sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Omaan päähän on pitkä matka, kapteeni! *

Olen matkustanut — ja palannut kotiin. Ja tällä kertaa sain uusien makujen, näkymien ja tuntemusten lisäksi jotain korvaamatonta: perspektiiviä.

Kävimme Thaimaassa. Tämä oli ensimmäinen matkani Aasiaan ja samalla sellaisen kulttuurin pariin, joka yhtä radikaalisti poikkeaa läntisestä elämänmenosta (ts. en ole käynyt Afrikassa). Voi pojat, kyllä kannatti!

En koskaan ole kokenut lomamatkalla kulttuurishokkia, mutta Suomen talvesta (edellisenä päivänä kävin yksin parin tunnin hiihtolenkillä ja tapasin noin kaksi ihmistä) Bangkokiin pamahtaminen oli niin suuri muutos, että keholla kesti pari päivää hyväksyä tilanne. Liikenteen kaoottisuus, ihmismäärä, hajujen määrä, värien, muotojen ja vilkkuvien valojen jatkuva ilotulitus, tuhannet turistit haaremihousuissaan, paikallisen perinteen ja modernin elämän villi rinnakkainelo.

Matkamme käsitti vierailun myös pienellä rantalomasaarella sekä pidemmän kierroksen Pohjois-Thaimaassa. Maan eri osissa tunnelmat ja näkymät vaihtelivat (ja joissain paikoissa ihmismäärän sijaan seurana oli enemmän kanoja, koiria, gekkoja ja lintuja), mutta muuten em. lista piti paikkansa. Kunhan rytmiin tottui, tuli vilinästä ja hälinästä normi, jonka keskellä oli ihana rentoutua ja juoda kookosta pillillä tai natustella jonkun valmiiksi viipaloima hedelmä. 

Bangkokilainen perhefarmari.

Koska on helsinkiläinen torstai-illan jumalanpalvelus näin
täynnä, kysyn vain. Uskontomme tekee jotain väärin.

Aina jotain nähtävää. Kuten nämä munkkien pyykit narulla. Helppoa on heillä.

Sitten palasimme kotiin. Ja minä ymmärsin vihdoin, mistä mieheni on viimeiset neljä vuotta puhunut.

Helsinkihän on todella hiljainen! Aivan pystyyn kuollut paikka! Eikä täällä liiku ulkona ketään. Eikä tapahdu mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään nähtävää, vaikka liikkuu keskikaupungilla lauantai-iltapäivänä. Kaikki talot näyttävät samanlaisilta! Aina olin väittänyt vastaan, että näen harmaan eri sävyt, mutta Thaimaan väriloiston kalibroitua silmäni uudelleen, olin samoilla linjoilla kuin puolisoni pahimmillaan: mikä masentava, tasapaksu tuppukylä Helsinki onkaan! Ja mitä siansaksaa kaikki puhuvat!

Tämäkin kuva on vähän liian värikäs kuvamaan kotiin paluun harmautta lähiössämme.
Onneksi aivoni tulevat hyvinkin pian taas tottumaan kotiinsa, ja alan taas nähdä sävyjä. Kauniita kuvakulmia kevään valon kurkottaessa takaisin taivaanrannasta, ohikulkijoiden onnellisia hymyjä, pohjoisen luonnon karun kauneuden, korvapuustin täydellisen muotokielen. Onneksi, onneksi, on puolisokin nykyään jo tottunut tähän nykyiseen kotimaahansa, eikä ole mielipiteissään enää ollenkaan niin jyrkkä, kuin minä olin palattuamme. Hänelle täällä on myös paljon hyvää, ja minä olen siitä suunnattoman onnellinen.

Kumpikaan meistä ei suostuisi muuttamaan Thaimaaseen. Mutta tämänkertainen matka oli niin onnistunut, että minunkin sydämeni (loogisesti olin asian jo hyväksynyt, mutta eihän se mihinkään riitä) lopullisesti avautui sille ajatukselle, että meidän saattaisi olla parempi olla yhdessä jossain muualla. Niin kovasti kuin kotimaatani rakastankin. Aika näyttää, minne, milloin ja millä kokoonpanolla päädymmekään. Tänään olemme kuitenkin täällä, tässä, nyt. 

Ja juuri nyt olen elämästäni oikein kovasti kiitollinen. Hieno, avartava matka on tämä koko olemassaolo.


* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 1.10.2004.