Kiitollisuus on yksi voimakkaimmista teoista, joita olen viime vuosien aikana oppinut. Rakkaus ja kiitollisuus ovat mielestäni sukua toisilleen. Ne ovat tunteita, jotka todellisuudessa ovat kuitenkin teonsanoja. On hyödytöntä hokea rakastavansa, jollei rakasta. Käytännössä. Hyväksy, luota, huomaa, anna itsestään ja ottaa vastaan toinen. Ja pysyä rinnalla silloinkin, kun ei tunne edes pitävänsä toisesta. Rakastaa silti. Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän rakkautta elämään syntyy, uskon.
Kiitollisuus on samaa maata. Kiitollisuutta voi harjoitella, ja se todella vahvistuu, kuin lihas. Olen pitkään koettanut aina muistaessani tehdä Arto Pietikäiseltä (jos et tunne nimeä, klikkaa tänne). Se kuuluu näin: Joka ilta nukkumaan mennessä listaa kymmenen asiaa, josta kuluneen vuorokauden aikana olet ollut kiitollinen. Yksi joka sormelle. Asiat voivat olla pieniä tai suuria, tärkeätä on, että ne ovat todellisia. Hyvinä päivinähän tämä on helppoa. A oli mahtavaa, ja B, ja C sanoi ihanasti, ja oli niin kivaa olla D:n kanssa, ja E oli ihana tunne. Huonoina päivinä harjoitus on kuitenkin kaikkein tärkein, ja silloin se minulle usein tuleekin mieleeni. Kun on riidelty koko ilta ja kiukkukyyneleitä pyyhkien puristan peittoa. Silloin värähtää. Muistaa, että aamulla oli oikein ihana hetki. Työkaveri sanoi kivasti. Nauroin kovasti sille kissavideolle. Aurinko heijastui hienosti vastapäisen talon ikkunasta. Ilallisella pastakastikkeesta tuli tosi hyvää. Meillä on oikeasti ihan kiva ja tosi kodikas asunto. Onni on hyvä sänky.
Viimeiselle sormelle kelvannee sekin, että tämä surkeista surkeinkaan päivä ei onneksi ollut viimeinen. Huomenna on mahdollisuus ottaa uusiksi.
Tämä, kaiken muun itseterapoinnin ohella, on varmasti auttanut minua ja meitä. Nimittäin meillä on nykyisin yhdessä tosi ihanaa. Välillä yhä riitelemme verisesti tai turhaannumme tai loukkaannumme. Kiitollisuuden ja rakkauden lihasten harjoittaminen kuitenkin tekee sopimisen joka kerta helpommaksi. Kärsii niellä ylpeytensä, rohkenee pyytämään ensimmäisenä anteeksi, haluaa osoittaa toiselle hellyyttä silloinkin, kun itsellä vielä vähän keittää ja toinen on kuin suolapatsas. Kun muistaa, että antamatta rakkautta en voi sitä saada. Muistaa, että antamalla rakkautta saan sitä enemmän kuin saatan kuvitella.
Kirjoitin niin kivasti erään toisen blogin kommenttiin, että toistan sen tänne. Nimittäin oivalsin, että arki ja elämä sisältää kaiken: onnen hitusia, surun sirpaleita, riemun roiskahduksia ja raivon purkauksia ripoteltuna sinne tänne. Ja paranee huomattavasti, kun keskittyy sekä luomaan että jälkikäteen muistelemaan ennemin niitä hyviä kuin huonoja hetkiä.
Viettäkää ihana viikonloppu, siellä ruudun takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti