Keltaisten lehtien alta

Kävin etsimässä itseäni metsästä.

Löysin.

Pariksi viikoksi tunnuin hukanneen Minän. Velloin töissä sekä kotihommissa ja -huolissa, mutten oikein elänyt. Kanavoin sisimmässä kytevää huonoa oloa milloin mihinkin: pakkomielteiseen verkkokauppojen selailuun, syömiseen, äitiysblogien lukemiseen (aktiviteettiin, jonka olen jo itseltäni kieltänyt, sillä vauvakuume ei kaipaa yhtään enempää ruokkimista tämän hetkisessä elämäntilanteessa). 

Sitten burn outin partaalla pyörinyt puoliso vihdoin sai raivattua itselleen lepohetken ja karkasi ulkomaille. Onneksi, meidän molempien kannalta. Hän oli todella levon tarpeessa — ja minä hiljaisuuden. Nimittäin sen painostavan, paksun, syvän hiljaisuuden, joka leijuu tyhjässä asunnossa, josta puuttuvat sinne tavallisesti kuuluvat äänet. Se on epämukavaa hiljaisuutta ja aluksi koetin peittää sen kaikenlaisilla äänillä, mutta lopulta päätin antaa hiljaisuudelle mahdollisuuden. Kun aloin kuunnella sitä, aloin muistaa.

Muistaa, mitä onkaan pitkään halunnut tehdä, muttei ole ehtinyt tai viitsinyt. Muistaa, mikä olikaan se artisti, jonka äänen kuulemisesta sielu pitää. Muistaa, että päivällisen syöminen yksin, kaikessa hiljaisuudessa, voikin olla nautinnollinen ja keskittynyt kokemus. Muistin, että rakastan ulkoilua syyssäässä. Ja siellä syyssäässä tunnistin tämän pallean alla asuvan siniharmaan yksinäisyyden tunteen, epämääräisen turvattomuuden, josta olen viime aikoina kärsinyt. Se on vanha tuttu, olemme käyskennelleet metsissä yhdessä ennenkin.

Onneksi muistin myös, mikä siihen auttaa. Nimittäin se, ettei yritä paeta, vaan tehdä tuttavuutta. Istuu alas ja kirjoittaa tuntemuksiaan vähän ylös. Vastustaa kiusausta olla tukahduttamalla sitä suklaalla, televisiolla tai pakonomaisella liikunnalla. Lepää vain rauhassa ja miettii, mitä Itse haluaisi tehdä. 

 

Olen jollain tavalla tunne-elämältäni herkkä, epävakaakin kenties, tavalla joka ei näy kuin aivan läheisilleni. Olen yhtä aikaa räjähdysherkkä ja hiljaa kytevä. Kaipaan yhtäällä seikkailuja ja adrenaliinia ja taas toisessa hetkessä haluaisin sulkeutua maailmalta pimeään huoneeseen. Minulle on ollut tärkeää oppia näistä tuntestani pari asiaa. Että tunteiden kohtaaminen, niihin sulaminen ja niiden kanssa tutuiksi tuleminen, on paljon hedelmällisempää kuin niiden pakeneminen sijaistoimintoihin tai hukuttäminen elämän hälinään. Pelottavaa se voi olla, useinkin, mutta erittäin antoisaa. Ja että huolimatta siitä, että tunnen itseni yksinäiseksi vaeltajaksi, jonka omituisia ongelmia ei kukaan saata käsittää, ovat tunteeni loppujen lopuksi erittäin universaaleja. Ja asioiden nimeäminen auttaa. Siksipä olenkin opetellut puhumaan. Niistä noloistakin, niistä herkimmistä, niistä pelottavimmista. Se on hurjaa, mutta hirvittävän terapeuttista.

Nyt menen kuuntelemaan hiljaisuutta vähän lisää. Toivottavasti kaunista syksyä riittää vielä uusiin metsäretkiin.