Minusta tulee isona

Olen 26-vuotias enkä vieläkään tiedä vastausta otsikon kysymykseen. Pohtinut olen kuitenkin kovasti. 

Vauvakirjaani on kirjoitettu, että alle kouluikäisenä tulevaisuuden haavenani oli elää maatilalla aviomieheni kanssa, seuranani liuta lapsia ja eläimiä. Oma muistini ei ulotu näiden varhaisten unelmien päiviin. Ensimmäiset omat muistikuvani tästä minua nyt jo yli vuosikymmenen kalvaneesta kysymyksestä ovat ala-asteajoilta. Ystäväkirjassa oli aina se kohta: ”Miksi haluat tulla isona?”, johon kaikki muut tuntuivat osaavan vastata epäröimättä. Näyttelijä. Eläinlääkäri. Palomies. Vaatesuunnittelija. Minä en keksinyt koskaan mitään. Lopulta yhdessä äitini kanssa kehittelimme vastauksen, joka olisi minulle hauska ammatti: kuvittaja! Olinhan sekä kirjallisesti että kuvataiteellisesti lahjakas. Monta vuotta tämän jälkeen kirjoitin ystäväkirjoihin tunnollisesti: ”Haluan isona kuvittajaksi.” tietämättä täysin, mitä se edes tarkoitti ja ilman sen suurempaa vakaumusta. En vieläkään tiedä, kuinka pitkälti tuo lapsuuden haave oli minun omaa keksintöäni, tai oliko se peräti kokonaan äitini idea.

Lukijalle lienee tässä vaiheessa jo selvää, että olen ollut malliesimerkki niin kutsutusta ”kiltistä tytöstä”. Olin hyvä koulussa, perustyytyväinen ja hyvin käyttäytyvä, harrastin taideaineita, joissa olin hyvä mutten ilmiömäinen. Isäni muistaa lapsuudestani minun saaneen rehellisen raivokohtauksen vain yhden ainoan kerran. (Teini-iässä myrskysin sentään minäkin, mutta sitä isä ei ollut enää arjessa mukana seuraamassa. Enkä silloinkaan kyllä kovin kapinallinen ollut.)

Monasti tämän kysymyksen ääressä on tuntunut tältä.

Ystäväkirjabuumin jälkeen kysymys siitä, mikä minusta isoksi kasvettuani oikein tulisi, realisoitui uudelleen oikeastaan vasta lukiossa. Siihen asti olin vain nauttinut elämästä, käynyt koulua kohtuullisen tyytyväisenä ja harrastanut mitä milloin tekikään mieleni, vailla mitään kauaskantoisia päämääriä. Osan kouluaineista olin tuominnut itselleni hyödyttömiksi, mutta jäljelle jääneistä olin vain huomannut pitäväni ja tein siksi parhaani, en tähdännyt mihinkään erityisesti. Sitten lukion puolivälissä pitikin yht’ äkkiä valita, mihin korkeakouluun haluaisi käydä tutustumassa. Valitsin kaksi opinahjoa, joista ensimmäinen etäisesti kiinnosti, ja toisesta valmistuttiin ammattiin, jota vanhempani tässä vaiheessa ylpeydellä visioivat hienoksi alaksi minulle, joka olin sekä teknillisesti että taiteellisesti suuntautunut. ”Niin kai sitten,” ajattelin, olematta asiasta itse oikeastaan mitään mieltä. Jälkimmäisestä koulusta pidin esittelyssä enemmän ja sen suuria miettimättä pyrin, ja pääsin.

Viime vuonna valmistuin ja kannan nyt arkkitehdin arvonimeä. Monet samassa tilanteessa olevat opiskelutovereistani tuntuvat olevan intoa piukassa: vihdoin ammatissa, johon vuosia pyrkivät, täynnä puhtia tavoitella kirkkaampia ja kirkkaampia tähtiä rakennustaiteen saralla. Itse vain käyn töissä. Töiden jälkeen olisi kiva harrastaa jotain muuta, eikä minua kiinnosta kierrellä rakennuksia vapaa-ajallani. Parin kuukauden välein mietin kuumeisesti yhä tuota samaa kysymystä: Mikä minusta tulee, sitten isona?

Pitkään koin kovastikin paineita siitä, että minun tulisi monien ystävieni tapaan löytää jokin yksi intohimo ja päämäärä, selkeä suunta elämälleni ja tavoitella sitä kaikin hartiavoimin. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut itselleni armollisemmaksi. Olen todennut, ettei minusta tarvitse tulla koskaan minkään asian tähteä tai parasta. Eivätkä lahjani mitenkään ”valu hukkaan” vaikken koko ajan sohisikaan luovuuksissani sinne tänne eri projekteihin. Monet ystäväni elävät näin, mutta itse asiassa se vaikuttaa silmissäni usein väsyttävältä.

Viimeistään nämä viime viikkojen kaikki mehut vievät vatsavaivat ovat saattaneet minut elämän perusasioiden äärelle. Minulle on tärkeää tehdä asioita, joista nautin. Mutta mihinkään ei ole kiire. Tämä ajatus on vielä minulle melko vaikea oppia, olenhan oppinut tämän ah-muutostuulia-nyt-toteutan-tämän-heti-ja-äkkiä-ja-TÄYSILLÄ –asenteen jo kohdussa (olemme äitini kanssa tässä asiassa kuin kaksi marjaa). Mutta vähitellen yritän sitä sisäistää. Minulla ei ole mihinkään kiire.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis: ei mitään hajua. 

Olen harrastanut lähes kaikkea luovaa. Yhdessä vaiheessa piirsin 
ahkerammin, tämä on niiltä ajoilta. Luultavasti jossain välissä 
palaan tällaisen pariin taas.

Elämä näyttää. Ehkä kehitän kuvataiteellista lahjakkuuttani ja vielä joskus maalaan tauluja näyttelyn verran. Tai ehkä kirjoitan kirjan. Tai uppoudun alani tutkimukseen. Tai opiskelen uuden ammatin. Luultavimmin näen itseni toteuttamassa kaikki nämä, jossain vähäisemmässä muodossa. Suorittaminen ja päämäärät ovat kuitenkin aiempaa vähemmän tärkeitä. Osuvampi kysymys minulle olisikin kenties:

Millainen minusta tulee isona?

Toivottavasti: Entistä rohkeammin oma itseni, paremmin omaa kehoani, tunteitani ja tarpeita kuunteleva ja kunnioittava, ennakkoluulottomammin elämän tilaisuuksiin tarttuva, vähemmän muutosvastarintainen, ylpeästi oman polkuni kulkija. Elämääni tyytyväinen.

Uskallan sanoa olevani jo matkalla oikeaan suuntaan, ja tällä matkalla ei mitään päätepistettä olekaan. Ei ole mitään täydellistä mihin ”pitäisi” päätyä. On vain askelia eteenpäin, sivulle ja toisinaan taaksekin. Oman itsensä etsimistä, mutta ei enää ulkoa päin ja muista peilaten, vaan oman sieluni syövereistä. Kuunnellen sitä sydänjuuren sopukkaa, missä rakkaus omaan itseen asuu. Sitä ääntä, jonka mielestä kävi miten kävi, ja oli mitä tahansa menossa, on mahtavaa olla minä. Koska onhan se!

(Älkääkä ahdistuko, en ole läheskään aina tämän asian kanssa näin seesteinen. Muutan tulevaisuuden suunnitelmiani kuin tuuliviiri, ja mieheni menee toisinaan aivan kerrassaan sekaisin yrittäessään pysyä aivoituksieni perässä. Mutta nykyään ymmärrän itseäni vähän paremmin, ja myös tätä tuuliviiriyttä. Hyväksyn sen, mutta se, että pyörin sinne sun tänne, ei vielä tarkoita sitä, että joka suuntaan olisi pakko myös sännätä päätä pahkaa. Opettelen ainakin.)