Arjen masokismia

Olen lukenut kolme hauskaa ja hyvää kirjaa vanhemmuudesta viimeisen viikon aikana. Ensin hauskan ja ihanankamalan Anne Enrighting kirjoittaman kirjan  Making Babies. Jossa oli vähän samanlaiset tunnelmat — tosin varustettuna kahdella hyvin keskenään yhteen toimivalla vanhemmalla ja aimo annoksella peri-irlantilaisuutta — kuin siinä seuraavassa kirjassa. Sen lukijakuntaani kuuluvista onkin varmaan joku lukenutkin. Olin napannut sen kirjaston poistohyllystä mukaani 20 sentillä. Oli joka pennin arvoinen. Perjantaina ennen kaverin tapaamista puolittain juoksin kirjastoon, jotta saisin käsiini sen jatko-osankin viikonlopuksi. Ja luin jo.

Se Yösyöttö kolahti sitten kuitenkin kovimmin. Ehkä siksi, että otti niin sydänalaan ne tilanteet, kun masentunut vaimo vielä asui kotona. Ehkä siksi, että siinä lukemalla jotenkin omia erolapsihaavojani nuoleskelin? Ehkä siksi, että vatsanpohjassa asuu päästäinen, joka siihen tiettyyn aikaan kuukaudesta joskus kuiskii: jos kissanpäiviä ei kuulukaan ja kumihuppu falskannut, on hyvin kenties mahdollista, että kumppanista näkyy jossain vaiheessa vain (bussin) perävalot. Että millaista se sitten olisi.

No aivan hirveätä tietysti. Ja ei sitä ruusuilla tanssimiseksi ole kirjassakaan kuvattu, lähinnä tulisilla hiilillä koikkelehtimiseksi. 

Ja silti, näiden kaikkien kolmen kirjan jälkeen, minun sylini tuntuu korostetun tyhjältä. (Vaikka Tarhapäivä muistuttikin kaikkia veljen lasten lastenvahtikokemuksiani ympättynä yhdeksi pitkäksi jonoksi. Vaikka kylmä hiki on monasti niskassa niidenkin penskojen kanssa ollut.) Vähään aikaan en ole miettinyt, että jos meillekin. Kaksi vaikka. Kolme oikeasti haluaisin, mutta en jaksaisi niin montaa. Olisi vaan niin kiva numero, kun meitäkin kotona oli lapsena kolme. Vaikka yksikin. Olisihan se yksikin jotain. Kokonainen elämä, sehän se olisi.

Mistä keksin itseäni näillä kirjoilla kiduttaa, en tiedä. Ei kai ollut mitään suunnitelmaa, ovat vain kaikki niin kiusallisen mukaansatempaavasti kirjoitettu. Ajattelin sitten, että jos eivät räkäisimmätkään yksinhuoltajajutut psykoottisella ex-puolisolla varustettuna taltuta vauvakuumetta, niin ehkä tämä sentään. Neljä keskenmenoa kirjassa on jo kärsitty, vielä ei vaikutusta. Pelkään pahoin, miten käy, jos tässäkin on onnellinen loppu.

Ulkona on sentään kevät! Se on iloinen asia. Ja ystävät, ne ovat parhaita. Nykyään heitä ei koskaan voi nähdä liian usein. Varsinkaan sellaisia, joille voi sanoa elämänsä karuimman totuuden, suurimman senhetkisen tuskan - ja nauraa räkäisesti päälle seuraavat kymmenen minuuttia niin, ettei saa happea. Hihitys on ehkä heikko defenssi, mutta jaettu nauru, se hoitaa, huoltaa, kursii taas kokoon. Niin ihanankamalaa, tämä elämä. Kelpaa sille nauraakin.


---

Edit 24.3.2014:
Kirjassa ei ollut onnellista loppua. Silmät kostuivat. Aimo humahdus vauvakuumetta myös poistui elimistöstä - jes! Toki sitä on vielä vähän jäljellä. Mutta ei ajatella sitä.

