Eilen mies alkoi yllättäen puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kuinka kauan, että voisi saada kansalaisuuden. Mitä sitten tekisi. Minä tunsin yhtä aikaa intoa ja onnea — ja kurkun kuristuvan. Itsenikin yllättäen onnistuin tämän sitten jopa miehelle ilmaisemaan (enkä vaan heittäytynyt omituiseksi ja vääntyillyt epämukavassa olossani, niin kuin tapanani on). Että kuinka onnellinen olen, että olemme oppineet keskustelemaan asioista ja vastaamaan toistemme tarpeisiin. Kuinka suhteemme on nyt, kolmivuotiaana, ihanampi kuin koskaan edes ihastushuumassa. Mutta että tulevaisuudesta on vaikea puhua, koska olemme lasten hankkimisesta nykyään niin äärimmäisen eri mieltä.
Herra oli hetken hiljaa ja sitten tuo — jota vaikeimpina masennuskausinakaan en saanut tapaamaan terapeuttia, en itkulla enkä huudolla — ilmoitti, että hänen mielestään kannattaisi mennä juttelemaan asiasta yhdessä jollekin ulkopuoliselle. Varmistin vielä myöhemmin, että oli tosissaan, ja onhan se. Niinpä kirjoitin yhdelle ehdokkaalle ja katsotaan, onko tällä halukkuutta toimia neuvonantajana.
Vaikka aihe on vaikea, jäi tilanteesta minulle todella hyvä mieli. Meidän kummankin käytös osoitti, että olemme todella oppineet puhumaan omista tunteistamme avoimesti, hyökkäämättä tai puolustautumatta. Puoliso myös loi minuun suunnatonta uskoa kohtaamalla käsillä olevan ongelman asenteella: "Miten selvitämme tämän yhdessä?". Tätä me-henkeä olen häneltä odottanut.
Kävi miten kävi, olen suunnattoman onnellinen, että kohtalo toi tiemme yhteen. En voisi kuvitella toista, jonka rinnalla olisin oppinut niin paljon itsestäni, parisuhteesta ja ihmisismielestä yleensä. Olen ylpeä meistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti