Ohikiitävää

Tänään raitiovaunussa päädyin istumaan vastapäätä oman menneisyyteni kanssa. Ei se ihan yksi yhteen ollut, mutta lähellä. Siinä nimittäin istuivat äiti ja noin 9-10-vuotias poika matkalla kotiin. Ja heidän keskustelustaan mieleeni nousi seuraava hajatelma: lapset ymmärtävät samalla kertaa aivan liikaa, ja aivan liian vähän.

He keskustelivat siitä, kuinka joku tulisi kuluvalla viikolla auttamaan heitä kotiin. Joku sieltä perheneuvolasta. "Ai se taikuri?" kysyi poika. Mutta kyseessä ei ollut taikuri, vaan apulainen. Koska "mulla on nyt tämä vaikea tilanne, niin ne ovat siellä huolissaan," äiti selitti lempeän rauhallisesti. Ai mikä tilanne? "Kun mä oon nyt teidän kanssa yksin."

Pojalla oli kaikenlaisia ratkaisuja pulmaan, joka koski lasten hoitoa yksinhuoltajaäidin vuorotöiden aikana. "Me voidaan olla isin luona." Äiti selosti, sillä samalla kärsivällisellä äänensävyllä, ettei se ollut yksinkertaista, koska isin kanssa oli nyt vaikea sopia asioita. "No mutta sä voit kuitenkin sopia sen kanssa," sanoi poika. Rahatilanteen poika olisi ratkaissut seuraavasti: "Sä voit olla joka päivä töissä." Äiti myhäili, ja jatkoi vakuuttelua: nyt toimitaan näin, mutta kaikki järjestyy.

Ihailin sitä, miten kärsivällisesti äiti vastaili pojan kysymyksiin ja piti yllä lempeän turvallista ilmapiiriä, vaikka varmasti sisällä kiehui. Tuon äidin kengissä en tosin ole ollut - mutta sen pojan kyllä. Meidän perheessämme avioero hoidettiin mielestäni oikein hyvin, eikä meille lapsille jäänyt liiempiä traumoja. Kaikesta huolimatta perheen hajoaminen on lapsen perusturvallisuutta huojuttava tapahtuma, ja oli sitä myös meillä. Aistin pojassa huolta, jonka tunnen hyvin itsekin: Miten me pärjätään? Mutta etenkin lapsen mielessä liikkuu: Miten äiti pärjää? Miten isä pärjää?

Raitiovaunussa istunut äiti otti minusta pojan huolen hienosti vastaan ja piti huolen, että lapselle jäisi sellainen tunne, että vanhemmat huolehtivat kyllä, lapsen ei tarvitse. Vaikeimpia tunteita eroperheen lapsena koin niissä hetkissä, kun koin, että minun pitää nyt pitää tämä paketti koossa. Tasapainoilla sydänsuruisten vanhempien välissä niin, että ilmapiiri pysyisi positiivisena. Puhua yhdestä hyvää toiselle, mutta ei liikaa, ettei aiheuta alemmuudentunteita. Taiteilla kahden kodin elämässä niin, että vaikka isän luona onkin syöty, on vatsassa tilaa syödä äidin kanssa iltapala. Ja sitten, kun äidillä menee hetki hieman huonommin, pitää koti ja sisarukset kurissa niin, ettei isälle jää mitään pahaa sanottavaa.

Lapsen halu suojella vanhempiaan on valtava. Ja samaan aikaan suuria saattavat olla ärtymyksen, pettymyksen ja pelon tunteet. Miksette vain voi tulla toimeen?! Minä halusin pitää sekä isän että äidin. Menetänkö sen perheen, joka minulla oli? Tuo raitiovaunussa istunut äiti näytti tekevän kaiken sen, mitä vain tuossa tilanteessa voi - vakuuttaen, että lapsi ei ole se, joka niitä murheita kantaa.
 

En kampanjoi avioeroja vastaan. Olen varma, että se meidänkin perheemme tapauksessa oli epäilyksettä ainoa toimiva vaihtoehto. Olen aikuisena oppinut vanhempieni parisuhteesta asioita, jotka tekevät minut surulliseksi niin isän kuin äitinikin puolesta. He ovat molemmat olleet vain ihmisiä. Tiedän sen nyt, kun itse luovin nuoren avioliiton aavoja ja karikoita.
En edes toivoisi, ettei vanhempieni eroa olisi koskaan tapahtunut, sillä elämä jatkui - kuten aina - ja eron myötä sain myös monia asioita, joita ilman en olisi halunnut jäädä. Toivoisin vain, että ihmiset pitäisivät huolta parisuhteistaan, omasta ja toistensa hyvinvoinnista, ennen, kuin tilanne tulehtuu kestämättömäksi. Sanoisivat ääneen ne pelottavimmatkin tunteet. Ne, joista arvelee toisen suuttuvan tai tulevan surulliseksi. Ja uskaltaisivat kuunnella, kun joku sellaisista avautuu.

Itselläkin on vielä paljon opeteltavaa molemmissa. Jotain olen sentään oppinut. "Minua pelottaa." on kenties alastomin tunne, jonka toiselle voi tunnustaa. Olen sanonut niin usein.