällaisia vaa'an lukemia, en halua kehoni luovan paineita kenellekään muulle itsestään epävarmalle. 


Mutta sanasen haluan tästä maallisesta majastani sanoa, edelläkävijöideni inspiroimana. 

Ymmärsin nimittäin juuri hetki sitten, että vaikka olenkin tehnyt paljon töitä itseni kanssa hyväksyäkseni oman kehoni sellaisena kuin se on, olen silti vielä epävarma. Tätä epävarmuutta en vain arjessa ehdi edes huomata, koska sen peittää alleen puolisoni rakkaus. Kukapa nainen ei olisi sulanut miehen edessä, kun arkana ja häpeillen on paljastanut ihonsa kaikki virheet odottaen tylyä tuomiota — ja saanutkin vastalahjaksi vilpitöntä, kiihkeää ihailua. Minä ainakin olen.

Oma suhteeni kehooni näyttäytyy nyt edessäni selkeästi. Lapsena keho oli vain väline, kunhan se toimi (ja onneksi niin oli), ei asiaa tarvinnut ajatella. Teini-iässä muut alkoivat näyttää hoikemmilta, kauniimmilta, sopusuhtaisemmilta. Heillä oli lisäksi poikaystäviäkin, ja hauskaa. En pysähtynyt miettimään, olisiko syy yksinäisyyden tunteeseeni ollut kuitenkin epävarmuudessa, ujoudessa tai ulkopuolisuudessa, vaan syytin vatsaani. Siitä alkoi syömishäiriön herkkä esiaste, aivan liian monen nuoren naisen harrastama "Mulla ei oo niin nälkä." ja "Jos syön tän niin pitää käydä lenkillä." -vaihe. 

Olin hoikka, muttan vaarallisen laiha, kaikinpuolin normaali. Sitten tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Hän rakastui minuun päätä pahkaa, ja minä tunsin itseni erityiseksi. Hän kosketti ihoni joka sopukkaa, ja sai minutkin ajattelemaan: minun kaunis vartaloni. Kehollinen itsevarmuuteni oli kuitenkin yhä lasia, eikä sen rikkomiseen tarvittu kuin yksi huolimaton lausahdus. Olin kerryttänyt pari kiloa suvussa olleen kuolemantapaukseen liittyvän lohtusyömisen myötä. Poikaystävän mielestä olin ollut kauniimpi laihempana. Aloin laihduttamaan, ja puoli vuotta myöhemmin minusta oli jäljellä enää luuta ja nahkaa. En osannut puhua tunteistani ollenkaan, en siitäkään, miten tuo kommentti loukkasi. Enkä varsinkaan niistä ahdistuksen tunteista, mitä syöminen ja syömättömyys aiheuttivat. Poikaystävä jätti (enkä ihmettele, olin sekava ihmisraunio, olisin itsekin jättänyt), ymmärtämättä varmaan koskaan, mitä todella kävi.

Pikku hiljaa parannuin, mutta se tie oli tuskainen. En osannut syödä riittävästi, vain liikaa tai liian vähän. Muiden silmissä kehoni oli kaunis ja normaalipainoinen, mutta sisäisesti taistelin päivittäin itseinhon kanssa. Vuosien myötä ystävystyin kuitenkin myös uuden kehoni kanssa. Se oli vahva, ei hetkahtanut pienestä, jaksoi bailata aamukuuteen ja hiihtää 20 kilometriä. Aika mahtava, ajattelin. Mitään yksipuolista ihastusta vakavampaa ei kuitenkaan parisuhderintamalla tapahtunut vuosikausiin, ja jälkikäteen ajateltuna syynä oli yhä kalvava epävarmuus. Olin kuitenkin omasta mielestäni vähän viallinen, jotenkin outo ja ikäisiini verrattuna kokematon, enkä uskaltanut olla kenenkään edessä niin paljaana, kuin rakastuneena toisen edessä ollaan. Ihan alasti.

