torstai 27. helmikuuta 2014

Ohikiitävää

Tänään raitiovaunussa päädyin istumaan vastapäätä oman menneisyyteni kanssa. Ei se ihan yksi yhteen ollut, mutta lähellä. Siinä nimittäin istuivat äiti ja noin 9-10-vuotias poika matkalla kotiin. Ja heidän keskustelustaan mieleeni nousi seuraava hajatelma: lapset ymmärtävät samalla kertaa aivan liikaa, ja aivan liian vähän.

He keskustelivat siitä, kuinka joku tulisi kuluvalla viikolla auttamaan heitä kotiin. Joku sieltä perheneuvolasta. "Ai se taikuri?" kysyi poika. Mutta kyseessä ei ollut taikuri, vaan apulainen. Koska "mulla on nyt tämä vaikea tilanne, niin ne ovat siellä huolissaan," äiti selitti lempeän rauhallisesti. Ai mikä tilanne? "Kun mä oon nyt teidän kanssa yksin."

Pojalla oli kaikenlaisia ratkaisuja pulmaan, joka koski lasten hoitoa yksinhuoltajaäidin vuorotöiden aikana. "Me voidaan olla isin luona." Äiti selosti, sillä samalla kärsivällisellä äänensävyllä, ettei se ollut yksinkertaista, koska isin kanssa oli nyt vaikea sopia asioita. "No mutta voit kuitenkin sopia sen kanssa," sanoi poika. Rahatilanteen poika olisi ratkaissut seuraavasti: "Sä voit olla joka päivä töissä." Äiti myhäili, ja jatkoi vakuuttelua: nyt toimitaan näin, mutta kaikki järjestyy.

Ihailin sitä, miten kärsivällisesti äiti vastaili pojan kysymyksiin ja piti yllä lempeän turvallista ilmapiiriä, vaikka varmasti sisällä kiehui. Tuon äidin kengissä en tosin ole ollut - mutta sen pojan kyllä. Meidän perheessämme avioero hoidettiin mielestäni oikein hyvin, eikä meille lapsille jäänyt liiempiä traumoja. Kaikesta huolimatta perheen hajoaminen on lapsen perusturvallisuutta huojuttava tapahtuma, ja oli sitä myös meillä. Aistin pojassa huolta, jonka tunnen hyvin itsekin: Miten me pärjätään? Mutta etenkin lapsen mielessä liikkuu: Miten äiti pärjää? Miten isä pärjää?


Raitiovaunussa istunut äiti otti minusta pojan huolen hienosti vastaan ja piti huolen, että lapselle jäisi sellainen tunne, että vanhemmat huolehtivat kyllä, lapsen ei tarvitse. Vaikeimpia tunteita eroperheen lapsena koin niissä hetkissä, kun koin, että minun pitää nyt pitää tämä paketti koossa. Tasapainoilla sydänsuruisten vanhempien välissä niin, että ilmapiiri pysyisi positiivisena. Puhua yhdestä hyvää toiselle, mutta ei liikaa, ettei aiheuta alemmuudentunteita. Taiteilla kahden kodin elämässä niin, että vaikka isän luona onkin syöty, on vatsassa tilaa syödä äidin kanssa iltapala. Ja sitten, kun äidillä menee hetki hieman huonommin, pitää koti ja sisarukset kurissa niin, ettei isälle jää mitään pahaa sanottavaa.

Lapsen halu suojella vanhempiaan on valtava. Ja samaan aikaan suuria saattavat olla ärtymyksen, pettymyksen ja pelon tunteet. Miksette vain voi tulla toimeen?! Minä halusin pitää sekä isän että äidin. Menetänkö sen perheen, joka minulla oli? Tuo raitiovaunussa istunut äiti näytti tekevän kaiken sen, mitä vain tuossa tilanteessa voi - vakuuttaen, että lapsi ei ole se, joka niitä murheita kantaa.
 
En kampanjoi avioeroja vastaan. Olen varma, että se meidänkin perheemme tapauksessa oli epäilyksettä ainoa toimiva vaihtoehto. Olen aikuisena oppinut vanhempieni parisuhteesta asioita, jotka tekevät minut surulliseksi niin isän kuin äitinikin puolesta. He ovat molemmat olleet vain ihmisiä. Tiedän sen nyt, kun itse luovin nuoren avioliiton aavoja ja karikoita.
En edes toivoisi, ettei vanhempieni eroa olisi koskaan tapahtunut, sillä elämä jatkui - kuten aina - ja eron myötä sain myös monia asioita, joita ilman en olisi halunnut jäädä. Toivoisin vain, että ihmiset pitäisivät huolta parisuhteistaan, omasta ja toistensa hyvinvoinnista, ennen, kuin tilanne tulehtuu kestämättömäksi. Sanoisivat ääneen ne pelottavimmatkin tunteet. Ne, joista arvelee toisen suuttuvan tai tulevan surulliseksi. Ja uskaltaisivat kuunnella, kun joku sellaisista avautuu.

Itselläkin on vielä paljon opeteltavaa molemmissa. Jotain olen sentään oppinut. "Minua pelottaa." on kenties alastomin tunne, jonka toiselle voi tunnustaa. Olen sanonut niin usein.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Ainekirjoitushaaste: Ennen vanhaan

Tämä teksti on osa Ainekirjoitushaastetta, tehtävänannosta vastasi tällä kertaa Kukkavarvas.



"Ennen vanhaan."

Kovin vaikeaa oli keksiä aiheesta mitään järjellistä sanottavaa. Kirjoitin yllä olevan fraasin googleen inspiraation toivossa, ja tulihan se lopulta sieltä:

"Ennen vanhaan eivät monetkaan ihmiset, sen paremmin miehet kuin naisetkaan, tienneet tarkkaan mitä odottaa seksiltä, joten he eivät huolestuneet, kun se ei sujunut järin hyvin." 
- Kingsley Amis

Tehtävänanto: Pohdi ilmiötä lainauksen pohjalta.

Minähän en tietenkään ole elänyt ennen vanhaan, olen vasta alta kolmenkymmenen, ja voitte halutessanne ottaa tämän perspektiivin puutteen huomioon lukiessanne. Mutta ihmissuhteinen ruotiminen ja ryöppääminen tuntuu kyllä saaneen nykyään aivan hillittömät mittasuhteet. Ruudut ja aukeamat pullistelevat viestejä siitä, millainen pitäisi olla, miten asua, miten tuntea, miten riidellä, miten sopia, miten erillisiä olla ja kuinka paljon yhteistä. Ja nuo petihommat sitten: sillä aluella, jos missä, on nykyihmisellä suorituspaineita. Pitäisi olla herkkä ja huomaavainen, ja toisaalta agressiivinen kissa tai kolli yhtä aikaa. Ihmisen seksielämä on parhaimmillaan lähteestä riippuen 20-, 30-, 40-, 50- tai 60-vuotiaana. Tuleehan siinä paineita, jos on vaikka kaksi-, kolme-, neli-, viisi- tai kuusikymppinen — ja seksihommat jättäisivät paljon toivomisen varaa.

Näin nimetöntä blogia pitävänä uskallan sorkkaista vähän tähänkin muurahaispesään, vaikka omalla naamallani en ehkä tohtisi. On nimittäin hirvittävän herkkä aihe. Ja siitä herkkyydestä tuntuvat johtuvan tällä saralla niin monet ongelmatkin. Nykyään on niin kovasti paineita olla täydellinen, niin miehillä kuin naisillakin. Seksi saadaan mediassa kuulostamaan siltä, kuin siitä olisi mahdollista jotenkin suoriutua oikein, kun homman hoitaa tietyllä tavalla. Mutta mielestäni eivät sänkyhommat ole ihmissuhteen muita osa-alueita kummempi arvoitus. Molemmat nauttivat, kun kumpikin osapuoli ottaa toisen huomioon, kuuntelee herkästi ja avoimesti, ja ilmaisee itse itseään rehellisesti ja selkeästi. Ja kun molemmat ymmärtävät, että aina ei mene ihan putkeen, mutta sekään ei haittaa. Että mitään ei tehdä, jos molemmat eivät siihen suostu. Ja epäonnistuneille kokeiluille voidaan nauraa yhdessä.

Meillä ei ole ollut aina mitenkään täydellinen seksielämä. Mutta ei ole ollut täydellistä muukaan elämä, joten turha olisikaan kuvitella makuuhuoneen puolella vallinneen jonkinlainen muusta suhteesta erillinen rakastelutyhjiö. Tuntuu, että nykyään kovin monessa yhteydessä seksittömyys nähdään huonon suhteen pääasiallisena ongelmana. Minun mielestäni siinä suhteessa on aina jotain pielessä jo siinä vaiheessa, kun toiselta, tai molemmilta, katoaa halu olla alasti toisen lähellä. Koska onhan se nyt hirveän ihanaa! Mutta vaatii myös olemista niin .. no, alasti, ettei sitä toisen katsetta ja kosketusta kestä, jos kantaa mielessään kaunaa, hiljennettyjä tunteita, painavia salaisuuksia tai tunnustamattomia syntejä. Tai jos vaan yksinkertaisesti vielä aivan hitosti risoo, kun eivät asiat sujuneetkaan oman tahdon mukaan, vaan piti tyytyä johonkin naurettavaan kompromissiin tai niellä pettymyksen karvaita kyyneliä.* Nykyisen suoristuskeskeisen ja kiireisen elämän tuoksinassa on melko helppoa kanniskella moisia mukanaan siinä arjessa muuten, ja olla silti ihan hyvä elämänkumppani, tai ainakin ihan ok — jos ei nimittäin ihan tosisaan pyri kohtaamaan puolisoaan aidosti arjessa, on se melko helppoa kiireessä sysätä sivuun. Mutta seksiä ei voi suorittaa, ja molempia (tai ainakaan minua) miellyttävä petikokemus edellyttää sellaista läsnäoloa, johon ei ole mahdollista päästä, jos synkät ajatukset liikaa kaihertavat mieltä.**
* Kompromissit ovat tutkitusti hyväksi parisuhteille ja pettymykset kuuluvat toki elämään, minua on vain siunattu jääräpäisyydellä, joka tekee näiden hyväksymisestä toisinaan lievästi sanottuna haasteellista.
**Niiden pään sisäisten paineiden ei muuten täydy välttämättä olla siitä puolisosta lähtöisin, voidakseen pilata pedin tunnelman. Toim. huom.

Vaan toisaalta en sittenkään tiedä — tämä silläkin uhalla, että kierrän tekstini täysin kerälle itsensä ympäri — onko ilmiö millään tavalla uusi. Toisaalta lisääntynyt puhe parisuhteista on varmasti parantanut tilannetta monella tavalla, ennen vanhaan oli varmasti vielä yleisempää sulkea katkeruus sisimpäänsä ja jatkaa silti porskuttamista toisen rinnalla. Ainakin, jos nyt vaikka sodasta selvinneitä tässä mietiskelen. Isovanhempieni ikäluokassa olen nähnyt useita onnettomia suhteita, joiden on annettu hapantua vuosikymmenten ajan niin, että on lopulta vaikea nähdä, mistä lähtisi korjaamaan. Mutta! Kaikesta huolimatta näillä ihmisillä saattaa olla parisuhteestaan melko positiivinen sisäinen kuva. Että onhan meillä ollut noita ongelmia ja kyllähän minä tiesin, että Juhanilla oli se toinen nainen silloin vuosikymmeniä, tai Rauni on aina ollut kyllä paha suustaan. Mutta silti on ollut ihan hyvä elämä. Nykyään taas on kovin vaikeaa olla vertaamatta itseään ja omaa parisuhdettaan median tursuilemiin ihannekuviin siitä, millaiselta täydellinen näyttää. Niistä ihannekuvista muodostuu herkästi odotuksia, joista taas tulee katastrofin aineksia arjessa, kun ei se toinen tietenkään toimi, tunne, sano tai tee niin kuin odotat. Tuskin koskaan.

Että siinä mielessä olen Amiksen Kingsleyn kanssa samaa mieltä: kun ei ole liiempiä odotuksia, on paljon suurempi todennäköisyys olla lopputulokseen tyytyväinen. Oli se nyt sitten yleisempää ennen vanhaan eli ei. Siitä lähden tekemään varmempia johtopäätöksiä vasta kuudenkymmenen vuoden kuluttua, harjoitettuani empiiristä tutkimusta hivenen kauemmin. Mutta kyllä niitä odotuksia tänäpäivänäni joka tuutista niin tursuaa, että aika sissi saa olla, jotta täysin niiden tulitukselta välttyisi.

Siispä tiivistettynä kiireiselle: Ennen vanhaan asetettiin parisuhteelle (ehkä) vähemmän paineita, koska parisuhteen ihannekuvien markkinointi ei ollut yhtä agressiivista. Tästä johtuen vähemmänkin täydellinen parisuhde nähtiin ennen aivan riittävän hyvänä. Ehkä. Tällainen realismi olisi tervetullutta hyvinvointivaltion lellikeiden parisuhdepohdintoihin. Joskin toisaalta huonosta suhteesta lähteminen ajoissa on sekin varmaan ilahduttavasti nykyään helpompaa.

Ope, en saa tätä ratkaistua! Luovutan.

7½?

torstai 6. helmikuuta 2014

Epämukavuusalueilla on niin mukavaa!

Tänään uskaltauduin sinne, nimittäin epämukavuusalueelle. Kävin koelaulussa erääseen laadukkaaseen, levyilläkin laulavaan ja kansainvälisestikin esiintyvään kuoroon. En päässyt. Mutta hyvä kokemus oli!

Laula kehuttiin. Ja tulkintaakin. Sekä luonnetta! Lapsena oudoksi ujoksi erakoksi itsensä tituleeranneelle tekee hyvää, kun kehutaan hauskaksi ja valloittavaksi persoonaksi. Minä!

Harmittaa vähän toki, etten päässyt. Mutta homma kosahti harrastusalan yleiseen naisvaltaisuuteen ja miltei täydelliseen nuotinlukutaidottomuuteeni, johon ei vaan löydy lahjoja. Kirjaimia olen kyllä lukenut nelivuotiaasta saakka hienosti, mutta nuotit ja tahdit eivät vain asetu kohdilleen. Korvakuuloni on puolestaan hyvä, mikä toisaalta saattaa olla paitsi syy, myös toisaalta seuraus nuotinlukuharjoittelun epäonnistumiseen: en viitsinyt, kun ei ollut yhtään synnynnäisiä lahjoja, eikä toisaalta monessakaan yhteydessä tarvinnut, kun saatoin vain esittää lukevani nuotteja, olinhan jo oppinut melodian korvakuulolta.

Noniin, vähän traumaa sieltä taustalta löytyi siis kuitenkin, piti päästä pettymystä purkamaan.
Mutta homman ydin on tämä: miten ihanan pelottavaa, kamalan jännittävää, hersyvän hillitöntä tehdä jotain, johon ei melkein meinaa riittää rohkeus. Olin koe-esiintymisen jälkeen aivan jännän käkenä. Innoissani, kun kehuttiin. Nolona, kun olin siinä nuottien lukemisessa niin surkea. Ylpeänä, kun menin. Pettyneenä, kun en päässyt.

Useamminkin voisi tehdä tällaisia vierailuja epämukavuusalueensa ulkopuolelle. Niihin tarvitaan toki aina oikeanlainen motivaatio. Parisuhteessakin miltei joka kerta uskaltauduttuani omalta mukavuusalueeltani, on lopputulos ollut edeltävää tilannetta parempi. Jotenkin niissä asioissa se on kuitenkin kohdallani kaikista vaikeinta.

Kyse lienee jonkinlaisesta itsetuntoprobleemasta. Laulamisen ja esiintymisen suhteen minulla on vahva itsetunto ja tunne: "Tämän osaan. Tässä olen (onnistuessani) hyvä. Vaikka menisi huonosti, se ei tarkoita, että olen huono. Sitten vaan meni huonosti." Vaan raakoja, herkkiä, sekavia tunteita ja hentoja tulevaisuuden haaveita pöydälle ladattaessa ei löydykään samanlaista itsevarmuusreserviä. En ajattele: "Tätä haluan. Tällainen olen. Tällaisia tunteita minulla nyt on. Koetan ilmaista ne parhaani mukaan ja tulla ymmärretyksi, ymmärtää takaisin. Jos tulee vähän sotkua, ei sekään mitään. Minun tunteeni ovat hyviä ja oikeita sellaisenaan." Sen sijaan sisäinen kommentaattorini tuuttaa jotain aivan muuta: "Pelottaa. Entä jos sanon jotain väärää? Jos se suuttuu? Mitä teen, kun se ei hyväksy näitä tunteita? Joudunko hylkäämään nämä unelmat, kun tuo ei näe niiden tärkeyttä? Jos se hylkää minut, kun paljastan tämän? Uskallanko?"

Aina en uskalla. Mutta useimmiten (Tai aina! Luultavasti aina.) kannattaisi.

Haluaisin vähän parantaa tuota sisäistä keskusteluyhteyttäni. Luoda vähän uskoa itseeni. Tällaiset, siellä oman epämukavuusalueen mukavammalla puolella tapahtuvat, rohkaistumiset ovat hyvää treeniä.

Juuri nyt haluaisin syleillä koko maailmaa. On niin täpinät. Jes.