Samassa veneessä

Elämä masentuneen kanssa on raskasta. Se tuntuu suurin piirtein tältä:

Istut veneessä. Ihan kelpo vene, löytyy pientä kuprua ja huollon tarvetta, mutta kulkee, reippaalla ohjauksella pitää kurssinsa hyvin. Löytyy suojainen kajuutta, johon käpertyä lepäämään, kannella voi antaa tuulen vapaasti tuivertaa. Matkanteko sujuu hyvin tässä paatissa. Toisinaan veneen voi ankkuroida ja jäädä nauttimaan jostain kauniista suvannosta, tai pysähtyä suorittamaan huoltotoimenpiteitä, jotta reissu sujuu taas jouhevammin.

Terve puoliso on kanssasi veneessä, auttaa ohjailemaan ja pitämään ajokkia kunnossa. Hänellä on myös mielipiteitä siitä, minne suunnataan tai mitä veneelle pitäisi tehdä. Välillä varmasti aiheesta riitelettekin, ja jos käy oikein tiukaksi, saatat suutuksissasi tuupata toisen laidan yli. Tai tulla tuupatuksi. Usein näissä tilanteissa sovitaan, ja uinut palaa veneeseen. Toisinaan tosin laidan yli heitetty joutuu uimaan rantaan itsekseen - ja välillä yhdessä tuumin sovitaan, että jompi kumpi jää seuraavalle laiturille. Venettä voi kuitenkin ajaa yksinkin. Selviät.

Masentunut puoliso sen sijaan pärskii veneen vieressä. "Hukun!" hän huutaa. "Auta! Mikset auta?!" Heität hukkuvalle pelastusrenkaan, ojennat köyttä, jollan kanssakin käyt lopulta kutsumassa häntä takaisin veneseen. Mutta masentunut ei osaa eikä pysty tarttumaan näihin oljenkorsiin, ja hänen hätänsä vain jatkuu. Masentuneella ei ole voimia eikä itseluottamusta uida itsekeen turvaan. Jos hän onkin vielä veneessä, hän makaa sykkyrässä veneen perässä ja pienikin aallokko pelottaa häntä. Hoidat veneen huollon yksin ja koetat tyynellä säällä hiljaa hivuttaen jatkaa matkaakin. Äkkikäännöksestä saattaa masentunut kuitenkin säikähtää ja singahtaa laidan yli.

Lopulta moinen käytös alkaa myötätunnostasi huolimatta ärsyttämään ja ahdistamaan, ja tekee mieli pukea toiselle pelastusliivit ja jättää suvantopaikkaan kellumaan jonkun muun löydettäväksi. Mutta välität hänestä liian paljon. Ja jos tuo sitten päättäisikin luovuttaa, ja painuisi pohjaan - et antaisi itsellesi anteeksi, että hylkäsit hänet. Monet masentuneet kellumaan jäädessään kuitenkin oppivat pakon edessä uimaan ja selviävät hyvin. Sinä et kuitenkaan ole valmis hylkäämään tätä toista. Paremmissa voimissa hän on arvokas matkatoveri ja kumppani. Jäät.

No, onnen ollessa myötä masentunut jossain vaiheessa saattaa kuitenkin voimaantua. Rohkaisusi, tai kenties muiden kanssamatkustajien tuen avulla, ehkä jopa uimavalmentajan, hän ottaa ensimmäiset vedot ja toteaa: "Osaan sittenkin uida!" Kokeilee ensin varovasti. Sitten pikku hiljaa enemmän. Nousee jälleen veneeseenkin. Auttaa niissä askareissa, joihin tuntee pystyvänsä. Lopulta ottaa vuorollaan ohjatkin. Huokaat helpotuksesta. Voi taas vähän levätä. On mukavaa matkata yhdessä. Taitatte pari perinkulmaa uusille virkeämmille vesille. 

Sitten myöhemmin, juuri kun ajattelet, miten paljon jännittävää ja mielenkiintoista onkaan seuraavan niemen takana, jotain tapahtuu. Pientä tai suurta. Ja kaikeksi epäonneksi juuri silloin masentuneen voimat ovat vähissä. Silmät tummuvat. Sitten se hyppää veneestä ilman liivejä ja ilmoittaa mennessään: "En osaa enää! En jaksa!"