Sitten tapasinkin, aivan pyytämättä ja yllättäen, nykyisen mieheni. Olin pyöreäposkinen ja haisin kalalta, mutta hänpä halusi minut kaikesta huolimatta. Kovasti halusikin. Ja niinpä, jo toistamiseen, rakkauden edessä sulivat kehoni suojamuurit. Olin jo aiemmin oppinut hyväksymään sen käytännölliset puolet, mutta nyt näin myös kauneuden. Seksikkyyden. (Hui!) Suhteemme edetessä lohtusyömisen kerryttämät kilot huomaamattani sulivat pois. Hääpäivänämme olin miltei samoissa mitoissa, kuin ennen elämääni pitkään piinannutta laihdutus- ja lihomiskierrettä. Olin mieheni mielestä täydellinen. Ja itsenikin.


Kehoni ei ole tuosta päivästä ulkoisesti kovinkaan muuttunut, mutta suhteeni siihen on kehittynyt edelleen. Olen haastanut sitä liikkumaan ja saavuttanut uusia tavoitteita. Tuntenut itseni todella voittajaksi. Toisaalta olen kohdannut myös niitä hetkiä, kun omaa vartaloa ei voikaan pelkästään tahdonvoimalla hallita. Kun kipu käpertää sängyn nurkkaan ja mielen valtaakin pelko: kuinka huonosti tälle minun rakkaalle ruumiilleni vielä käy? Nämä kokemukset ovat entisestään lisänneet ymmärrystäni siitä, mitä oman kehon kuunteleminen todella tarkoittaa. Myötätuntoa, hyväksyntää ja huolenpitoa — mutta unohtamatta seikkailuja, leikkiä ja haasteita. Sillä kehoaan kannattaa myös käyttää, nyt kun se on voimissaan. Huomisesta ei ole takeita.

Ensin ystävystyimme, sitten ihastuimme, meillä oli kriisimme, mutta rakastuimme uudelleen ja lopulta olemme edenneet kestävän rakkauden vaiheeseen. Tiellemme osuvat viellä varmasti monet kuopat, mutta niistä selviäminen helpottuu, kun päivä päivältä tulen tutummaksi tämän koteloni kanssa.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Kehollisia tuntemuksia

Kun oma keho kramppaa, joutuu yllättäen hylkäämään nykyihmisen illuusion kaikkivoipaisuudesta. Niinkin mitätön asia kuin vatsakipu, on viime päivinä pysäyttänyt minut monta kertaa päivässä huomaamaan: en olekaan oman itseni herra. Yksi suolen mutka saa koko kehon kramppaamaan, väsymään, voimattomaksi.

Hulluinta on se, että kivusta huolimatta on vaikea hyväksyä niitä toimenpiteitä, joita terveenä pysyäkseen tulisi päivittäin muistaa. Ruokavaliorajoituksia, lääkitystä, riittävää lepoa — olen ollut tähänastisessa elämässäni niin luvattoman terve, etten ole joutunut juurikaan itseäni tällä tavalla hoitamaan. Olen juossut pikkuflunssat pois lenkkipolulle, isommista selvinnyt teellä ja television katselemisella. Muutamat antibioottikuurit olen joutunut kiskomaan.

Sairastaminen on erilaista, kun lääkäri ei tiedä syytä. Tässä maatessaan miettii, hoituukohan tämä päivissä, viikoissa, vai paheneeko. Kun ei tiedä, mitä kivulle tekisi (välttäisikö viljaa, maitotuotteita vai odottelisiko vain lääkkeen vaikutusta), ei oikein viitsisi tehdä mitään.

Lepo nyt ei ainakaan voi olla pahitteeksi. Siispä sitä lisää. Muistakaa tekin levätä välillä.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Ajatuksia loma-arjessa

Mies ei laita käytettyjä kondomeja kylpyhuoneen roskikseen. Ehkä se pelkää minun raskautumistani niin paljon, ettei halua siemeniään ulottuvilleni?

Moni hulluus ei kävisi mielessänikään, ellei mieheni niin pelkäisi minun niihin ryhtyvän.

Minä olen entinen syömishäirikkö ja puoliso haluaa laihduttaa. Olen yleensä vastuussa perheen ruokaostoksista, mutta nyt tämä ei toimi. Raejuustopurkit, rasvattomat rahkat ja sellerit suorastaan kauhistuttavat minua. Tänään ostin häkeltyneenä sekä sipsejä että pullaa. Kyllähän minäkin toivon hänen voivan hyvin, mutta laihdutusruokatraumat istuvat tiukassa.

