sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Mitä tänään syötäisiin?


En ollut miettinyt aihetta enkä tällä kertaa aikonut kirjoittaa. "Mitä sanomista minulla syömisestä on?" ajattelin. Sitten keksin, että ehkä sittenkin jotain.

Olen sitä mieltä, että syömisestä, liikunnasta ja painonhallinnasta tehdään mediassa jatkuvasti aivan liian iso ja vääränlainen numero. Nykyään syöminen on valtavan vaikeaa. On jos jonkinlaista -ismiä ja vakaumusta, diettiä ja ruokavaliota. On mielestäni kuitenkin vaarallista lähteä näiden muotivirtausten perässä varauksettomasti kulkemaan.

Minä sairastuin nuorena syömishäiriöön, kun ajattelin vain ihan vähän laihduttaa. Ravitsemusalan ammattilainen (en muista kuka!) sanoi kerran radiossa, että laihduttaminen on aina riski sairastua syömishäiriöön. Allekirjoitan tämän täysin. Vain osalla meistä on siihen alttius, mutta kokeilematta ei voi tietää, kuuluuko itse siihen joukkoon. Eikä syömishäiriöalttiuteen tarvita välttämättä himolaihduttajaäitiä tai hyväksikäyttäjäisää. Meillä oli ihan tavallisen mukava perhe. Molemmat vanhempani ovat aina pitäneet huolta, että me lapset tiesimme olevamme heidän mielestään kauniita ja ihania juuri sellaisina kuin olimme. Kotona syötiin monipuolisesti kaikkea eineksistä kotiruokagourmet'seen ja kannustettiin liikuntaan elämäntapana muttei pakkomielteenä.

Silti sekä minä, että siskoni olemme molemmat läpikäyneet syömishäiriön. Ja vaikka molemmat olemme tahoillamme siitä kuivilla ja monessa mielessä täysin parantuneita, jokin haamu sairaudesta on kuitenkin jäänyt jäljelle. Eniten se näkyy siinä, että käsityksemme omasta hyvän olon normaalipainostamme on keskivertokansalaista hoikempi ja että syömme molemmat yhdessä paremmin kuin yksin. Itse olen ilokseni huomannut viime aikoina, että myös yksin ollessa terveellinen ruokavalio riittävine ravintoaineineen ja kohtuussa pysyvine herkutteluineen minulta onnistuu. Tähän on tultu pitkä tie ensin laihduttamisen, sitten ahmimisen ja erinäisten ruokavaliokokeilujen kautta lopulta perusterveellisen normaalin ruoan pariin.

Voin rehellisesti sanoa olevani tyytyväinen kehooni ja nykyään minulla on myös hyvin levollinen suhde ruokaan. Ruoka on minulle ystävä, ei vihollinen. 

Vaan on sanottava, että jos yhtään eksyn naistenlehtihyllylle tai edes päivälehtien nettiversioihin (paperisia ei tule) — fitnessblogimaailmasta puhumattakaan! — voi nopeasti alkaa tuntua siltä, että pitäisi. Pitäisi syödä sitä eikä tätä, liikkua noin eikä näin, välttää yhtä ja suosia toista, olla hoikempi tai kenties kuitenkin pulskempi, niin eläisi pidempään, olisi terveempi ja aivokapasiteettikin varmaan lisääntyisi. Olen kenties keskivertoa herkempi tälle ravintopropagandalle, mutta herkkiä ovat  lukuisat muutkin nuoret naiset ja varsinkin tytöt, vielä omista raajoistaan ja rajoistaan epävarmat. Omanlaisensa ahdistuksen se varmasti aiheuttaa heille, jotka eivät solahda sujuvasti valtamedian kauneusihanteisiin.

