Arjen masokismia

Olen lukenut kolme hauskaa ja hyvää kirjaa vanhemmuudesta viimeisen viikon aikana. Ensin hauskan ja ihanankamalan Anne Enrighting kirjoittaman kirjan  Making Babies. Jossa oli vähän samanlaiset tunnelmat — tosin varustettuna kahdella hyvin keskenään yhteen toimivalla vanhemmalla ja aimo annoksella peri-irlantilaisuutta — kuin siinä seuraavassa kirjassa. Sen lukijakuntaani kuuluvista onkin varmaan joku lukenutkin. Olin napannut sen kirjaston poistohyllystä mukaani 20 sentillä. Oli joka pennin arvoinen. Perjantaina ennen kaverin tapaamista puolittain juoksin kirjastoon, jotta saisin käsiini sen jatko-osankin viikonlopuksi. Ja luin jo.

Se Yösyöttö kolahti sitten kuitenkin kovimmin. Ehkä siksi, että otti niin sydänalaan ne tilanteet, kun masentunut vaimo vielä asui kotona. Ehkä siksi, että siinä lukemalla jotenkin omia erolapsihaavojani nuoleskelin? Ehkä siksi, että vatsanpohjassa asuu päästäinen, joka siihen tiettyyn aikaan kuukaudesta joskus kuiskii: jos kissanpäiviä ei kuulukaan ja kumihuppu falskannut, on hyvin kenties mahdollista, että kumppanista näkyy jossain vaiheessa vain (bussin) perävalot. Että millaista se sitten olisi.

No aivan hirveätä tietysti. Ja ei sitä ruusuilla tanssimiseksi ole kirjassakaan kuvattu, lähinnä tulisilla hiilillä koikkelehtimiseksi. 

Ja silti, näiden kaikkien kolmen kirjan jälkeen, minun sylini tuntuu korostetun tyhjältä. (Vaikka Tarhapäivä muistuttikin kaikkia veljen lasten lastenvahtikokemuksiani ympättynä yhdeksi pitkäksi jonoksi. Vaikka kylmä hiki on monasti niskassa niidenkin penskojen kanssa ollut.) Vähään aikaan en ole miettinyt, että jos meillekin. Kaksi vaikka. Kolme oikeasti haluaisin, mutta en jaksaisi niin montaa. Olisi vaan niin kiva numero, kun meitäkin kotona oli lapsena kolme. Vaikka yksikin. Olisihan se yksikin jotain. Kokonainen elämä, sehän se olisi.

Mistä keksin itseäni näillä kirjoilla kiduttaa, en tiedä. Ei kai ollut mitään suunnitelmaa, ovat vain kaikki niin kiusallisen mukaansatempaavasti kirjoitettu. Ajattelin sitten, että jos eivät räkäisimmätkään yksinhuoltajajutut psykoottisella ex-puolisolla varustettuna taltuta vauvakuumetta, niin ehkä tämä sentään. Neljä keskenmenoa kirjassa on jo kärsitty, vielä ei vaikutusta. Pelkään pahoin, miten käy, jos tässäkin on onnellinen loppu.

Ulkona on sentään kevät! Se on iloinen asia. Ja ystävät, ne ovat parhaita. Nykyään heitä ei koskaan voi nähdä liian usein. Varsinkaan sellaisia, joille voi sanoa elämänsä karuimman totuuden, suurimman senhetkisen tuskan - ja nauraa räkäisesti päälle seuraavat kymmenen minuuttia niin, ettei saa happea. Hihitys on ehkä heikko defenssi, mutta jaettu nauru, se hoitaa, huoltaa, kursii taas kokoon. Niin ihanankamalaa, tämä elämä. Kelpaa sille nauraakin.


---

Edit 24.3.2014:
Kirjassa ei ollut onnellista loppua. Silmät kostuivat. Aimo humahdus vauvakuumetta myös poistui elimistöstä - jes! Toki sitä on vielä vähän jäljellä. Mutta ei ajatella sitä.