Lämpiässä sateessa on ihana juosta. Metsä tuoksuu, askel rullaa ja saa suihkunkin siinä kaupan päälle.


Marjoja ja jäätelöä, kesä ei koreampaa herkkua kaipaa.

Eilen oli puolenyön aikaan yllättäen jo ihan pimeää. Pyöräily kotiin metsäteitä pitkin sujui astetta jännittävämmin. Jo muutamassa kuukaudessa sitä ehtii unohtaa, ettei hämärän hyssy automaattisesti tarkoita uhkaavaa vaaraa. Syksyllä sen taas jo tietää, mutta nyt keho oli hälytystilassa: mikä siellä pusikossa suhisee?

Hellää, vahvaa halausta parempaa ei ole. Paitsi ehkä tiukka syleily.

Kunpa voisi aina arjessaankin elää näin: Kun luomet alkavat painaa, hakeudun sängyn nurkkaan päiväunille. Kun vatsaa alkaa kurnia, etsin kaapista tuoretta evästä pöytään. Kun lihaksia alkaa pakottaa, kirmaan ovesta ulos hikoilemaan ja hihittelemään meren lahdille, lokkien lennolle. Kun kaipaan läheisyyttä, menen kainaloon, kun rauhaa, suljen oven. Aika ihanaa.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Pelkää, kun pelottaa


Minua pelottaa usein.

Pelottaa epäonnistua. Pelottaa, että avun pyytäjä suuttuu, kun vastaan "ei". Pelottaa, etten saavutakaan sitä, mitä haluaisin — joten en uskalla edes tavoitella. Pelottaa, että valitsen väärin. Pelottaa, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin sisimmässäni olen. Pelottaa, etten enää itse voi hyväksyä itseäni, jos elän muiden mielipiteiden ohjailemana.




Mutta eihän tällaisella määrällä pelkoa voi edetä elämässä. Joskus pelko on ihan tervettä, kun seisoo liian lähellä kallionkielekettä ilman turvavaljaita. Tai kun joku uhkaa väkivallalla. Mutta minun mieleeni on muodostunut paniikkinappuloita myös vähemmän vaarallisten tilanteiden varalle. Näitä henkisiä vaaroja välttelemällä lopputuloksena on kuitenkin vajavainen elämä: elämä, jossa pelko estää omien tarpeiden ilmaisemisen ja omien unelmien täyttämisen. Sydämeni vaientaminen on virhe, johon olen sortunut monesti.

Olen pikku hiljaa alkanut ylipäätään tunnistaa, kun sydämeni yrittää ilmaista syvimpiä tuntojaan. Se tuntuu siltä, kuin sydämen alle ilmaantuisi tylppä paino. Mitä kauemmin pidän tärkeän totuuden piilossa, sitä syvemmälle tuo paino porautuu. Lopulta se jäykistää koko yläruumiin. Pahimmillaan jossain vaiheessa painon tunne kehossa on niin valtava, etten enää kestä sitä ja yksinkertaisesti pakahdun. Silloin totuus saattaa tömähtää ulos keskelle mitä epäsopivinta tilannetta. Helpottaa toki, mutta jälkiä saatetaan korjailla vielä pitkään.

On huomattavasti hienompaa, kun onnistun sen ensimmäisen painontunteen ilmaantuessa jo hetken harkinnan jälkeen sanomaan ääneen: "minä haluan" "minä tarvitsen" "minä toivon" "minun mielestäni". Minä minä minä minä minä. Itsekkyys ei ole hyvästä. Mutta terve itserakkaus ja itsekunnioitus, niitä tarvitsee ihminen, joka harjoittelee itsetuntemusta.

Minussa asuu mittaamaton voima ja rohkeus, ja kyky selviytyä mistä tahansa haasteista, kun annan kaikkeni. Pelkään, jos pelottaa, mutta teen sen silti. Se sama voima asuu sinussa. Lupaan tehdä jotain rohkeaa huomenna, sanoa ehkä jonkin vaietun totuuden. Entä sinä?

