Samassa veneessä

Elämä masentuneen kanssa on raskasta. Se tuntuu suurin piirtein tältä:

Istut veneessä. Ihan kelpo vene, löytyy pientä kuprua ja huollon tarvetta, mutta kulkee, reippaalla ohjauksella pitää kurssinsa hyvin. Löytyy suojainen kajuutta, johon käpertyä lepäämään, kannella voi antaa tuulen vapaasti tuivertaa. Matkanteko sujuu hyvin tässä paatissa. Toisinaan veneen voi ankkuroida ja jäädä nauttimaan jostain kauniista suvannosta, tai pysähtyä suorittamaan huoltotoimenpiteitä, jotta reissu sujuu taas jouhevammin.

Terve puoliso on kanssasi veneessä, auttaa ohjailemaan ja pitämään ajokkia kunnossa. Hänellä on myös mielipiteitä siitä, minne suunnataan tai mitä veneelle pitäisi tehdä. Välillä varmasti aiheesta riitelettekin, ja jos käy oikein tiukaksi, saatat suutuksissasi tuupata toisen laidan yli. Tai tulla tuupatuksi. Usein näissä tilanteissa sovitaan, ja uinut palaa veneeseen. Toisinaan tosin laidan yli heitetty joutuu uimaan rantaan itsekseen - ja välillä yhdessä tuumin sovitaan, että jompi kumpi jää seuraavalle laiturille. Venettä voi kuitenkin ajaa yksinkin. Selviät.

Masentunut puoliso sen sijaan pärskii veneen vieressä. "Hukun!" hän huutaa. "Auta! Mikset auta?!" Heität hukkuvalle pelastusrenkaan, ojennat köyttä, jollan kanssakin käyt lopulta kutsumassa häntä takaisin veneseen. Mutta masentunut ei osaa eikä pysty tarttumaan näihin oljenkorsiin, ja hänen hätänsä vain jatkuu. Masentuneella ei ole voimia eikä itseluottamusta uida itsekeen turvaan. Jos hän onkin vielä veneessä, hän makaa sykkyrässä veneen perässä ja pienikin aallokko pelottaa häntä. Hoidat veneen huollon yksin ja koetat tyynellä säällä hiljaa hivuttaen jatkaa matkaakin. Äkkikäännöksestä saattaa masentunut kuitenkin säikähtää ja singahtaa laidan yli.

Lopulta moinen käytös alkaa myötätunnostasi huolimatta ärsyttämään ja ahdistamaan, ja tekee mieli pukea toiselle pelastusliivit ja jättää suvantopaikkaan kellumaan jonkun muun löydettäväksi. Mutta välität hänestä liian paljon. Ja jos tuo sitten päättäisikin luovuttaa, ja painuisi pohjaan - et antaisi itsellesi anteeksi, että hylkäsit hänet. Monet masentuneet kellumaan jäädessään kuitenkin oppivat pakon edessä uimaan ja selviävät hyvin. Sinä et kuitenkaan ole valmis hylkäämään tätä toista. Paremmissa voimissa hän on arvokas matkatoveri ja kumppani. Jäät.

No, onnen ollessa myötä masentunut jossain vaiheessa saattaa kuitenkin voimaantua. Rohkaisusi, tai kenties muiden kanssamatkustajien tuen avulla, ehkä jopa uimavalmentajan, hän ottaa ensimmäiset vedot ja toteaa: "Osaan sittenkin uida!" Kokeilee ensin varovasti. Sitten pikku hiljaa enemmän. Nousee jälleen veneeseenkin. Auttaa niissä askareissa, joihin tuntee pystyvänsä. Lopulta ottaa vuorollaan ohjatkin. Huokaat helpotuksesta. Voi taas vähän levätä. On mukavaa matkata yhdessä. Taitatte pari perinkulmaa uusille virkeämmille vesille. 

Sitten myöhemmin, juuri kun ajattelet, miten paljon jännittävää ja mielenkiintoista onkaan seuraavan niemen takana, jotain tapahtuu. Pientä tai suurta. Ja kaikeksi epäonneksi juuri silloin masentuneen voimat ovat vähissä. Silmät tummuvat. Sitten se hyppää veneestä ilman liivejä ja ilmoittaa mennessään: "En osaa enää! En jaksa!"

Ja sinua vituttaa. Pelottaa. Huolettaa, miten jaksatte, sinä ja hän. Miten pidät veneen kurssissa. Koetat suunnitella miten ohjaat sen itseksesi sinne jännittävään solaan, jonne olitte matkalla, vaikka sitten pitäisi hinata toista köydellä perässä. Mutta enimmäkseen vain vituttaa. Koska ei se taida toimia niin. Mutta ei sitä voi tuohon jättäkään ja mennä yksin.

Epätoivoa lisää se, ettei ohikulkijoita kiinnosta. "Osaahan tuo nyt uida," ne tuhahtelevat ja posottavat ohi. Eikä kaikille oikein kehtaa edes kertoa, että nyt just se on unohtanut. Ei kai itsekään haluaisi nähdä sitä toista niin heikkona - myöntää, että ohjaa tätä venettä nyt taas ihan yksin.

Niinä hetkinä veneessä on kovin, kovin yksinäistä.

Ja vituttaa.