Ja sinua vituttaa. Pelottaa. Huolettaa, miten jaksatte, sinä ja hän. Miten pidät veneen kurssissa. Koetat suunnitella miten ohjaat sen itseksesi sinne jännittävään solaan, jonne olitte matkalla, vaikka sitten pitäisi hinata toista köydellä perässä. Mutta enimmäkseen vain vituttaa. Koska ei se taida toimia niin. Mutta ei sitä voi tuohon jättäkään ja mennä yksin.

Epätoivoa lisää se, ettei ohikulkijoita kiinnosta. "Osaahan tuo nyt uida," ne tuhahtelevat ja posottavat ohi. Eikä kaikille oikein kehtaa edes kertoa, että nyt just se on unohtanut. Ei kai itsekään haluaisi nähdä sitä toista niin heikkona - myöntää, että ohjaa tätä venettä nyt taas ihan yksin.

Niinä hetkinä veneessä on kovin, kovin yksinäistä.

Ja vituttaa.

Tänään olen kiitollinen

Kiitollisuus on yksi voimakkaimmista teoista, joita olen viime vuosien aikana oppinut. Rakkaus ja kiitollisuus ovat mielestäni sukua toisilleen. Ne ovat tunteita, jotka todellisuudessa ovat kuitenkin teonsanoja. On hyödytöntä hokea rakastavansa, jollei rakasta. Käytännössä. Hyväksy, luota, huomaa, anna itsestään ja ottaa vastaan toinen. Ja pysyä rinnalla silloinkin, kun ei tunne edes pitävänsä toisesta. Rakastaa silti. Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän rakkautta elämään syntyy, uskon.

Kiitollisuus on samaa maata. Kiitollisuutta voi harjoitella, ja se todella vahvistuu, kuin lihas. Olen pitkään koettanut aina muistaessani tehdä Arto Pietikäiseltä (jos et tunne nimeä, klikkaa tänne). Se kuuluu näin: Joka ilta nukkumaan mennessä listaa kymmenen asiaa, josta kuluneen vuorokauden aikana olet ollut kiitollinen. Yksi joka sormelle. Asiat voivat olla pieniä tai suuria, tärkeätä on, että ne ovat todellisia. Hyvinä päivinähän tämä on helppoa. A oli mahtavaa, ja B, ja C sanoi ihanasti, ja oli niin kivaa olla D:n kanssa, ja E oli ihana tunne. Huonoina päivinä harjoitus on kuitenkin kaikkein tärkein, ja silloin se minulle usein tuleekin mieleeni. Kun on riidelty koko ilta ja kiukkukyyneleitä pyyhkien puristan peittoa. Silloin värähtää. Muistaa, että aamulla oli oikein ihana hetki. Työkaveri sanoi kivasti. Nauroin kovasti sille kissavideolle. Aurinko heijastui hienosti vastapäisen talon ikkunasta. Ilallisella pastakastikkeesta tuli tosi hyvää. Meillä on oikeasti ihan kiva ja tosi kodikas asunto. Onni on hyvä sänky. 

Viimeiselle sormelle kelvannee sekin, että tämä surkeista surkeinkaan päivä ei onneksi ollut viimeinen. Huomenna on mahdollisuus ottaa uusiksi.

Tämä, kaiken muun itseterapoinnin ohella, on varmasti auttanut minua ja meitä. Nimittäin meillä on nykyisin yhdessä tosi ihanaa. Välillä yhä riitelemme verisesti tai turhaannumme tai loukkaannumme. Kiitollisuuden ja rakkauden lihasten harjoittaminen kuitenkin tekee sopimisen joka kerta helpommaksi. Kärsii niellä ylpeytensä, rohkenee pyytämään ensimmäisenä anteeksi, haluaa osoittaa toiselle hellyyttä silloinkin, kun itsellä vielä vähän keittää ja toinen on kuin suolapatsas. Kun muistaa, että antamatta rakkautta en voi sitä saada. Muistaa, että antamalla rakkautta saan sitä enemmän kuin saatan kuvitella.

Kirjoitin niin kivasti erään toisen blogin kommenttiin, että toistan sen tänne. Nimittäin oivalsin, että arki ja elämä sisältää kaiken: onnen hitusia, surun sirpaleita, riemun roiskahduksia ja raivon purkauksia ripoteltuna sinne tänne. Ja paranee huomattavasti, kun keskittyy sekä luomaan että jälkikäteen muistelemaan ennemin niitä hyviä kuin huonoja hetkiä.

Viettäkää ihana viikonloppu, siellä ruudun takana.

En uskalla olla katsomattakaan

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten:

                                                         Minua pelottaa.

Nimittäin sota. Jo lapsena sitä pelkäsin, kuten ehkä monet muutkin suomalaislapset. Että Venäjä hyökkää. Jos ulkoa kuului kovia pamauksia. Yhden kotimme ulkopuolella kuvattiin kerran sisällissodasta kertovaa elokuvaa. En ollut lukenut alaovelle teipattua tiedotetta, joten räjähdykset tulivat minulle yllätyksenä. Olin jo teini-ikäinen, ja silti ensimmäinen ajatukseni oli: Venäjä hyökkää.

No, ei tarvinne kenellekään selittää, miksi nämä asiat ovat mielessä. Puolisollani on Kievissä tuttu, jonka kautta uutiset ovat tulleet lähemmäksi, kuin tällaiset kriisitiedotteet yleensä. Ja onhan tämä muutenkin lähempänä, tuossa miltei vieressä. Haluaisin kääntää katseeni uutisilta, mutten uskalla. Haluan tietää, jos sota syttyy, ajattelen. Mutta miksi todella haluaisin? Eikö kannattaisi elää hetkestä iloiten, kunnes on aivan pakko alkaa pelätä? Eikä pelätä pelon uhkaa.

Isoisäni taisteli ja haavoittui jatkosodassa. Hän kuoli ollessani melko nuori, mutta muistan silti jotain. Hän hymyili leveästi soittaessaan haitaria. Iltaisin hän otti tekojalan pois, sen alla oli valkoinen sukka, ja sen alla polven yläpuolelle ulottuva reiden tynkä. Ilman tekojalkaakin hän pystyi konkkimaan sängyllä hauskasti. Selässä ukilla oli paljon sirpaleita. Eikä hän koskaan puhunut sodasta. Ei kukaan puhunut.

Ukin vaimo, mummoni, on yhä elossa. Viimeksi vanhainkodissa vieraillessani hän kertoi minulle, kuinka lapsuuden tovereista monet kuolivat nuorena. Kuinka kotikadulta pommitettiin taloja, vain muutama jäi. Päävire mummon elämässä ja kertomuksissa on aina ollut positiivinen, mutta taistelutahto on säilynyt lapsuudesta asti vahvana. Oli opittava selviytymään. Hän on monta kertaa sanonut minulle, kuinka sukupolveni on onnellinen, ettei meidän tarvitse elää sodan pelossa.

Vasta vähän aikaa sitten näin, ja oma äitinikin ensi kertaa näki, kuvia äidinisästäni nuorena sotaväessä vain vähän ennen haavoittumistaan. Niissä hän hymyilee. Vaikka varmasti pelotti.

Minua pelottaa nyt. Vaikka tämä sota ei koskaan varmasti tule koskemaan minua, vaikka leviäisi Krimistä kauemmaksikin. Pelottaa niiden puolesta, jotka hyvästelevät vanhempiaan, halaavat poikiaan viimeistä kertaa ennen liikekannalle lähtöä, tai lapsiaan. Jotka istuvat olohuoneen nurkassa kuunnellen radiota, kohtaavat sylivauvan tuhinan yli puolisonsa katseen ja rukoilevat mielessään. Niiden, jotka elävät elämäänsä Kiovassa kuin minä tahansa muuna sunnuntaina, tietämättä (tai haluamatta ajatella) kaikesta kansainvälisesti kirjoitetusta.

Toivon, että menneistä on opittu sen verran, että kansainväliset toimijat lyövät nyrkkiä pöytään samalla puolella estääkseen laajemman verenvuodon. Sillä siinä tuhoutuu sekä kuolleiden että eloonjääneiden elämä.