Kun voisin jotenkin korvata kaikki maailman diettimainokset kehotuksilla kohtuuteen ja itsensä hyvänä pitämiseen, nautintoon ja lempeyteen, sen tekisin. Terveellinen ruokasuhde ja tyytyväisyys omaan kehoon eivät mielestäni synny laihdutuskuureilla eivätkä paastoamisella. Niiden lähde on oman itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on: oli sitten yli- tai alipainoinen, riuska tai rimpula. Omat ahmimiskiloni sulivat kuin itsestään sen jälkeen, kun olin päättänyt, ettei minun tarvitsisi laihtua ollakseni kaunis, ihana ja seksikäs. Paradoksaalista, mutta niinhän elämä usein. 

Monet meistä käyttävät ruokaa myös lohdukkeena, eikä siinäkään mitään vikaa ole, niin kauan kuin syömistä ei käytä tunteidensa tukahduttamiseen. Siinä vaiheessa, kun leuat käyvät vaikkei ruokaa tekisi edes mieli, vain jotta saisi peitettyä alleen turhautumisen/pettymyksen/yksinäisyyden/riittämättömyyden tunteen — on kyse taas toisenlaisesta syömishäiriöstä. Tiedän kokemuksesta, minulla oli sekin. Eikä siihenkään, valitettavasti, ole muuta keinoa kuin se vaikein: niiden tunteiden kohtaaminen. Ihan ilman sitä herkkupanssaria. Raja itsensä palkitsemisen ja turruttamisen välillä on toisinaan häilyvä, mutta parhaiten saa selville, kummalla puolella liikkuu, kun arvioi, tuleeko olo syömisen jälkeen olemaan parempi vai huonompi. Onko sen herkun syöminen siinä kohtaa rakkautta itseä kohtaan vai rangaistus?

Hyväksyntää me kaikki vain kaipaamme. Ja eniten, kaikista kipeiten, itseltämme. Aikuistumisessa rankinta on kai se, että on itse pidettävä omia puoliaan, asetettava itselleen rajoja, ja osoittettava itselleen rakkautta. Mutta samalla se on kaikkein antoisinta. Siis rakastakaa itseänne, ihanat. Ja syökää mitä mielenne tekee. Ihan oikeasti.

Yhteishengestä

Eilen mies alkoi yllättäen puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kuinka kauan, että voisi saada kansalaisuuden. Mitä sitten tekisi. Minä tunsin yhtä aikaa intoa ja onnea — ja kurkun kuristuvan. Itsenikin yllättäen onnistuin tämän sitten jopa miehelle ilmaisemaan (enkä vaan heittäytynyt omituiseksi ja vääntyillyt epämukavassa olossani, niin kuin tapanani on). Että kuinka onnellinen olen, että olemme oppineet keskustelemaan asioista ja vastaamaan toistemme tarpeisiin. Kuinka suhteemme on nyt, kolmivuotiaana, ihanampi kuin koskaan edes ihastushuumassa. Mutta että tulevaisuudesta on vaikea puhua, koska olemme lasten hankkimisesta nykyään niin äärimmäisen eri mieltä. 

Herra oli hetken hiljaa ja sitten tuo — jota vaikeimpina masennuskausinakaan en saanut tapaamaan terapeuttia, en itkulla enkä huudolla — ilmoitti, että hänen mielestään kannattaisi mennä juttelemaan asiasta yhdessä jollekin ulkopuoliselle. Varmistin vielä myöhemmin, että oli tosissaan, ja onhan se. Niinpä kirjoitin yhdelle ehdokkaalle ja katsotaan, onko tällä halukkuutta toimia neuvonantajana.

Vaikka aihe on vaikea, jäi tilanteesta minulle todella hyvä mieli. Meidän kummankin käytös osoitti, että olemme todella oppineet puhumaan omista tunteistamme avoimesti, hyökkäämättä tai puolustautumatta. Puoliso myös loi minuun suunnatonta uskoa kohtaamalla käsillä olevan ongelman asenteella: "Miten selvitämme tämän yhdessä?". Tätä me-henkeä olen häneltä odottanut. 

Kävi miten kävi, olen suunnattoman onnellinen, että kohtalo toi tiemme yhteen. En voisi kuvitella toista, jonka rinnalla olisin oppinut niin paljon itsestäni, parisuhteesta ja ihmisismielestä yleensä. Olen ylpeä meistä.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Keltaisten lehtien alta

Kävin etsimässä itseäni metsästä.

Löysin.

Pariksi viikoksi tunnuin hukanneen Minän. Velloin töissä sekä kotihommissa ja -huolissa, mutten oikein elänyt. Kanavoin sisimmässä kytevää huonoa oloa milloin mihinkin: pakkomielteiseen verkkokauppojen selailuun, syömiseen, äitiysblogien lukemiseen (aktiviteettiin, jonka olen jo itseltäni kieltänyt, sillä vauvakuume ei kaipaa yhtään enempää ruokkimista tämän hetkisessä elämäntilanteessa). 

Sitten burn outin partaalla pyörinyt puoliso vihdoin sai raivattua itselleen lepohetken ja karkasi ulkomaille. Onneksi, meidän molempien kannalta. Hän oli todella levon tarpeessa — ja minä hiljaisuuden. Nimittäin sen painostavan, paksun, syvän hiljaisuuden, joka leijuu tyhjässä asunnossa, josta puuttuvat sinne tavallisesti kuuluvat äänet. Se on epämukavaa hiljaisuutta ja aluksi koetin peittää sen kaikenlaisilla äänillä, mutta lopulta päätin antaa hiljaisuudelle mahdollisuuden. Kun aloin kuunnella sitä, aloin muistaa.

Muistaa, mitä onkaan pitkään halunnut tehdä, muttei ole ehtinyt tai viitsinyt. Muistaa, mikä olikaan se artisti, jonka äänen kuulemisesta sielu pitää. Muistaa, että päivällisen syöminen yksin, kaikessa hiljaisuudessa, voikin olla nautinnollinen ja keskittynyt kokemus. Muistin, että rakastan ulkoilua syyssäässä. Ja siellä syyssäässä tunnistin tämän pallean alla asuvan siniharmaan yksinäisyyden tunteen, epämääräisen turvattomuuden, josta olen viime aikoina kärsinyt. Se on vanha tuttu, olemme käyskennelleet metsissä yhdessä ennenkin.

Onneksi muistin myös, mikä siihen auttaa. Nimittäin se, ettei yritä paeta, vaan tehdä tuttavuutta. Istuu alas ja kirjoittaa tuntemuksiaan vähän ylös. Vastustaa kiusausta olla tukahduttamalla sitä suklaalla, televisiolla tai pakonomaisella liikunnalla. Lepää vain rauhassa ja miettii, mitä Itse haluaisi tehdä. 
 

Olen jollain tavalla tunne-elämältäni herkkä, epävakaakin kenties, tavalla joka ei näy kuin aivan läheisilleni. Olen yhtä aikaa räjähdysherkkä ja hiljaa kytevä. Kaipaan yhtäällä seikkailuja ja adrenaliinia ja taas toisessa hetkessä haluaisin sulkeutua maailmalta pimeään huoneeseen. Minulle on ollut tärkeää oppia näistä tuntestani pari asiaa. Että tunteiden kohtaaminen, niihin sulaminen ja niiden kanssa tutuiksi tuleminen, on paljon hedelmällisempää kuin niiden pakeneminen sijaistoimintoihin tai hukuttäminen elämän hälinään. Pelottavaa se voi olla, useinkin, mutta erittäin antoisaa. Ja että huolimatta siitä, että tunnen itseni yksinäiseksi vaeltajaksi, jonka omituisia ongelmia ei kukaan saata käsittää, ovat tunteeni loppujen lopuksi erittäin universaaleja. Ja asioiden nimeäminen auttaa. Siksipä olenkin opetellut puhumaan. Niistä noloistakin, niistä herkimmistä, niistä pelottavimmista. Se on hurjaa, mutta hirvittävän terapeuttista.

Nyt menen kuuntelemaan hiljaisuutta vähän lisää. Toivottavasti kaunista syksyä riittää vielä uusiin metsäretkiin.