Mitä tänään syötäisiin?

En ollut miettinyt aihetta enkä tällä kertaa aikonut kirjoittaa. "Mitä sanomista minulla syömisestä on?" ajattelin. Sitten keksin, että ehkä sittenkin jotain.

Olen sitä mieltä, että syömisestä, liikunnasta ja painonhallinnasta tehdään mediassa jatkuvasti aivan liian iso ja vääränlainen numero. Nykyään syöminen on valtavan vaikeaa. On jos jonkinlaista -ismiä ja vakaumusta, diettiä ja ruokavaliota. On mielestäni kuitenkin vaarallista lähteä näiden muotivirtausten perässä varauksettomasti kulkemaan.

Minä sairastuin nuorena syömishäiriöön, kun ajattelin vain ihan vähän laihduttaa. Ravitsemusalan ammattilainen (en muista kuka!) sanoi kerran radiossa, että laihduttaminen on aina riski sairastua syömishäiriöön. Allekirjoitan tämän täysin. Vain osalla meistä on siihen alttius, mutta kokeilematta ei voi tietää, kuuluuko itse siihen joukkoon. Eikä syömishäiriöalttiuteen tarvita välttämättä himolaihduttajaäitiä tai hyväksikäyttäjäisää. Meillä oli ihan tavallisen mukava perhe. Molemmat vanhempani ovat aina pitäneet huolta, että me lapset tiesimme olevamme heidän mielestään kauniita ja ihania juuri sellaisina kuin olimme. Kotona syötiin monipuolisesti kaikkea eineksistä kotiruokagourmet'seen ja kannustettiin liikuntaan elämäntapana muttei pakkomielteenä.

Silti sekä minä, että siskoni olemme molemmat läpikäyneet syömishäiriön. Ja vaikka molemmat olemme tahoillamme siitä kuivilla ja monessa mielessä täysin parantuneita, jokin haamu sairaudesta on kuitenkin jäänyt jäljelle. Eniten se näkyy siinä, että käsityksemme omasta hyvän olon normaalipainostamme on keskivertokansalaista hoikempi ja että syömme molemmat yhdessä paremmin kuin yksin. Itse olen ilokseni huomannut viime aikoina, että myös yksin ollessa terveellinen ruokavalio riittävine ravintoaineineen ja kohtuussa pysyvine herkutteluineen minulta onnistuu. Tähän on tultu pitkä tie ensin laihduttamisen, sitten ahmimisen ja erinäisten ruokavaliokokeilujen kautta lopulta perusterveellisen normaalin ruoan pariin.

Voin rehellisesti sanoa olevani tyytyväinen kehooni ja nykyään minulla on myös hyvin levollinen suhde ruokaan. Ruoka on minulle ystävä, ei vihollinen. 

Vaan on sanottava, että jos yhtään eksyn naistenlehtihyllylle tai edes päivälehtien nettiversioihin (paperisia ei tule) — fitnessblogimaailmasta puhumattakaan! — voi nopeasti alkaa tuntua siltä, että pitäisi. Pitäisi syödä sitä eikä tätä, liikkua noin eikä näin, välttää yhtä ja suosia toista, olla hoikempi tai kenties kuitenkin pulskempi, niin eläisi pidempään, olisi terveempi ja aivokapasiteettikin varmaan lisääntyisi. Olen kenties keskivertoa herkempi tälle ravintopropagandalle, mutta herkkiä ovat  lukuisat muutkin nuoret naiset ja varsinkin tytöt, vielä omista raajoistaan ja rajoistaan epävarmat. Omanlaisensa ahdistuksen se varmasti aiheuttaa heille, jotka eivät solahda sujuvasti valtamedian kauneusihanteisiin.

Kun voisin jotenkin korvata kaikki maailman diettimainokset kehotuksilla kohtuuteen ja itsensä hyvänä pitämiseen, nautintoon ja lempeyteen, sen tekisin. Terveellinen ruokasuhde ja tyytyväisyys omaan kehoon eivät mielestäni synny laihdutuskuureilla eivätkä paastoamisella. Niiden lähde on oman itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on: oli sitten yli- tai alipainoinen, riuska tai rimpula. Omat ahmimiskiloni sulivat kuin itsestään sen jälkeen, kun olin päättänyt, ettei minun tarvitsisi laihtua ollakseni kaunis, ihana ja seksikäs. Paradoksaalista, mutta niinhän elämä usein. 

Monet meistä käyttävät ruokaa myös lohdukkeena, eikä siinäkään mitään vikaa ole, niin kauan kuin syömistä ei käytä tunteidensa tukahduttamiseen. Siinä vaiheessa, kun leuat käyvät vaikkei ruokaa tekisi edes mieli, vain jotta saisi peitettyä alleen turhautumisen/pettymyksen/yksinäisyyden/riittämättömyyden tunteen — on kyse taas toisenlaisesta syömishäiriöstä. Tiedän kokemuksesta, minulla oli sekin. Eikä siihenkään, valitettavasti, ole muuta keinoa kuin se vaikein: niiden tunteiden kohtaaminen. Ihan ilman sitä herkkupanssaria. Raja itsensä palkitsemisen ja turruttamisen välillä on toisinaan häilyvä, mutta parhaiten saa selville, kummalla puolella liikkuu, kun arvioi, tuleeko olo syömisen jälkeen olemaan parempi vai huonompi. Onko sen herkun syöminen siinä kohtaa rakkautta itseä kohtaan vai rangaistus?

Hyväksyntää me kaikki vain kaipaamme. Ja eniten, kaikista kipeiten, itseltämme. Aikuistumisessa rankinta on kai se, että on itse pidettävä omia puoliaan, asetettava itselleen rajoja, ja osoittettava itselleen rakkautta. Mutta samalla se on kaikkein antoisinta. Siis rakastakaa itseänne, ihanat. Ja syökää mitä mielenne tekee. Ihan oikeasti.