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Vertailukelpoinen

Tyytymättömyys omaan elämään ja itseen kumpuaa usein siitä, kun vertailee itseään muihin. Minäkin vertailen itseäni muihin, liiaksikin. Olen kuitenkin viime aikoina yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, että useimmiten itseämme muihin verratessamme vertaamme omaa todellisuuttamme fantasiaan toisen elämästä. Eli kun minua ahdistaa nyhertää toimistossa, mietin haaveillen näyttelijäystäväni ihanan vapaata, fyysisesti aktiivista ja liikkuvaista elämää. Toisaalta hän saattaa samaan aikaan verrata oman alansa epävarmuutta, juurettomuutta ja fyysistä raskautta minun työni tasapainoisuuteen, varmaan palkansaantiin ja alani design-imagoon.

Olen 26-vuotias ja toisinaan ajattelen, etten ole ehtinyt saavuttaa elämässä vielä mitään. En ole matkustanut Aasiassa enkä heittäytynyt freelance-taitelijaksi enkä saanut lapsia enkä opetellut niitä urheilulajeja tai taitoja, jotka halusin opetella. Ei ole omistusasuntoa eikä palkkakaan ole kummoinen ja tukkakin sojottaa. Mutta onneksi sentään osaan myös pysähtyä ja katsoa sitä, mitä olen saavuttanut: elämää rikastaneita kokemuksia niin kotimaassa kuin maailmallakin, uskallusta heittäytyä uusiin outoihin projekteihin, maisterin paperit ja vakituisen työpaikan arvostetussa työpaikassa (vaikkei se nyt sitten olisikaan unelmieni työ!). Naimisiinkin olen ehtinyt. Juuri mieheni ajoittain palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa: kaikkea ei ole mahdollista tehdä yhtä aikaa. On luovuttava vähemmän tärkeistä, jotta on mahdollista keskittyä tärkeimpiinsä. Prioriteettinsa saa onneksi järjestellä elämänsä aikana uudelleen niin useasti kuin haluaa (jos ei nyt ihan joka viikko sitä tee, järjen käyttö sallittua).

Itse koetan pitää huolen siitä, että kunhan jälkikäteen ei tarvitsisi harmitella, etten uskaltanut tarttua johonkin houkuttelevaan tilaisuuteen. Kun valitsen sen mikä kulloinkin tuntuu oikeimmalta ratkaisulta, vaikka pelottaisi (tai toisinaan juuri siksi, että pelottaa!), uskon voivani myöhemmin olla tyytyväinen. Jokaisen elämä kulkee omia omituisia ja omalaatuisia polkujaan eivätkä kaikki voi ehtiä katsastamaan joka nurkan taakse. Ei sen niin väliä, miten aikansa täällä käyttää, kunhan on seikkailu. Jännittävä, pelottava, ihmeellinen, opettavainen ja auvoisa seikkailu. Kuten aiemmin mainitsin, juttelin juuri 90-kymppisen mummoni kanssa. Kaikenlaista on sekin rouva kokenut, suruja, iloja, kauhuja, pettymyksiä ja saavutuksia. Ei häntä mikään jälkikäteen harmittanut, eikä ollut tulevaisuudestakaan moksiskaan. "Ei sitä voi koskaan tietää, miten elämässä käy," tokaisi. Itsekin kun muistaisi tämän useammin. Luottaisi vain itseensä, että on valinnut oikean kielekkeen, hyppää — ja antaa elämän tuulen kantaa.


. . . . . . . . .


"Hymyä!" tuumii ruiskissakin.

P.S. Tiukoissa paikoissa on hyvä myös muistaa, että pelkkä keinotekoinenkin hymy saa aivot tuottamaan endorfiineja. Kokeilin itse juuri. Kyllä suupielten korviin kiskaisemisesta tuli heti valoisampi olo.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Samassa veneessä tartun omaan airooni ja ohjaan mieleni tyveneen

Olen lukenut viime aikoina jo toistamiseen yhtä minulle läheisistä elämäntapaoppaista, Brené Brownin Gifts of Imperfectionia. Kirja on kaltaiselleni täydellisyyden tavoittelun piinaamalle kiltille tytölle huojentava tuulenhenkäys. Tärkeimmiltäkin tuntuvat "pitäisi"-ajatukset saavat synninpäästön: me kaikki ajattelemme niitä, meistä kenenkään ei tarvitse ajatella niitä — tai ainakaan antaa niiden hallita elämäämme. Aidosti suoraan sydämestään elävä ihminen uskaltavaa: myöntää häpeänsä ja nolostumisensa muille, pyytää tarvitessaan apua, sanoa "ei" ja sanoo "kyllä" vain sitä todella tarkoittaessaan, käyttäytyä hölmösti, räväkästi tai hullusti vaikka muut sen tuomitsisivatkin. 

Minä haluan olla aidosti suoraan sydämestäni elävä ihminen, ja opettelen. Erään kirjan neuvon avulla olen jo selvinnyt muutamasta tiukasta tilanteesta viime päivinä. Tunteeni kiihtyvät nollasta sataan nopeasti ja usein väärällä hetkellä. Kun mieheni sanoo jotain negatiivista minusta, olen heti puolustuskannalla. Kun yritän puhua jostain stressaavasta, vaikeasta aiheesta, soperran hermostuneesti. Kun tunnen minua kohtaan kohdistuvan epämukavan vaativia odotuksia, en osaa vastata niihin rauhallisesti, vaan suojaudun epämääräisyyden verhon taa. Viime päivinä olen kuitenkin tiukassa paikassa yrittänyt sanoa itselleni:

"Älä piiloudu. Älä nosta piikkejä pystyyn. Ole vain tässä, seisot omilla jaloillasi tukevalla tyyneyden kalliolla."

Syvään hengittäen tämän jälkeen parhaassa tapauksessa onnistun vastaamaan kuin hyvinkin valaistunut ihminen: kuuntelemalla, ymmärtämällä, rehellisyydellä, lempeydellä, rohkeudella, itsekunnioituksella ja kunnioituksella toista kohtaan.

Aika siistiä.




Eroajatukset ovat painuneet taka-alalle, kun olen käyttänyt suurimman osan pohdintaenergiastani vain työstääkseni tätä uutta ihmisyyttä. Kyllä tästäkin typykästä pikku hiljaa särmät hiotuvat! Ja tarkoituksenahan ei todellakaan ole persoonani häivyttäminen, päinvastoin, tiivistetysti voisin kuvailla tavoitteen olevan minuuteni tunnustaminen rohkeasti ja avoimesti, jotta voin pelotta sallia myös muiden minuuden ja erilaisuuden.


Kyllä tämä ajoittain hankalassakin parisuhteessa (kun pelissä ei ole vaikeita riippuvuuksia, väkivaltaa tai pettämistä huom.) on tuonut elämääni ihmeellistä onnea. Avioliitto ei ole minun näkökulmastani mikään satama, vaan pikemminkin häiden jälkeen paiskataan kaksi epäkelpoa merimiestä vähän rempallaan olevaan veneeseen ja lähetetään tuuliselle avomerelle. Sitten yhdessä opetellaan selviämään myrskyistä, nauttimaan suvannoista ja tekemään yhteistyötä. Ja kun paattiin tuleekin reikä, kiukuttelun jälkeen todetaan, että aino mahdollisuus selvityä on, jos molemmat (vaikka sitten kiroillen) ottavat äyskärin kauniiseen käteen ja alkavat hommiin.

Jännä, mahtava matka tämä. Olemme käyneet aikamoisissa karikoissa, riidelleet soutusuunnista ja taistelleet ruorista. Toisaalta olemme päässeet myös nauttimaan tyynistä poukamista, joissa voi vaan maata veneen kannella käsi kädessä ja kuunnella veden liplatusta. Suurin osa päivistä on jotain tästä välistä. Tuuli tuntuu nyt kuitenkin vaihteeksi olevan taas myötäinen. 


Tästä kannattaa nauttia nyt, kun sitä on. Turha kuvitella tummia pilviä taivaanrantaan, tulevat ne sinne jossain vaiheessa taas noitumattakin.